Muita " huonosti käyttäytyviä" taaperoita?
Tuntuu että joudun " häpeämään" lapseni käytöstä yhä useammin.Hänellä on voimakas uhmaikä (ikää reilut 2,5v.) ja rajoja pitää kokeilla joka paikassa.Aurinkoisesta taaperosta (poika siis) on tullut lapsi joka ilmoittaa isoon ääneen kylässä että ruoka on pahaa, kaataa maitolasit,paiskii tavaroita, riehuu ja kirkuu jos sattuu sille päälle yms.Ei onneksi satuta kavereitaan tai ole muuten ilkeä mutta pitää kovaa ääntä itsestään ja aina kokeilee mitä saa tehdä ja mitä ei.Olen joutunut viime aikoina useasti tilanteeseen jossa lapseni on sanottu olevan huonosti kasvatettu ja esim. yksi ystävistäni sanoi ettei mielellään ota lastani hoitoon (kun tilapäisesti olisin tarvinnut hoitoapua muutamaksi tunniksi).No, hänellä itsellään on kiltti tyttölapsi...
Tuntuu että yritän olla kärsivällinen ja kasvattaa parhaani mukaan.Annan aikaa, rajoja jne. mutta kai tämä vain kuuluu kuvioon.Kotia en haluaisin jäädä mutta toisaalta kyllästyttää kun joka kerta tulee se tilanne eteen että ajatellaan/todetaan että onpas huonosti käyttäytyvä lapsi ja onpas huonosti kasvatettu:(
Kommentit (6)
2v ja vajaa 1kk tyttö. Kotioloissa varsinkin on aikasta kovaääninen, mutta jos ollaan vieraassa paikassa tai vieraampia ihmisiä kylässä, ujostelee niin paljon, että käyttäytyy ihan enkelimäisesti... Tietty aika hyöty juttu. ;)
Mutta kahvilassa kyllä osaa riehuakin, eli pistää kupit säpäleiksi ja päristää ruoat ja pikkuveljeäkin mätkitään kovasti oli paikka mikä tahansa, mutta myös pussaillaan... Ehkä myös sen takia on " huonosti kasvatettu" kun lapset on erilaisia ja eri kodeissa on eri sääntöjä, meillä saa muutenkin elää " vapaammin" jossain suhteessa (siisteys, kiljunta, ja esiintyminen sekä muu äänenkäyttö), ja siksi jotkut pitää lastamme villinä. Toisaalta itsestäni kaikkien muiden lapset on paljon villimpiä ja " vähempiaivoisia" , myös niiden, jotka meidän lasta on huonosti kasvatetuksi sanoneet... ;)
En minäkään mielelläni ottaisi toista 2-3-vuotiasta hoitoon hetkeksi, mutta ehkä sen takia, kun on tuo kaksi kuukautta vanha vauvakin tässä lisäksi, ja elämä aika kaaosta muutenkin. Jos ei olisi, niin miksei sitten menisi toinenkin hetken verran. Muttapa ymmärrän jos joku ei haluaisi ottaa hoitoon (mahdollisten omiensakaan lisäksi), ehkä äänensietokyky ja tiukkapipoisuus jossain asioissa ja pikkutarkkuus tai jokin sellainen on esteenä, monet ihmiset kun ei oikeasti siedä uhmaikäisiä laisinkaan ts ei osaa olla heidän kanssaan... tai ainakin se vetää heistä heti mehut...
Meillä myös on menty niin pitkälle että äiti välillä vajoaa lapsen tasolle huutamaan. Eli kaikkemme on yritetty. Ja pikkuhiljaa myös löytyy itselleni oma " kurinpitoidentiteetti" , kenelläpä stiä nyt luonnostaa olisi. Eli lapsi kun alkaa löytää rajojaan, myös äiti löytää ne sietokykyrajansa. Ja lapsi huomaa milloin menee yli, ja osaa välttää sitten menemästä niin pitkälle.. ehkä.. toisen lapsen kanssa sama alusta.. Ja myös kun itse löytää sen " rajansa" niin sitä osaa hyödyntää teeskentelemällä, mutta ei ne rajat nyt ihan äkkiä löydy, ja väsyksissä, nälkäisenä ei mikään pitele uhmaikäistä. Jos joku huomauttelee kasvatustavoistani, niin siitä vaan. Sen takia, että joku tulisi huomauttelemaan, en aio jäädä kotiin happanemaan. Että reippaasti vaan kyläilemään ja kahvilaankin. Jos nyt joku maitolasi tuppaa kaatuilemaan ja ruoka aina on pahaa, niin se on pieni murhe. Kummasti myös tyttö on oikea enkeli myös samoissa tilanteissa jos kaikki menee oman mielen mukaan tai joku mieluisa ihminen (jolla on karkkia tms) tarjoaa jakamattoman huomionsa tytölle.
