Avoioero, miten toimia; akuuuti tilanne, APUA KAIVATAANN

Luvassa TODELLA PITKÄ selostus: tilanne on siis se, että olemme eroamassa 10V. suhteesta.



Taustalla vuosien vaikeudet ja (minun mielestäni) ennen kaikkea miehen totaalinen kyvyttömyys, tai mielestäni lähinnä haluttomuus puhua tai selvittää ongelmia.



Olin yrittänyt VUOSIA puhua miehelle asioista jotka vaivasivat ja ahdistivat minua. Mies ei suostunut puhumaan, vastaus oli yleensä ”en tiedä, mitä tuohon nyt sanoisi” ja parhaimmilla hetkillä ”kulta olet oikeassa”. Mutta ikinä millekään ei tehty mitään, koskaan. Kaikki jäi vain silleen kun riita loppui. Monesti yritin, riitojen jälkeen ja muutenkin, puhua erilaisista keinoista parantaa tilannetta, mutta aina ne ”kuivuivat kokoon” kun niiden toteuttaminen olisi vaatinut uutta riitaa ja sitä, että olisin pakottanut ja painostanut miehen toimintaan, ja lisäksi tietysti järjestänyt kaiken (esim. parisuhdeterapiaan myöntyi joskus, mutta se jäi siihen että minun olisi pitänyt paitsi järjestää se yksin ja udelleen suostutella ja hyvitellä mies mukaan). puhuin tästä miehelle moneen otteeseen, yritin kertoa, että myös minua on loukattu, ja että ei voi olla niin että asioiden korjaaminen on vain minun vastuullani ja minun tarmostani kiinni. Minä yritin, ainakin vielä pari vutta sitten, järjestää mukavia asioita, innostaa miestä lähtemään menoihin kanssani jne. Joskus se onnistui, yleensä ei, pleikkari oli lähes aina se mieluisampi vaihtoehto, tai miesystävien kanssa juopottelu. Mies on ns. ”miehinen mies”, ei puhu, kenellekään, koskaan. Myös kaikki ystäväni, myös miespuoliset, ovat huomanneet saman, siis sen, että mies ei kerta kaikkiaan halua antaa itsestään mitään tai tutustua kehenkään. Varsinkin naisiin suhtautuu todella etäisesti, ei pysty/halua käydä mitään vitsien kertomista syvempää keskustelua/juttelua kenenkään naisen eikä oikein miestenkään kanssa. Olen yrittänyt kannustaa puhumiseen jos ei minulle niin kavereilleen, jopa kehottanut haukkumaan mut jos se helpottaa. Ei kuulemma ole tarvetta. Erinäisiä valehteluja on tullut ilmi vuosien varrella; yksi ”melkein pettäminen” ja monia pienempiä juttuja.



Riitoja meillä oli alussa paljon, myöhemmissä vaiheissa vähemmän. Alussa riidat olivat ”verisiä”, mikä kuitenkin johtui (molempien mielestä) siitä, että meillä oli todella vaikeat taustat ja elämäntilanteet mennessämme yhteen. Tai siis minulla oli (mm. juuri loppunut väkivaltainen parisuhde, äidin vaikea alkoholismi ja yksi todella ikävä ja traumaattinen väkivaltakokemus ). Miehellä ei mitään normaalia vaikeampia tilanteita sinänsä, lähinnä ”vain” traumoja lapsuudesta (avioero, äiti hyvin erikoinen ihminen ym.). Käyttäydyin itse näissä riidoissa varsin epätasapainoisesti. Jälkeen päin katsottuna on täysin selvää että kärsin tuolloin posttraumaattisesta reaktiosta (hain apua mutten juuri sitä saanut, kun olin kuitenkin ”liian tasapainoinen”). Sittemmin olen pystynyt, mielestäni todella hyvin, käsittelemään asiat ja toipunut huomattavan hyvin (mikä on vaatinut mm. uskallusta katsoa peiliin ja myöntää omat viat ja heikkoudet). Viimeiseen 7 vuoteen en ole käyttäytynyt riitatilanteissa mitenkään epänormaalisti tai epätasapainoisesti. Miehellä kehitys on ollut vähäisempää, ja jossain määrin on menty jopa takapakkia, sillä erityisesti viime vuosina riidat ovat olleet hänen osaltaan todella vaikeita, on mm jättänyt minut tuhat kertaa, tosin on aina perunut kun olen rukoillut tai ”terapoinut” häntä; tiedän kuitenkin, että jos en olisi tätä tehnyt, omasta satutetuksi tulemisestani huolimatta, mies olisi lähtenyt (tiedän tämän siitä, että niillä kerroilla kun en rukoillut miestä tulemaan järkiinsä, mies todella lähti eikä esim. vastannut puhelimeen päiväkausiin).



