Lue keskustelun säännöt.
Vielä yksi näkökulma lasten hoitoon viemiseen.
14.12.2005 |
Aina puhutaan kyllä siitä että miten ne lapset pärjäävät siellä päiväkodissa, varsinkin jos heidät viedään siihen maailmaan jo alle vuoden ikäisinä. Tämä kieltämättä onkin se tärkein asia. Mutta harvoin puhutaan siitä kuinka äidit pärjäävät. Minulla on kolme lasta kotihoidossa 4-, 3-, ja 2-vuotiaat. Töihin pitäisi pian lähteä ja minuun aivan fyysisesti sattuu kun ajattelen sitä, että minun pitäisi luovuttaa lapsieni kasvatus päivisin jollekin muulle. Olen varmaan ollut kotona jo liian monta vuotta:)
En vähääkään halveksi heitä, jotka vievät lapsensa pienenä hoitoon, ihmettelen vaan hiljaa että miten he pystyvät sen tekemään. Minä ajattelen niin että lapset ovat pieniä vain tämän pienen hetken ja jos en sitä aikaa viettäisi heidän kanssaan, katuisin lopun elämääni.
Ne pienet ihmeet joita koen lasteni kanssa päivittäin ovat suurempia mitä olen koskaan elämäni aikana kokenut. Nämä neljä vuotta äitinä ovat antaneet minulle enemmän kuin koko elämäni ennen sitä. En millään haluaisi tästä rauhallisesta ja onnellisesta elämästä luopua lähteällä siihen vauhdikkaaseen ja kiireiseen " lapset hoitoon, minä töihin" -elämään. Rahat ovat olleet vähissä jo monta vuotta mutta onnea on sitäkin enemmän.
Kommentit (10)
oli kuitenkin äidin sydämelle helpompi. Vaikka eihän se äitiys kaikille sovi niin hyvin, mutta kyllähän yhteiskunta tarjoaa mahollisuuden siihen 3-vuoden kotihoitoon. Ja vaikka se tuki onkin mitätön, niin kuin sanoit ap, ne kokemukset ovat varmasti arvokkaita eikä niitä voi rahassa mitata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kolme lasta 6v,5v ja 7kk.Tosi kiva on olla taas kotona,etenkin kun esikoinen aloitti eskarin.Ehdin olla töissä ennen kuopusta ja voin
sanoa että töihin en ikävöi pätkääkään.Nyt osaan taas arvostaa kotona olemista! Vaikka tein vain 30h/vko,olin tosi väsynyt aina.Tuntui ettei lapsille ja perheelle jää aikaa,puhumattakaan omasta harrastamisesta.
Aina oli vain kiire,kiire ja kiire.Nauttikaamme näistä ainutlaatuisista hetkistä :)
odotin asiasta jotain uutta näkökulmaa mutta ei sitä sitten ollutkaan.
Ymmärrän hyvin kirjoituksesi pointin. Itsekin ikävöin kovasti päivittäin töissä pienokaistamme, kun paluu arkeen (omasta tahdostani) koitti. Pienokaisemme oli silloin vasta 1-vuotias, mutta tartuin parhaaseen mahdolliseen hoitopaikkaan, kun sellainen tuli sopivasti vastaan. Olin alunperinkin luvannut palata töihin vuoden jälkeen, mutta päätöksestä kiinni pitäminen osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Ja siis tosiaan siitä huolimatta, että pienokaisemme jäi alusta asti aina tosi iloisin mielin hoitajalle, joka oli meille ennalta tuttu.
Mutta se ikävä... En ollut valmis olemaan pienokaisestamme erossa. Onneksi sain edes tekstiviestejä pitkin päivää ;) ja pikkuhiljaa totuin erossaoloonkin. Kaikesta huolimatta koen olleeni OMALLE lapselleni parempi äiti juuri töihin palaamisen ansiosta; nautin 100% jokaisesta sekunnistakin pienokaiseni kanssa, ja olin energisempi ja iloisempi nähtyäni työkavereita ja saatuani tehtyä eritavalla älyllistä hommaa päivän aikana. Toiset vain pystyvät olemaan paremmin kotiäitejä kuin toiset. Vastaavasti toiset isät jäävät innolla kotiin, toiset eivät voisi kuvitellakaan moista vaihtoehtoa. Ja silti he voivat olla aivan yhtä hyviä isiä lapsilleen :)
Minusta olisi mahtavinta, jos jokaisella olisi mahdollisuus kuunnella aidosti omaa sydäntään ja järkeään sopivassa mittasuhteessa. Oli päätös sen jälkeen sitten suuntaan tai toiseen. On kurjaa, että tällä hetkellä tilanne tuntuu olevan juuri nurinkurinen: teet niin tai näin, jonkun mielestä aina väärinpäin. Toisaalta tärkeintähän onkin olla valintojen kanssa PERHEENÄ sinut.
Töissä käyvänä äitinä minulla on oma näkökulmani :)
Minä vein lapsen hoitoon hänen ollessaan 1v4kk. Ekan puoli vuotta tein 6h/päivä, joten hoitopäivät oli lyhyitä. Ja jos otti huomioon sen, että lapsi nukkuin hoidossa ollessaan 2,5h päiväunet, niin minä jäin vajaaksi vain 3,5 tunnista lapsen hereilläoloaikaa... Ei tuntunut niin kovin pitkältä ajalta minusta.
