Tunnetko aikuista, jonka paras (tai ainoa) ystävä on omat vanhemmat?

ehkä voisi ajatella, että paras ystäväkin. Mutta ei ollenkaan ainut.

kolmekymppinen veljen vaimo.



Sitä akkaa ei vaan kukaan siedä pitkään, niin sillä ei kaverit pysy.



Veli on mua ja vaimoaan yrittänyt ystävystyttää vuosia. Tarjoilee kylpylä- ja laivareissuja, että paremmin ystävystyttäis rennossa ilmapiirissä.



Huonosti on käynyt. Enää mä en sen kanssa lähde mihinkään, kun sitä saa hävetä silmät päästään, kun se skitsoo ja huutaa joka toiselle ihmiselle.

Ehkä vähän rasittavia tosin. Toinen on erakoitunut mökkiinsä, toinen hyvinkin sivistynyt ja kultturelli neiti-ihminen. Molempien seurasta tulee jotenkin surullinen olo. Ap

päälle 40 v sinkun. Käy kylässä vanhempien luona ja vielä leuhkii kun siellä saa ilmaista ruokaa. Soittaa iskälle aina jos on joku tietokone tms. ongelma tai tarvii autokyytiä. Ei omaa muita kavereita tai käy kylässä missään muualla, ei harrastuksia...

toinen 45 v ikisinkku ja toinen perheellinen 4-kymppinen. Ovat kummatkin ainoita lapsia, joten olen ajatellut että ainoat lapset jää enemmän äitiinsä kiinni? Liekö teoriassa perää...

"parhaat ystävät" ovat sen vanhemmat, ovat aina oleetkin. Tällä naisella on kyllä mies ja pari lastakin ja minä sitten yhtenä kaverina.



Veikkaan, että hän masentuu pahasti, kun vanhemmistaan aika jättää.

Erään, jonka paras ystävä on äiti ja kaikki muutkin "ystävät" ovat sukulaisia....yksi suhde sillä kariutui tämän vuoksi, koska äiti meni etusijalle, vei lapsensa aina äidilleen- isä jäi varjoon. Nyt on uudessa suhteessa, jossa on hyvää vauhtia käymässä samalla tavalla....

Mulla ei ole oikeastaan lainkaan ystäviä, vanhempani siis on tärkeimmät ihmiskontaktini ja ystäväni. Heitäkään en näe kuin about kerran kuussa. Tulen hyvin pärjäämään kun heistä aika jättää, vähän entistä erakompana vaan.

Olen astetta rankemman elämän kokenut aikuinen nainen. Minulla on pari rakasta ystävää ja kymmeniä kavereita, mutta vanhempani kuulevat ensimmäisinä kaikki ilot ja surut. Näen heitä viikoittain ja heiltä uskallan pyytää apua isommassakin hädässä. Nuorempana olisin pärjännytkin henkisesti ilman heitä, mutta nyt jomman kumman kuolema olisi maailmanloppu. Ypöyksin en pärjää, enkä kehtaa roikkua kavereissani. Ehkä jos pääsen vakaaseen ja turvalliseen parisuhteeseen, niin tilanne muuttuu paremmaksi. T: Nyhverö

Eikö teillä ole käynyt mielessä että ehkä se ei ole näiden aikuisten oma valinta? Taustalla voi olla niin paha koulukiusaaminen yms. että luottamus ihmisiin on täysin mennyt eivätkä sosiaaliset taidot koskaan päässeet kehittymään. Yksinäisyys on itseään ruokkivaa: kun on tarpeeksi ollut yksin, on jatkettava yksinoloa, koska kukaan ei halua olla sellaisen ystävä jolla ei ystäviä ennestään ole (koska ajatellaan ihmisessä olevan jotain vikaa).

muissa kulttuureissa täysin normaalia ja hyväksyttävää. Perhe on lähin ystävyyssuhde läpi elämän.



Oma äiti on kuollut jo kauan sitten. Voiko sitä sanoa ystävyydeksi vai vanhenmuudeksi, muuta kyllä hän oli se johon luotin 100%. Ystävät ei ole välttämättömiä mutta tuttuja on hyvä olla.