Onko kenenkään lapsi ollut vauvasta asti erittäin sosiaalinen/seurallinen?

me vanhemmatkin ollaan hyvin erilaisia, minä erakko introvertti ja mies todella sosiaalinen. Tyttö on sitten tullut minuun ja poika isäänsä.



Nyt on meidän lapset jo kouluiässä, mutta olen kyllä usein miettinyt sitä että tuollainen aurinkoinen sosiaalinen synnynnäinen luonne on tässä yhteiskunnassa lapselle todellinen siunaus. Meidän pojallekin ihmiset jo pienestä asti hymyilivät, lirkuttelivat, juttelivat, koska hän itse haki kontaktia ja vaikutti aurinkoiselta, joten hänelle on muodostunut pienestä asti käsitys että maailma on hyvä paikka ja hän itse on hyvä, ja ihmiset tykkää hänestä. Kun taas "synkempi" ja vetäytyvämpi tyttö on jäänyt vaille ulkopuolisten positiivista huomiota ja oppinut että ihmiset on joko tylsiä tai joskus suorastaan epämiellyttäviä.



Meillä ei kyllä kukaan ole tuollaisia esittänyt että pojan luonne johtuisi jostain aikuisen kaipuusta. Kyllähän se on ihan tunnettua että sosiaalisuus on synnynnäinen temperamenttipiirre, eikä johdu siitä saako lapsi kotona huomiota vai ei.

lapsi (nyt vähän yli 1) on ollut vauvasta asti seurallinen. Mitään vierastuskausia ei oikeastaan ole ollut, vain pieniä vierastuksen merkkejä, ja joskus harvoin on ruvennut itkemään vieraiden ihmisten takia.



Me asumme syrjäkylällä, joten lapsi ei edes päivittäin näe vieraita ihmisiä, joten pelkästä tottumisesta asiaan ei tosiaan ole kyse. Ei myöskään huomioimisen puutteesta, lapsi on ollut koko ikänsä oikea sylivauva (ensimmäiset 7 kuukautta viihtyi lähinnä sylissä ollessaan hereillä), nukkunut perhepedissä ja viihtyy edelleen tosi paljon sylissä.



Kyllä se on täysin persoonallisuudesta kiinni.

Lapseni on aina ollut hyvin sosiaalinen ja ihan vauvasta asti kiinnostunut ihmisistä. Jutteli aina kaikkien kanssa, myös aikuisten ja pienenä varsinkin enempi aikuisten seura kelpasi enemmän. Pulkkamäessä hiukan isompana, kun jo laski itse, niin jäi aina mäen juurelle juttelemaan muiden kanssa tai jutteli jollekin ylöstullessa. Joulukirkossa katosi ja löysin juttelemassa jonkun tuntemattoman kanssa. Työpaikkavierailulla jututti kaikki työkaverit. On toki ikä rauhoittanut, mutta vieläkin on sosiaallinen. Ulkona liikkuessa tervehtii ja selvästi tuntee hyvin kaikki koulun työntekijät, kavereiden vanhemmat ja ison liudan mullekin tuntemattomia naapureita. Tykkää istua suvun vanhempien jäsenten kanssa ja kyselee kaikki avanhoja juttuja yms. Mutta isäni oli samanlainen, jututti aina kaikki myyjät, bussikuskit ja konnarit yms... (savolainen kun oli)

Meillä esikoinen nyt vajaat 2v ja todella puhelias & seurallinen tyyppi. Päiväkodissa hoitajat aina kehuvat, että tyttö on niin kova pulisemaan, että ryhmän just alle 3-vuotiaat pojat ovat ihan tuppisuita häneen verrattuna.

Meillä ei ainakaan lapsi ole saanut liian vähää huomiota. Ennemminkin taitaa olla kyse siitä, että on saanut olla keskipisteenä ja nauttii siitä täysin rinnoin. Pelkään pahoin, että jotain päivänä joutuu sitten kärsimään siitä, että on tottunut siihen huomioon ja sitä ei aina elämässä voi saada.



