Mun ympärillä vaan tapahtuu asioita ja mun

pitää ne hyväksyä. Tai vaikka en hyväksykään, ne tapahtuu silti. Kukaan ei kysy, miltä musta ne tuntuu.

Esim töissä mun pitää tehdä kaikenlaista, mitä en halua ja tiedän, että toiset kolleegat samalla työnimikkeellä, eivät niitä joudu tekemään, siksi en haluakaan. Tässäkään ei kysytä mun mielipidettä. Jos en suostu tekemään, siirretään minut siististi syrjään.

Ja läheisille sattuu yhtä ja toista, mun on vaan hyväksyttävä ja kestettävä, kukaan ei kysy miltä musta tuntuu. Esim lapsi haluaa puhua ammattilaisille asioistaan, ei äidilleen. Tästäkään ei äidiltä kysytä mitään.

Tai mies haluaa teettää rempan yhteisesti omistamassamme asunnossa, se tehdään, mun mielipidettä ei kysytä.



Ihan kuin olisin sivullinen omassa elämässäni.



Kaikista eniten suututtaa ympäristön suhtautuminen. Jos me ollaan keskellä remppaa ja koko elämä on hankalaa, sanotaan että kohta helpottaa. Miten tieto siitä, että kuukauden päästä on toisin, helpottaa juuri tätä tuntia ja siitä selviytymistä?