Jotenkin omituinen olo. Ero mielessä,

ollut jo vuosia. Olen aina lykännyt ajatusta, miettinyt, että kyllä tämä tästä. Olisi jo toinen avioeroni, tuntuu kuin olisin ihan luuseri jos "taas" eroan.



Olen miettinyt hyviä asioita, huonoja asioita, iloisia asioita, pelottavia asioita, kaikkea mitä suhteessamme on. Olen miettinyt parisuhteen vaikutusta perheeseen, miten isän käytös vaikuttaa lapsiin. Miten vaikuttaisi lapsiin, jos eroamme. Miten vaikuttaa, jos emme eroa.



Sisälläni on itku, mutta sen aika ei ole nyt. Nyt mietin tarkkaan seuraavat askeleeni. Olen hoitanut raha-asioitamme, koska mieluummin hoidan itse koko perheen raha-asiat kuin vain omani ja mies sotkee omansa. Se kun vaikuttaisi koko perheeseen, kun mies ei hallitse lainkaan raha-asioita. Lasken tässä pikkuhiljaa miten tulot ja menot menevät, mihin asumiseen minulla lasten kanssa olisi varaa ym. Saatan muutamia kymppejä siirtää säästötilillemme, joka on tyhjänä nyt. Se tili on minun nimissäni ainoastaan, avasimme sen, kun yhteiseltä tililtä mies saattoi nostaa rahaa tyhmästi, halusin tilin johon laittaa jotain pahan päivän varalle. Paha päivä tuli monta kertaa, ja säästöt menivät. Ylikin. Velkaa riittää, onneksi miehen henkilökohtaista suurin osa.



Lasken miten oma talouteni pyörisi, ja suunnittelen. Tutkin asuntoasioita, en pysty taloamme pitämään yksin, eikä mies, joten se menisi myyntiin.



En tee hätiköityä. Jos tekisin, tulostaisin eropaperit nyt ja veisin huomenna. Sanoin tämän miehellekin, hän kiukutteli, että hae vaan eroa, hae hae, sitähän sä tunnut haluavan. Kysyin, mitä hän haluaa, mä en erota halua vaan pitää perheen kasassa, mutta en vaan jaksa ihan mitä vaan paskakäytöstä. Mies vaan kiukutteli, ja kävi syyttämään yhtä lapsista, murrosikäistä, tämä käy kuulemma hermoille ja kiukuttelee isälleen, mutta ei minulle äidilleen. Jos mies olettaa väitteen murkun aiheuttamasta kiukusta olevan murrosikäisen pyrkimys saada äiti ja isä eroamaan, niin huh huh. Varmaan pyörränkin kaikki eropäätökset ja totean, että voi kulta, sun kiukkuriehuminen ja huuto onkin vain sitä, kun murrosikäinen tahallaan ärsyttää sua. Aivan!



Vielä en ole mitään lyönyt lukkoon, enkä puhunut miehen kanssa vakavasti. Aion ehdottaa, että menisimme jonnekin ulkopuolisen luo keskustelemaan, johonkin parisuhdeterapiaan. Pitkä avioliitto ansaitsee sen, ainakin yrittäisimme. Muistan miten onnellisia olemme olleet, ja miten ihana puoliso ja isä mieheni on ollut. On kuitenkin ollut pitkään vaikeaa, läheisyys kadoksissa, seksiä ollut viimeksi... en muista. En halua enää, en ole halunnut pariin vuoteen. Puoliso vain tissuttelee ja kiukuttelee. Johonkin tämän täytyy kehittyä, jotta voisi jatkua.



Rankkaa. En ole halunnut myöntää itselleni miten syvällä me mennään. Olemme läheistenkin mielestä ihana pari ja ihana perhe, tuntuu itsestä musertavalta miten voisin sanoa kaikille, että eroamme. Ei pidä ajatella muita, tiedän, mutta kun on ollut "perheyksikkö" yli kymmenen vuotta, on vaikeaa yhtäkkiä kun se hajoaisi. Lastenkin vuoksi... toisaalta lasten vuoksi sitä erityisesti eroaisin.



Ei ole helppoa parisuhde, ei ole helppoa ero. Hemmetin ihmissuhteet.