Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Perhesurmista...
16.12.2005 |
Mä olen itse yksi näistä äideistä jotka on miettiny perhesurmaa.
Olin tosi masentunu, en saanu öisin nukuttua, heräsin jatkuvasti ahdistukseen ja päivisin vaan itketti.
Mun pointti tappaa lapset oli se että kun niillä ei ole isää joka niistä olisi voinut huolehtia niin lasten " parhaaksi" olisin heidät mukaani halunnut. Ettei heille olisi tapahtunut mitään pahaa äidin lähdettyä. Vuosi jälkeenpäin nämä ajatukset tuntuu tosi kauheilta ja niitä on vaikea myöntää mutta olen todella onnellinen että jaksoin vielä ne viimeiset kerrat hakea apua ja sainkin sitä. Tämä kaikki vaati kuitenkin raskaita päätöksiä, lapset olivat jonkin aikaa sijoituskodissa että sain levättyä ja hoidettua itseni kuntoon.
Nyt nuo sosiaaliviranomaisten lausunnot ahdistaa kun tajuaa ehkä vasta nyt sen koko totuuden kuinka loppu silloin olin.
Mutta meidän tapauksessa kaikki päättyi paremmin kuin hyvin.
Kommentit (22)
Koska lapsilla ei ole ketään joka heistä välittäisi ja huolehtisi. Koska en olisi halunnut että he olisivat joutuneet eroon toisistaan. Tuskin kovin moni olisi ollut valmis ottamaan neljää alle 4vuotiasta.
Ja samoin tais olla sillä yhdellä isällä ketä lapsensa tappoi kun niiden äiti oli vakavasti sairas.
Ja sillä porvoon äidilläkään ei tainnut olla muuta paikkaa niille " isättömille" lapsilleen (tosin olis kyllä saanu tappaa itsensäkin...)
Eikä näiden karkkilan lastenkaan isää tainnu loppujen lopuks paljon kiinnostaa...
Vääristyny maailman kuva saa kuoleman näyttämään kaikille parhaalta vaihtoehdolta. Terve ihminen ei sitä kovin helposti voi ymmärtää. En mäkään ymmärtäny ennen omia kokemuksiani.
T:ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sulla on varmaan mies, omat vanhemmat ja appivanhemmat jotka riemusta kiljuen huolehtisivat sun lapsista jos tekisit itsemurhan...?!
Vääristyneessä mielessä sitä vaan koittaa huolehtia kaikesta " parhaan" mukaan ja korostan tässä että minä en ole lapsilleni koskaan tehnyt mitään pahaa ja apuakin hain heti kun tälläinen ajatus päähäni tuli.
T:ap
joka omien lastensa tappamista miettii.
Mielen sairaudessa vain on se huono puoli, että ihminen ei edes tajua olevansa sairas saati sitä, että miettii ihan hulluja.
Tuomittavaa lapsen surmaaminen silti on, mutta tuskinpa kukaan lastaan surmaa ihan kylmäverisyyttään niin, ettei olisi jotain mielenterveysongelmia sillä hetkellä. Tai sitten on äärimmäinen poikkeustapaus.
AP:kin haki apua kunnes sitä sai ja tajusi että apua on saatava, vaikka mietti jo surmaamista yms.
julkaistujen tapausten valossa. Toisaalta tietää miten yksipuolisesti lööpitkin voivat valehdella. Juuri tänään nukuttaessani noin yksi vuotiasta poikaani mietin ettei mikään voi olla koskaan niin pahasti, että satuttaisin häntä tai etteikö vaikeuksista selvittäisi. Poikani on noin yksi vuotias. Itseni asema on paremminkin vankien tukihenkilönä, miksei lapsensa surmanneiden äitienkin, kuin tuomarina tai arvostelijana. Elämä ei koskaan mene niin kuin suunnittelee etukäteen, mutta ei myöskään saa antaa periksi kaikesta ihmisyydestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että eipä silläkään nyt ihan hirveän hyvin mene. lasten äiti just tappanu lapset, ja isä vaan toteaa että sattuuhan sitä.
Vierailija:
Eikä näiden karkkilan lastenkaan isää tainnu loppujen lopuks paljon kiinnostaa...
