Kun sait esikoisesi, niin oliko se parisuhteellesi kriisi?

Miehen ei tarvitse muuttua niin paljon ja nopeasti kuin naisen. Tunsin itseni huonoksi, kun joskus kadutti koko vauva ja oma epävarmuus.

Joudun olemaan lapsen kanssa koko ajan, miehellä työ ja omat harrastukset. Omaa aikaa ei jää yhtään, olen väsynyt ja vittuuntunut.

Osasimme odottaa muutoksia, mutta silti yllätti se miten paljon lapsen hoitamisesta ja oman ajan puutteesta syntyi riitoja. Tosin meillä oli vaativa vauva, minä en esimerkiksi saanut ekan puolen vuoden aikana juurikaan unta.



Myös minulle äitiyden suuret vaatimukset tulivat vähän yllätyksenä - rooliin sopeutumisessa meni aikansa.



Se, tuleeko kriisinä/yllätyksenä riippuu varmaan paljon siitä, millaista elämää pariskunta ennen lasta elää. Jos on 2 menevää, kunnianhimoista aikuista, kyllä se lapsen tuleminen muuttaa kaiken. Se luopumisen ja joustamisen määrä on suuri, mitä molemmat joutvat tekemään.



Mutta sillä tavalla ei kriisiä ole tullut, että olisimme miettineet eroa tai mitään. Molemmat tietävät, että tätä tämä nyt on aikansa. Ja kyllähän ne lapset palkitsevat :)

helvettiä vaikka suhteemme vauvaan toki oli mitä ihaninta aikaa.

Vielä on suhde kunnossa ja mies ahkerana auttamassa vauvan hoidossa. Paikoin väsyttää, mutta vauvan uniaikaan on itsekkin YRITETTÄVÄ keretä nukahtaa.... usein vaan tahtoo olla, että juuri kun olis aikaa itsellä torkahtaa alkaa vauva herätä. Kun vauva nukahtaa on kodin siistimisen aika ja rintojen lypsämisen ja pyykinpesun. Mutta ennen kaikkea olen ollut onnellinen ja voin hyvin! Tarpeeks olen saanut lopulta nukkua. Mutta luulen, että minulla edessä vielä se " pahin" .

Mulla pysähtyi vauvan tultua kaikki. Olin ollut jo monta vuotta töissä, mielenkiintoisessa ja haasteellisessa. Sitten yks kaks vaan " jouduin" jämähtämään neljän seinän sisälle vauvan kanssa joka enimmäkseen huusi mahavaivojaan ja milloin mitäkin. Mikään ei tuntunut riittävän, jokainen päivä tuntui olevan yhtä taistelua syömisen ja nukkumisen kanssa. Aikuista seuraa ei ollut, mitä nyt lapsen mummot pyörähtivät silloin tällöin. Muutos aikaisempaan oli todella suuri, en muista edes koska olisin käynyt päivällä kaupassa, kun olin " aina" ollut päivät töissä. Olin hyvin työkeskeinen ihminen, lapsi avarsi maailmankuvaa valtavasti ja pakotti kasvamaan ihmisenä (tulipas lässyä).

5

Vierailija:

Se, tuleeko kriisinä/yllätyksenä riippuu varmaan paljon siitä, millaista elämää pariskunta ennen lasta elää. Jos on 2 menevää, kunnianhimoista aikuista, kyllä se lapsen tuleminen muuttaa kaiken. Se luopumisen ja joustamisen määrä on suuri, mitä molemmat joutvat tekemään.

Oppiminen vie aikansa, molemmilta.



" Vanha" suosittelee: Penelope Leach: " Kuusi ensimmäistä kuukautta" sekä John Gray: " Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta" sekä " Mars ja Venus ikuisesti yhdessä" .



Mies tekee parhaiten, kun järjestää vaimolle " pesimisrauhan" . Vaimon on hyvä muistaa, että hänellä on myös mies ;).



Go with the flow eli ota asiat vastaan niinkuin ne tulevat. Varmimmin menee pieleen sillä, että yrittää vääntää asioita siihen muottiin kuin luulee niiden pitävän olla. Jousta ja mukaudu. Ajattele vaikka pieniä apinanpoikasia, ne roikkuvat käytännössä emossaan kiinni 24 h kunnes vähitellen lähtevät telmimään.



Ensimmäisen kanssa jatkuva muutos hämmentää ja väsyttää.



Hyödyntäkää silti jaksaessanne mahdolliset vauvan unoset helliin hetkiin.



Luottakaa hyvään tahtoon toisissanne, kilpailkaa toistenne kunnioittamisessa !



Onnea Teille !

Vauvantulo oli myös henkilökohtaisesti kriisi, positiivisessa mielessä. Mulle se kaikki tunnelataus on ollut " kova" paikka. On toisaalta raskasta rakastaa niin paljon ja olla tahtomattaan niin helvetin huolissaan, kun lapsi on jossain muualla.

Kuinka mullistavana asiana koit vauvan syntymän? Oliko alku helppo vai takkuinen? Miten miehesi suhtautui, auttoiko vauvan hoidossa vai juoksiko karkuun? Mikä yllätti vauvan hoidossa?

Minä itse olin odottanut niin kauan lapsen saamista (kahdeksan vuotta vauvalehtiä :)), että minua ei vauvan tulossa oikein mikään yllättänyt. Mutta mies... En mä tiedä vieläkään että millaista se luuli että elämä vauvan kanssa olisi, mutta hän sitten vietti suurimman osan töissä, ja kun työt oli ohi kutsuikin sitten baari. Lapsemme ei ollut edes kahta viikkoa, isä oli isyyslomalla, kun hän " hävisi" viikonlopuksi... Siitä lähtikin alamäki. Ennen lapsen yksi vuotis päivää asuimmekin sitten jo erillään.

Olisi varmaan pitänyt jo synnäriltä muutta eri osoitteisiin. Sielläkin hän piipahti tunnin päivässä, haisevana ja ties missä kunnossa. Oli tärkeämpää juhlia varpajaisia... Ensimmäisen kerran isä vaihtoi vaipankin kun lapsi oli n, kolmi viikkoinen.

Ennen lasta en olisi ikinä voinut kuvitella että miehestä tulee tuollainen p**ka lapsen synnyttyä, jos vaan olisinkin tiennyt...

Elä kuitenkaan säikähdä, ei kaikille käy näin! Tuo yksilö toisi olla jotenkin päästään vinksallaan, alkoholistinkin vikaa on...

Tiedossa siis joko on tai ei ole mitään isompaa kriisiä. Jotenkin tuntuu, että ainakin tähän asti minä olen vauvasta enemmän innoissani kuin mies. Mutta aika näyttää, miten käy.



a.p.

Vierailija:

Jotenkin tuntuu, että ainakin tähän asti minä olen vauvasta enemmän innoissani kuin mies. Mutta aika näyttää, miten käy.

a.p.

Meilläkin oli noin vielä raskausaikana, mutta kun vauva syntyi, se kääntyi toisinpäin. Mies oli ihan onnenhuumassa ja mä, ihan pihalla ensimmäiset 8 viikkoa (tietty väsymys vaikutti myös). Musta oli ihan outoa etten ollut enää raskaana ja siinä oli vauva, joka tuntui aluksi vieraalta - tosi vaikea selittää... Eli vasta 8 viikon jälkeen tuli se pakahduttava rakastumisen tunne ja onni siitä että mulla on lapsi.