Meillä myös lapsi hakeutuu aina reippaasti vieraiden kanssa touhuilemaan. Jossain vaiheessa iatse olin suorastaan mustasukkainen, kun lapsi pitää pinua itsestään selvyytenä. Pipin tai nälän/janon yllättäessä äiti kyllä kelpaa, mutta kun meno on päällä, äitiä ei tarvita.

Mutta summa summarum: En usko, että lapsesi on poikkeuksellisen sosiaalinen tai hakeutuisi seuroihin siksi, ettei ole saanut huomiota riittävästi. Jotkut lapset ovat seurallisempia ja sinun on yksi sellainen. Se on hyvä juttu ja toivottavasti se jatkuu myöhemmällekin iälle, koska ulospäin suuntautuneet ihmiset tuntuvat pärjäävän melko hyvin elämässä. Onnittelut äidille :-)

Että hyvin sosiaalinen lapsi saa elämässään paljon sellaista ekstraa mitä vähän varautuneempi lapsi ei saa. Kuopus on tottunut siihen, että missä vaan liikutaan, hänen ylleen sataa hymyjä, lepertelyjä ja huomiota kuin taivaasta mannaa, ja silloin asiat on mallillaan.



Minulla on kuopuksen kanssa äitinä sillä lailla huono itsetunto, että hän on ollut aika vaativa lapsi. Voimakastahtoinen, lyhytpinnainen ja helposti ärsyyntyvä. Kun esikoisen kohdalla tunsin, että osaan tehdä lapsen onnelliseksi ja voin antaa lapselle kaiken mitä hän tarvitsee, olen ollut pienemmän kanssa usein ihan ulapalla siitä, mitä hän milloinkin haluaa tai miten hänet saa tyytyväiseksi. Pienemmällä on niin voimakas tarve olla aina liikkeessä, ja saada virikettä virikkeen perään, etten ole aina pystynyt antamaan niitä hänelle. Joten kun minulle sanotaan, että lapsi ei ehkä saa minulta riittävästi huomiota, ajattelen heti että mitä jos se on totta, enkä olekaan osannut antaa tälle lapselle sitä mitä hän olisi tarvinnut. Vaikka järjellä ajateltuna tiedän, että lapsella on asiat hyvin, ja että hänelle on iso hyöty elämässä näistä ominaisuuksista.



ap.

on täysin eri luonteisia, ja ovat olleet sitä ihan syntymästään asti. Toinen on liikkeessä koko ajan, nukkuessaankin, ja suu käy myös taukoamatta. Kyllä yhdessä riehuvat ja juttua tulee toisellakin, mutta tämä vilkkaampi on kyllä ihan omaa luokkaansa.

Heidän erilainen luonteensa tuli taas esille kun nähtiin kauppareissulla joulupukki, joka tuli antamaan pojille namit, toinen poika pelkäsi kai pukkia kun laittoi vaan kädet korville, eikä ottanut itse korista karkkia, toinen poika otti, juttelikin jotain pukille ja perään vielä huuteli heiheit. Pojat on nyt vajaa 4v.

Molemmat saavat kyllä huomiota yhtä paljon, eli niin paljon kuin haluavat, ja seuraahan molemmilla on 24/7. Toinen poika rakastaa autoja yli kaiken, toinen tykkää kokkaamisesta ja esiintymisestä, tekee omia räppejä ja tanssii, esiintyy aina kun tilaisuus koittaa vaikka vieraille ihmisille. Toinen ei pahemmin vieraille esiinny.

Hänen kohdallaan ikävä kyllä valtava seurallisuuden tarve ei ainakaan nyt kouluiässä ole yhdistynyt suureen sosiaaliseen lahjakkuuteen. On todella raskasta hänelle ja meille vanhemmille, kun tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen on ihan valtavan suuri, mutta taito vähäisempi. Välillä tuntuu että hänen intonsa suorastaan säikäyttää muita pois. Pinnallisia kavereita on paljon, mutta koskaan hänellä ei ole ollut ketään oikeasti hyvää ystävää, ja se on iso ongelma.