Eli oikeastaan sinä osasit hallita tilanteen ja toimitit heidät turvaan noilta ajatuksiltasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielessä oli ajatus lähteä ajamaan lasten kanssa autolla ja riittävän kovassa vauhdissa ajaa jonkun rekan alle. Tajuan kyllä ettei välttämättä oltais kuoltu vaan ehkä osa olis kuollu, osa vammautunu tai jotain... Ja puhumattakaan siitä syyttömästä rekkakuskista joka olis saattanu kuolla/vammautua.
Mutta sairasta mieltä on todella vaikea hallita.
Joka tapauksessa halusin tämänkin nyt jollekkin kertoa... Kun ei kuulu mihinkään " kahvipöytäkeskusteluihin" . Ja väitänpä vielä että pystyin koko ajan ulospäin esittämään että meidän elämä oli kunnossa. Koti oli kunnossa, lapsilla ruoka kahdesti päivässä+välipalat ja muut, lapset kulki siisteissä ja puhtaissa vaatteissa ja niin poispäin.
Eikä lapsia olisi sijoitettu mihinkään jos en sitä olisi itse halunnut ja jos en olisi sille psykiatrille puhunut suoraan asioita. Vaikea oli puhua mutta kun sitä apua todella halusin niin sitä vaan oli pakko. Kun tälläisiä asioita ei niin mielellään kenellekkään myönnä. Ja tietysti taustalla oli pelko että jos lapset viedäänkin pysyvästi...
T:Ap
Itseni tappamisen voisin kuvitella, mutten sitäkään, kun tarkemmin ajattelen... En vain kykene!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
juuri kukaan teistä ole kokenut niin kamalia asioita kuin minä ja silti selvinnyt niin hyvin kuin minä niistä loppujen lopuksi. Mulla kävi mielessä ihan ajatuksena kaiken päättäminen, mutta se ajatus sai mut tajuamaan pahan masennukseni ja hakeuduin hoitoon.
Kyllä mäkin tavallaan tajuan tuon logiikan ottaa lapsetkin mukaan... Mutta silloin pitäisi kyllä ottaa kaikki lapset - ja myös itse lähteä (vrt. Karkkila ja Porvoo).
Hyvä, että jotkut kuitenkin saavat apua - ja osaavat sitä hakea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et sinä voi hallita muutakaan kehoasi (aivojen lisäksi), siis et voi ajattelun voimalla olla sairastumatta syöpään ym. Mielen sairaudet on niin outoja ja niitä on vaikea ymmärtää. tappajaäitikin on varmaan joskus ajatellut, ettei koskaan voisi tehdä mitään sellaista.
Olin taas herännyt aamuyön tunteina ja ahdistus oli valtava. Ainoa vaihtoehto tuntui olevan kaiken lopettaminen. Soitin isälleni joka asuu kylläkin kaukana eikä tänne olisi päässyt ja hän sai minut rauhoittumaan. Puhuttiin aamuun asti. Aamulla soitin lastenkotiin koska siellä on sossupäivystys ja selitin tilanteen ja perhetyöntekijät tulivat lasten kanssa vielä samana päivänä kun menin psykiatrille. Sanoin psykiatrille suoraan kaikki ja hän soitti sosiaali-ihmisille että nyt pitää keksiä jokin muu paikka lapsille ja pian, ettei tämä äiti kykene lapsiaan hoitamaan. Lapset olivat 3viikkoa pois mikä on kyllä aika lyhyt aika verrattuna tilanteen vakavuuteen mutta itse halusin heidät kotiin heti kun sain omasta mielestäni riittävästi voimia.
Mun mielestä kukaan ei voi sanoa ettei koskaan voisi tehdä mitään sellaista eritoten jos ei ole kärsinyt mielenterveyshäiriöistä. Sairaus mikä sairaus, ei siinä kuulkaa ihmiset hallitse omaa ajatusmaailmaa läheskään täysin.
T:ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuskaisessa elämänivaiheessa tuommoiseen olotilaan, että mietin aivan kammottavia. Tosin vain mietin, en vielä suunnitellut. Onneksi asiat kuitenkin helpottivat ja sain itseni henkisesti kasaan. Joten, niin kaamealta kuin se kuulostaakin, ymmärrän tuollaisen perhesurmaajan sielunmaisemaa, kuinka tilanteeseen hiljalleen luisuu ja miten uskomattoman vaikeaa on avun hakeminen lopulta :-(
Olet todella vahva ja hyvä äiti. Olet selvinnyt asiasta joka vie monen mennessään. Olisi todella hienoa jos näistä asioista puhuttaisiin avoimesti koska varmasti on paljon äitejä ja isiä jotka ajattelevat nuin kun ei enään jaksa ja elämästä katoaa se punainen lanka. Silloin elämästä itsestään tulee se vihollinen.
Eikä kenenkään kannata sanoa ettei menettäisi ikinä järkeään ja tekisi mitään nuin kamalaa. Se voi sattua kenelle tahansa ja milloin tahansa.
On vaan eri asia hakeeko niihin apua vai ei.
Jos hakee niin yleensä saa hullun leiman otsaansa.
Toivottavasti kaikki apua tarvitsevat rohkenisivat sitä hakea. Se osoittaa mielestäni suurta vahvuutta ja rohkeutta että uskaltaa todeta tarvitsevansa apua tässä yksinselviytymistä idealisoivassa kulttuurissa.
En koskaan ajatellut tappavani lapsiani, mutta itsemurhan halu oli todella voimakas. Ainoa asia, joka lopulta esti minua tekemästä sitä, oli mielikuva siitä, kuinka arkkuni olisi kirkon alttarilla ja isommat lapseni olisivat siinä vierellä itkemässä. Sen ajatteleminen sai pidettyä minut hengissä, kunnes sain haettua apua.
Mulla on joskus ollut järkyttävä elämäntilanne (paljastui, että kaikki totuuteni on ollut valhetta, ero, potkut töistä, totaalinen yksinäisyys ja rasittavat lapset) ja yritin itsemurhaa sekä päädyin mielisairaalaan lyhyeksi ajaksi, eri aikaan mutta saman jakson aikana. Siitä huolimatta, en ikinä, ikinä olisi tehny lapsilleni mitään, vaikka kuinka itse halusin lopettaa kaiken omalta kohdaltani.
Minä toivon, että tuo Karkkilalaiseukko palaa helvetin tulessa, etenkin, koska hänellä on ongelmia päässään jo pitkään, eikä ole välinpitämättömyyttään (lapsiaan kohtaan)hakenut apua, vaan on toistuvasti yrittänyt tappaa lapsensa. Toki kertakin riittää.
Jotkut ihmiset ovat yksinkertaisesti pahoja, siinä ei mitään ymmärrystä tarvita. Tässä tapauksessa sitä ei tarvita myöskään paikallisille sossutädeille, joille oli tehty lukuisia lastenesuojeluilmoituksia sekä poliisin että naapureiden taholta, eikä kukaan tehnyt mitään.
Alue: Aihe vapaa
Minusta on hyvä, että on ymmärtäviä myös masentuneita kohtaan. Ise olen kärsinyt masennuksesta melkein koko ikäni yli 30. Minulla taas itsemurha-ajatukset/sunnitelmat, jotka minulla on päättyvät aina siihen, että en voi tehdä sitä lapsilleni, jotka ovat kyllä jo nyt aikuisia. Tuttavistani on jotkut tehneet itsemurhan ja olen nähnyt miten se läheisiin vaikuttaa. En halua tuottaa sitä tuskaa läheisilleni, mielummin kärsin itse. Joinakin hetkinä tuntuu, että en jaksa enkä selviä, mutta sitten tulee taas " parempia" päiviä. Katsoessani veljeäni hengityskoneessa itsemurhayrityksen jälkeen, näin hänet vuosikausiin rauhallisen näköisenä, ja ajattelin, että nyt hänen on " hyvä" olla, olisikohan minullakin, jos olisin tuossa? Samassa tunsin kaikkien muiden tuskan veljestäni. Niin ristiriitaista! Veljeni selvisi ja on taas 1kk jälkeen tosi huonossa kunnossa. Itse taistelen niin kauan kun jaksan. Aina ei hoidot ja lääkkeet auta ):