Muistelempa tässä aikoja kun parilla kavereillani oli myös aika riiviöitä lapsia juuri tuohon 3v pintaan. Täytyy myöntää että mekin aika usein " välttelimme" heitä, en tosin sanonut suoraan sitä äideille, vaan halusin säästää itseäni ja lapsiani. Joskus myös oma lapseni sanoi ettei halua sen ja sen tulevan meille, koska käyttäytyy niin inhottavasti. Samoin myös yhden kaverin lapsen ollessa pahimmillaan kaveri itse sanoi ettei heillä kannata varmaan tulla käymään, koska lapsi käyttäytyy niinkuin käyttäytyy.
Kun lapset alkoivat olla tuossa 4v pintaan alkoi olla jo helpompi olla heidän kanssaan tekemisissä. Lapset myös osasivat leikkiä yhdessä, vaikka välillä edelleen saattoi tulla pieniä " kohtauksia" . Eli kyllä heillä helpottui, tosin kummallakin kaverillani he itse kokivat lapsensa (poikia molemmat) sen verran vaikeiksi että olivat yhteydessä myös perheneuvolaan, josta saivat vinkkejä mitä tehdä lasten kanssa. Tosin vanhemmat kokivat ongelmat enemmän sitten juuri tuossa 4v-5v pintaan (toinen kävi " ylikierroksilla" toinen oli " sulkeutunut" - molemmat olivat kyllä ihan normaaleja).
Meillä siis näitä " kilttejä" lapsia, tosin vauhdikkaita (varsinkin esikoinen, josta eskarissa käytettiin kuvausta " eloisa" ). Ymmärrän että lapsia on eri luontoisia ja toisten lasten kanssa on oltava tiukempia kun toisten kanssa voi joustaa enemmän- tässä siis voi toimia lapsen mukaan. Meillä yleensä katson äitien käytöstä lasten ollessa hankalia, jos äiti ei edes yritä, niin annan sellaisten lasten ja äitien olla ja haen lapsillemme mukavampaa seuraa. Meillä siis tämä näkemistilanne riippuu jonkin verran äidin toiminnasta, ei pelkästään lapsen käytöksestä.
Meilläkin on aika vilkas ja eläväinen,vahvatahoinen poika,joka on ihan eri maata kuin leikkikaverit-samoilla taloilla asuu vain tyttöjä,jotka ovat paaaljon rauhallisempia eikä omaa tahtoa löydy ollenkaan,tekevät mitä käsketään ja ovat tekemättä mitä kielletään-meillä taas koetellaan kumminkin päin.Mutta itse ajattelen sen asian niin,että poika on niinkuin minäkin,vilkas ja temperamenttinen.Ja rakastan häntä juuri tuollaisena vilperinä,en osaisi edes kuvitella muunlaista elämää!
Jossain vaiheessa syksymmällä oli vaikeaa,kun poika aloitti ainoana pihapiiristä hoidon,ja oppikin mukavasti isompien tavoille,tönimään ja viemään tavaroita kädestä..En enää jossain vaiheessa jaksanut ulkoilla muiden kanssa kun kaikki aika meni kieltämiseen ja jankuttamiseen.Mutta,onneksi,sekin vaihe meni ohi,ja onneksi löytyy myös temperamenttisiä leikkikavereita isommista pojista jotka repivät omansa takaisin:)
Helppojen lapsien äidit tosiaan saattavat joskus tahtomattaan -tai tahallaan syylistää erilaisen lasten äitejä,luoden sääliviä ja kärsiviä ilmeitä,kehuen painokkaaseen äänensävyyn omiaan " no,meidän XXXX se vaan tyynesti leikkii omia leikkejään tuossa vieressä" ja kyläillen vain toisten helppojen lasten äitien kanssa,mutta mitäpä siitä.Kun puhutaan pienistä lapsista,ei voida mielestäni puhua vielä hyvin/huonosti kasvatetuista lapsista vaan erilaisista lapsista.Ja se on rikkaus!
Luin joskus ihan viisaan kirjoituksen,jossa todettiin,että lapset,jotka tietävät että heitä rakastetaan ehdoitta,uskaltavat kokeilla rajojaan.