Toinen lapsemme, jonka seurallisuuden tarve on tavanomaisempi, pärjää toistaiseksi paljon paremmin.

Pinnallisia kavereita on paljon, mutta koskaan hänellä ei ole ollut ketään oikeasti hyvää ystävää, ja se on iso ongelma.

Toinen lapsemme, jonka seurallisuuden tarve on tavanomaisempi, pärjää toistaiseksi paljon paremmin.

että erittäin sosiaaliset ihmiset eivät edes kaipaa syviä ystävyyssuhteita, vaan nimenomaan haluavat vain paljon kontaktia ihmisiin. Eli on juuri sellaisia pinnallisempia tuttuja paljon mutta ei tosi läheisiä. Jos lapsi tai aikuinen ei itse kärsi tilanteesta ja kaipaa erityisesti sydänystävää, ei siitä ole mitään haittaa ettei sellaista ole.

mitään vierastuvaihetta ei ole ollut kummallakaan koskaan (toinen nyt 11v ja toinen 5v), käyvät juttusille kenen kanssa tahansa, missä tahansa. Ei siinä muuta vaihtoehtoa kuin huomioida heitä, kun seisovat vieressä selittämässä omaa juttuaan vaikka olisi mitä kesken. Keskimmäinen on taas ihan eri puusta, ei puhu ei pukahda ja ikää on vasta 7v että ei ole mikään murrosikäkään vielä.



Ainoa minkä kanssa pitää olla varuillaan on se että eivät lähde vieraan matkaan kun ovat tuollaisia kun ovat.

Nyt kuusivuotias tyttö on aina ollut tuollainen "yltiösosiaalinen". Ihan normaali, terve ja runsaasti huomiota ja rakkautta saanut lapsi on kyseessä. Hän nyt vain yleensä on superiloinen ja kaikkeen innolla ja positiivisesti suhtautuva. Joskus neljävuotiaana jouduin tosin hänelle opettamaan, että kaikki vieraat ihmiset eivät ole aina mukavia, joten esimerkiksi kaupassa ei voi mennä höpöttämään ihan kenelle tahansa. Tämä sen jälkeen kun lapsi alkoi kauppareissulla juttusille selvästi aineiden vaikutuksen alaisena olevan laitapuolen kulkijan kanssa kun minun silmäni vältti. Ihan ystävällisesti tyyppi silloin suhtautui, mutta kun koskaan ei tiedä.



Tämä on siinä mielessä hankala juttu, että juuri tuo sosiaalisuus, positiivisuus ja tietynlainen naivius tekee lapsesta aivan poikkeuksellisen ihanan tyypin. Samalla kuitenkin tiedostan sen, että nuo samat ominaisuudet voivat olla huono juttu, jos lapsen tielle sattuu joku, joka haluaa käyttää niitä väärin hyväkseen.

ja vauvasta asti ollut hyvin sosiaalinen - ja vauvasta asti saanut siitä ihan vierailtakin ihmisiltä valtavasti hyvää palautetta. Edelleen vähintään joka viikko joku kommentoi lasta esim. kaupassa tai kadulla myönteisesti, yrmyt setämiehetkin intoutuvat vilkuttelemaan lapsen kanssa jne.

12v on erakkoluonne, ei suurin surminkaan puhu vieraille ihmisille, varsinkaan aikuisille.



Ja sitten on 8v,sosiaalisuuden kirkastuma! Ja on ollut sellainen ihan pienestä saakka. Hän vetää puoleensa saman tyyppisiä ihmisiä - esim. kassajonossa hän saa aina juttuseuraa vanhemmista ihmisistä, toisista lapsisita, teineistä jne.