Itse en koe olevani pelkkä äiti. Olen opiskellut, minulla on akateeminen koulutus ja toiveissa mukava työura. En kaipaa sitä, että etenisin kovaa vauhtia, vaan sitä, että minulla on mukava ja mielenkiitoinen, vakituinen työ. Jota voin hoitaa 8h/päivä 5 päivää viikossa. Illat ja viikonloput haluan ehdottomasti rauhoittaa perheelle. Mutta pelkkä kotäitiys... Juu ei ollut mun juttu.
Kaikki eivät ole selkäytimiään myöten lapsissa kiinni, niin se vaan on. Me ihmiset olemme erilaisia. Toki rakastan ihanaa lastani yli kaiken, mutta koen että päivähoidossa käyminen ei ole mitenkään häneltä pois. Päin vastoin. Hän saa olla sekä kotona, että käydä leikkimässä kavereiden kanssa. Ryhmis, jossa hän on hoidossa on ihana paikka. Ihanat hoitajat, joilla ON aikaa lapsille ja hoitokaverit on kaikki myös ihania lapsia.
Kotona meillä on joka ilta 5 tuntia yhteistä aikaa ja aamullakin tunti. Joten en koe, että näkisin lasta liian vähän. Viikonloput ollaan aina koko perheen kesken, enkä todellakaan ole viemässä lasta yöhoitoon mummolaan tms. viikonloppuisin. Itseni kannalta, siis ihan itsekkäästi ajatellen koen työssä käymisen todella ihanaksi asiaksi! Todella nautin työstäni ja olen löytänyt sen oman paikkani.
Nyt kun olen ollut vajaan vuoden töissä alkaa vauvakuume taas nousta... Toiveissa olevan pikkukakkosen (ja esikoisen) kanssa olisin todennäköisesti kotona noin 1,5 vuotta. Riippuen siitä, tuleeko kotikaupunkiini käyttöön kuntalisä vai ei. Jos ei, niin taloudelliset seikat voivat pakottaa aikaisempaan töihinpaluuseen. Missään nimessä en aio olla kolmea vuotta kotona. Mieheni ei ihan niin hyvin tienaa.
Esikoisen kohdalla töihin meno ei ollut taloudellinen pakko, sillä mieheni opiskeli silloin vielä ja asuimme vuokralla, joten lainat ei painaneet niskaan. Kyse oli minun halustani saada jotain muutakin elämääni kuin äitiys. Toisen lapsen kohdalla kyse tulee olemaan molemmista asioista, taloudellisista seikoista sekä siitä, että en todennäköisesti silloinkaan koe, että pelkkä äitiys riittäisi minulle elämäntehtäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse koen kotona olemisen nyt kolmen kanssa paljon mielekkäämmäksi kuin aikoinaan yhden kanssa.Vanhemmista lapsista on jo seuraa/apua ja on mukavaa olla vastaanottamassa koululainen/eskarilainen kotona.
Yhden kanssa oli aika tylsää,eikä vauvasta ole vielä seuraa ja kotona oleminen oli ihan erilaista.Silloin kun mulla oli yksi niin ajattelin että kääk tähän vielä kaksi lisää...ei ikinä ;) Mutta arki on paljon antoisampaa kolmen kanssa,positiivinen yllätys!
ole mikään pullantuoksuinen superäiti. Enkä ole mitenkään innostunut esim leikkimään lasten kanssa. Siksi se että lapsia on kolme tekeekin juuri siitä arjesta mielenkiintoisen. Minä saan ottaa ne kaikki hyvät hetket siitä päältä ja lapset leikkivät niin paljon keskenään, että minulle jää paljon omaa aikaa, kuten nytkin. Jos minullakin olisin vain yksi lapsi, niin ehkä ajattelisin eri tavalla, surisin lapseni puolesta kun hänellä ei ole leikkikavereita ja näin ollen haluaisin lopettaa hänen kotona hoitamisen. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja palata töihin?
Meillä isä halusi jäädä kotiin yhtä lailla, ja niinpä olemme vuorotelleet vanhempain- ja hoitovapaata ja töissäkäyntiä.
Mieheni on enemmän sellainen järkevä ihminen ja minulla taas tunteet määrää lähes kaikki toimintani. Ja se ei todellakaan ole helppoa. Joskus olen ajatellut että olisi helpompaa olla enemmän sellainen järki-ihminen, joka pystyy ajattelemaan, että kyllä ne lapset siellä hoidossa pärjäävät ja niillä on varmasti siellä kivaakin. Mutta ei, minä vaan ajattelen kaikkea niin suuressa mittakaavassa ja dramatisoiden. Mutta mieheni on aivan erilainen, ei patista minua töihin, mutta hyväksyisi sen myös täysin. Hänen mielestään lasten hoitaminen kotona ei ole mikään itsestäänselvyys, johon kaikkien naisten pitäisi ryhtyä. Kaikille tällainen lapsikeskeinen elämä ei varmasti sovi. ap
meillä vain yksi lapsi mutta hän saa olla kolmevuotiaaksi kotihoidossa. Sydäntä raastaa ajatuskin hoitoon viennistä ja siitä ettemme näkisi lasta kuin pari tuntia päivässä hereillä..:(