Ehkä me vilperien äidit voimme lohduttautua joillain asioilla,itse ajattelen että mielummin lapseni on elämässä pärjäävää sorttia,jonka kanssa jokainen päivä on taatusti erilainen niin hyvässä kuin huonmmassakin.Enkä haluaisi lapsestani sirkushyljettä,joka käskystä hyppii,laulaa ja tansii ja oppii että tekemällä vain niinkuin käsketään voi saada hyväksyntää.Tässä kovassa maailmassa ehkä kuitenkin suuremmalla todennäköisyydellä pärjäävät ihmiset,jotka voivat näyttää kaikki tunteensa ja pitää puolensa.Ne koulukiustaut ja hylkiöt ovat usein-ei aina-herranterttuja jotka eivät uskalla pistää vastaan missään.
Meillä myös poika 2,5 v. Kukaan ei vielä toistaiseksi ole tullut suoraan sanomaan poikaamme huonosti kasvatetuksi, mutta huomaan, että esim. siskoni (jolla itsellä on pienempi tyttö) ei ole hirveän innoissaan, jos otan molemmat lapsemme heille kylään. Samoin äitini sanoi voivansa ottaa kuopuksemme (rauhallinen tyttö) hoitoon, mutta myönsi suoraan, että pojan kanssa hän tuskin pärjäisi (onneksi anoppi tuntuu olevan ihastunut nimenomaan vilkkaaseen poikaamme).
Itsellä tässä on hermot koetuksella harva se hetki ja juuri eilen meillä oli kaikkien aikojen pohjanoteerauspäivä. Kaikki, siis kaikki, meni pieleen: aamusta saakka poika vain kitisi ja mm. yritti määräillä minua tekemään asioita. Puistossa esim. meillä on mennyt sellaiseksi, että minun pitää auttaa poikaa kädestä laskemaan mäkeä, vaikka hän itsekin osaa, ja jos en auta, alkaa kova huuto, minun on kaivettava autoille tunneleita jne. jne. Lisäksi meillä esiintyy vielä voimakasta mustasukkaisuutta pikkusiskoa kohtaan ja eilen meillä oli siinä suhteessa rauhallista ehkä maksimissaan viisi minuuttia. En voi päästää lapsia silmistäni sekunniksikaan tai heti alkaa muksiminen ja itku. Olin illalla AIVAN puhki ja todella epävarma omista kasvattajan kyvyistäni.
Olisi todella mielenkiintoista kuulla joltain perheneuvolan puoleen kääntyneeltä, millaisia ohjeita sieltä on saanut, jos mitään yleispäteviä ohjeita tällaisissa tilanteissa nyt voi antaa! Olen omasta mielestäni ollut aika tiukka kasvattaja, mutta äitilleni asiaa vuodattaessani hän avasi silmäni ja pisti miettimään, josko sittenkin pojan osoittaessa toruista mielipahaansa liian nopeasti sulan ja annan näin ymmärtää, etten ollutkaan ihan tosissani. Toinen asia, minkä eilen päätin, on se, ettemme miehen kanssa tästä lähtien käy mitään lastenkasvatukseen liittyviä keskusteluja lasten ollessa kuulolla - tähän on tullut sorruttua liian usein, kun emme vielä ole oikein riittävän hyvin sisäistäneet, että poika kuulee ja ymmärtää aika paljon.
Vaikeaa on, vaikka meilläkin poika on varmaan aika lailla itseni luonteinen.
Karmee kaveri. Siis todellakin 2,5 vuotias energinen tapaus on erilainen kuin joku kiltti lapsi. On muuten jännä, miten rauhallisten lasten vanhemmat pitää itseään jotenkin hirveen hyvinä kasvattajina, kun niiden lapset on niin kesyjä. Meillä on 2 v 2 kk ikäinen energiapakkaus ja ääntä ym. lähtee ja kovaa. Hän myös esim tönii pienempiään, vaikka tasan tarkkaan on kielletty. Aina vahdin, kun on pienempiä läsnä ja kiellän, otan pois tilanteesta ja puhuttelen. Mutta kun ei mene kaaliin! Jos joku sanois lapsestani, että huonosti kasvatettu, niin todella kovasti loukkaantuisin. Kaikkemme on yritetty. Ja uskon, että kun vähän ikää tulee, niin järkikin kasvaa. Tiukka ja johdonmukainen pitäisi jaksaa olla, mutta kun aina ei jaksa...