Tällä viikolla lapsemme opettaja oli kutsunut kaikki vanhemmat koululle. Erään samalla luokalla olevan lapsen isoveli on tehnyt ilkivaltaa koulussa (kaikki ovat tapauksesta tietoisia ja sitä on myös koulussa käsitelty kaikkien lapsien kanssa). Lapseni on ollut surullinen kaverinsa puolesta, siis sen pikkuveljen, koska kotona on kuulemma ollut aika kireä tunnelma. Tilanne vaivaa lastani niin paljon että hän hakeutui juttusille tämän äidin kanssa, esitti pahoittelunsa, vakuutti että poika on varmasti ottanut opikseen, kertoi että tämä ei vaikuta pienemmän kaverisuhteiiin luokassa jne....



Seuraavana päivänä tämä äiti soitti minulle ja kysyi olemmeko paljonkin "veivanneet heidän asioillaan?!" Emme todellakaan. Sitä seuraavana päivänä äiti soitti uudelleen ja pyysi anteeksi purkaustaan. Hänen oma äitinsä oli kertonut että kun lapseni käy sairaalassa lukemassa isoäidilleen, lapsi kutsuu muutkin potilaat kuuntelemaan, "koska hyvää saa jakaa muillekin".



Hän vaan on sellainen sosiaalinen pakkaus jolle kontaktit muihin ihmisiin on hyvän elämän ehto.

Millainen mielenlaatu sekoittaa sosiaalisuuden ja ripustautumisen ja huomionhaun. Nehän ovat ihan päinvastaisia käytöstapoja.



Ripustautuva huomionhakija tekee mitä vain saadakseen huomiota, jankkaa, mankuu, vinkuu, ei ota toisia huomioon, ei osaa keskustella.

Tällä palstalla sain viisi vuotta sitten kauheaa paskaa niskaani, minulle sanottiin, että lapsellani on kiinntymyssuhdeongelmia ja että sellainen sosiaalisuus on epänormaalia! Tuttua av -kamaa siis.



Silloin 1 v tyttöni nimittäin ei vierastanut OLLENKAAN, ei missään vaiheessa ja hakeutui aina innoissaan vieraidenkin aikuisten seuraan juttelemaan. Kotona on aina saanut hirveästi positiivista huomiota, joten siitä ei tosiaan ollut kiinni.



Nyt tyttö on todella suosittu kaveri, aina menossa leikkimään jonnekin. Tarhantädit ovat kehuneet ja myös kavereiden vanhemmat kehuvat kovasti, kun tyttö ottaa reippaasti kontaktia, on kohtelias ja huomioi muita ihanasti.



Myös kuopus on hymyileväinen ja ulospäinsuuntaunut pikkupoika (nyt 3 v), joka ei pelkää joulupukkia eikä vieraita ihmisiä. Mennä viipottaa kavereiden seurassa hänkin ja tykkää ihmisistä automaattisesti. Kehuja satelee hänellekin. toivon, että olisin itsekin yhtä aurinkoinen!! : D



Luonnostaan sosiaalisten ja iloisten lasten elämä on luultavasti helpompaa siinä mielessä, että opiskellessa ja työpaikoilla oletetaan kaikkien tekevän tiimitöitä helposti ja mielellään. Aurinkoiset ihmiset saavat paljon positiivista palautetta, joten heidän oma positiivisuutensa vaan vahvistuu. Ujolle ja epävarmalle ihmiselle työelämä voi olla hyvin vaikeaa välillä ja se on epäreilua.



Lapsen temperamentti on synnynnäinen juttu ja tutkimusten mukaan se on hyvinkin pysyvä luonteenpiirre. Ujon on vaikeaa tai mahdotonta kouluttaa itsestään ekstroverttiä hymyilijää ja toisinpäin.

Nostan tätä ikivanhaa ketjua, sillä meillä on juuri tällainen ketjussa kuvattu sosiaalinen taapero, nyt 1,5-vuotias. Hän on koko elämänsä hakenut kontaktia ja hurmannut ihmisiä vilkuttelullaan minne meneekin.

