NIIIN odotan, että lapsi vanhenee vielä muutaman vuoden, ja saan "elämääni takaisin"! :)

Älkää käsittäkö väärin, olen kiitollinen lapsesta ja rakastan häntä tietysti :)



Elämäni on vaan tosi rajoittunutta lapsen kanssa. Mieheni eli lapsen isä on yrittäjä, ja tekee paljon töitä, hyvin usein sellaisia päiviä, että kun mä tulen töistä ja haen lapsen hoidosta, mies ei ole kotona vaan tulee tosi myöhään. Siis joskus yhdeksän jälkeen. Ja lapsenvahteja ei käytännössä ole kuin anoppi, mutta hän sairastelee ja hoitaa jo tyttärensä lapsia silloin tällöin, joten anopista saa hoitajan lapselle ehkä kerran kahdessa kuukaudessa.



Mä siis lähinnä vietän aikaa lapsen kanssa kotona. Lapsi on kohta 5-vuotias.



Itse olen luonteeltani sellainen, että en mä viihdy missään leikkipuistossa lapsen kanssa tai satujumpassa tms. mitä nyt lapsen kanssa voisi kodin ulkopuolella yhdessä tehdä (toki joskus tehdään tällaisiakin lapsen takia, mutta itselleni ovat pakkopullaa). Uimahallikäynnitkin tämän meidän vilkkaan ja omapäisen ipanan kanssa on turhauttavia, eikä siinä kuitenkaan edes pääse itse kunnolla uimaan (mitä kaipaisin), kun tietenkin pitää silmä kovana vahtia uimataidotonta.



Mä niin kovasti haluaisin iltaisin käydä elokuvissa, istua kahviloissa, lähteä ulos lenkille (joo, ei onnistu tämäkään lapsen kanssa, hän ei todellakaan "aja nätisti pyörällä siinä vieressä"), käydä kirjastossa lukemassa (ilman että joku juoksee koko ajan edes-takaisin ja kyselee että joko lähdetään). Ja aloittaa jotain uusia harrastuksiakin illoille.



Noh, nyt ollaan jo voiton puolella, mikä on ihanaa :) Vielä pari-kolme vuotta, ja lapsi alkaa kulkea itsekseen kavereilla ja harrastamaan (ehkä, jos haluaa... toivottavasti!) jolloin mä voin vaikka lähteä sinne lenkille ja jättää lapsen kotiin.



Iiiihanaa! Vapaus! Täältä tullaan! :D



(ja siis kyllä mä lapsen kanssa vietän aikaa, kotona pelaillaan yhdessä, piirretään, askarrellaan, leikitään legoilla, ollaan ulkona yms.) Kaipaan kuitenkin siis sitä omaakin elämää.