Nyt haasteeksi on kuitenkin muodostunut toisten lasten suhtautuminen. Taapero ei ole vielä hoidossa, joten hän tapaa muita lapsia esimerkiksi leikkipuistoissa. Oma lapseni menee innosta kiljuen toisten kanssa leikkimään, tarjoaa leluja, yrittää ottaa kädestä - ja toiset taaperot ovat aivan kauhuissaan ja lähtevät karkuun tai tarrautuvat mukana olevaan aikuiseen. Pelkään että tämä kolhii lapseni itsetuntoa, että hän kokee tekevänsä väärin.

Toisinaan joku ottaa lapseni leikkiin mukaan, mutta olen käsittänyt että pääsääntöisesti lapset alkavat kiinnostua toisista lapsista vasta vähän vanhempina.

Onko muilla sosiaalista lasta ja mistä olette löytäneet heille yhtä reipasta ja sosiaalista seuraa?

Vierailija kirjoitti:

Nostan tätä ikivanhaa ketjua, sillä meillä on juuri tällainen ketjussa kuvattu sosiaalinen taapero, nyt 1,5-vuotias. Hän on koko elämänsä hakenut kontaktia ja hurmannut ihmisiä vilkuttelullaan minne meneekin.

Nyt haasteeksi on kuitenkin muodostunut toisten lasten suhtautuminen. Taapero ei ole vielä hoidossa, joten hän tapaa muita lapsia esimerkiksi leikkipuistoissa. Oma lapseni menee innosta kiljuen toisten kanssa leikkimään, tarjoaa leluja, yrittää ottaa kädestä - ja toiset taaperot ovat aivan kauhuissaan ja lähtevät karkuun tai tarrautuvat mukana olevaan aikuiseen. Pelkään että tämä kolhii lapseni itsetuntoa, että hän kokee tekevänsä väärin.

Toisinaan joku ottaa lapseni leikkiin mukaan, mutta olen käsittänyt että pääsääntöisesti lapset alkavat kiinnostua toisista lapsista vasta vähän vanhempina.

Onko muilla sosiaalista lasta ja mistä olette löytäneet heille yhtä reipasta ja sosiaalista seuraa?

Vai päällekäyvä? Sosiaalisten taitojen puutteeseen yhdistyen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nostan tätä ikivanhaa ketjua, sillä meillä on juuri tällainen ketjussa kuvattu sosiaalinen taapero, nyt 1,5-vuotias. Hän on koko elämänsä hakenut kontaktia ja hurmannut ihmisiä vilkuttelullaan minne meneekin.

Nyt haasteeksi on kuitenkin muodostunut toisten lasten suhtautuminen. Taapero ei ole vielä hoidossa, joten hän tapaa muita lapsia esimerkiksi leikkipuistoissa. Oma lapseni menee innosta kiljuen toisten kanssa leikkimään, tarjoaa leluja, yrittää ottaa kädestä - ja toiset taaperot ovat aivan kauhuissaan ja lähtevät karkuun tai tarrautuvat mukana olevaan aikuiseen. Pelkään että tämä kolhii lapseni itsetuntoa, että hän kokee tekevänsä väärin.

Toisinaan joku ottaa lapseni leikkiin mukaan, mutta olen käsittänyt että pääsääntöisesti lapset alkavat kiinnostua toisista lapsista vasta vähän vanhempina.

Onko muilla sosiaalista lasta ja mistä olette löytäneet heille yhtä reipasta ja sosiaalista seuraa?

Vai päällekäyvä? Sosiaalisten taitojen puutteeseen yhdistyen?

Eh, no noin pieneltä ei toki voi vielä odottaa täydellisiä sosiaalisia taitoja, eihän hän osaa vielä kunnolla edes puhua. Päällekäyvä varmasti on niiden arempien lasten mielestä, mutta antaa kyllä nätisti tilaa ja lähestyy esimerkiksi lelua tarjoamalla.

En saanut ihan kiinni mihin näillä kysymyksilläsi tähtäsit?