Nyttemmin arki on ollut tasaista ja mies on osoittanut riitoja lukuun ottamatta ns. hyvää tahtoa, on arjessa kiltti mies, auttaa, tekee kotitöitä, nykyään joskus jopa pyytämättä jne., monesti "passaa" mua ym. Arki on siis ollut suht hyvää ja tasaista, jos vaan riitoja ei ole tullut. Monesti on ollut mukavaakin, vaikka miehen haluttomuus tehdä mitään yhdessä on vaivannutkin – ja kun jotain on tehty, mies yleensä tekstailee jollekin, ei vastaa kun puhun ym. vaikka olen kertonut, etta se tuntuu kurjalta, jopa itkien pyytänyt huomioisi minua silloin harvoin kun olemme yhdessä.



Minä olen selkeästi meistä tulisempi ja temperamenttisempi, kiukuttelen aina välillä (tosin myös tiedostan tämän ja pyydän oma-aloitteisesti anteeksi jos olen räyhännyt turhasta). Mutta silloin kun riitoja tulee, ne ovat kauheita ja aina vain pahentuneet miehen osalta; viime syksynä ,kun hänellä oli kova stressi mm. työasioista, mies käyttäytyi tavalla, joka oikeasti oli aika pelottavaa, mm. ryhtyi huutamaan jos sanoin poikkipuolisen sanankin, hakkasi seiniä ja hajotti pari tavaraakin.



Seksi on ollut huonoa pitkään; minulla oli toki aloittaessamme, parikymppisenä, estoja ym. mutta olen nykyisin varmasti ”hyvä sängyssä”, esim. varsin estoton, pidän huolta itsestäni ym. Olen yrittänyt kovasti reflektoida omia puutteitani. Suurin ongelma on se, että mies ei saa orgasmia. Ei ole saanut kenenkään muun kuin minun kanssani, ja minunkin kanssani vain jos otan suihin, olen päällä tms. Olen todella nähnyt paljon ”vaivaa” asian eteen, jopa niin, että oma nautintoni on aika täysin unohtunut. Olen kärsinyt tilanteesta paljon ja myös kertonut sen, pari, kolme, kertaa hyvin loukkaavastikin mutta monesti hyvin rauhallisesti, erityisen paljon loukkaamista välttäen. N. 3-4 kertaa olen suutuksissani tai ollessani todela rikki, sannonut suoraan tai tosi pahastikin asiasta, mikä on tietysti osunut miestä tosi herkkään kohtaan.

, en esnimmäistä kestaa, mutta selvemmin kuin koskaan, etten kestä enää tätä, että en voi jatkaa jos emme löydä luottamusta ja yhteyttä toisiimme ja jos seksielämälle ei tehdä mitään. Olin monta kertaa, korostaen että en halua uhkailla, sanonut, että tilanne tulee johtamaan siihen että joko lähden tai ainakin petän.



Nyt tilanne on se, että olemme vihdoin eroamassa. Lopullinen syy eroon on se, että sitten tosiaan petin miestä. Mies on ymmärrettävästi todella huonona asiasta. Aluksi rukoiin anteensiantoa, kerroin ja uskoin että olin pilannut hyvän itse kaiken. Nyt olen alkanut miettiä, onko syy sittenkään pääosin minussa… alun syyllisyydessä ajattelin, että olen pilannut hyvän suhteen itsekkyyttäni, mutta nyt en taas tiedä… Mies on järkyttävän vihainen ja kiristää raha-asioilla; mm. vaatii minua maksamaan n. 8000e luottokorttivelkansa, joiden ottamisesta en ollut tietoinen; n. puolet velasta otettu miehen autoon ja puolet yhteisiin matkoihin, häihin ym.mutta en ollut tietoinen tästä, ja kun esim. hääjärjestelyjen yhteydessä kysyin, onko budjetti reilassa, mies ei kertonut asiasta(itse, kuten mies hyvin tietää, olen velan ottamista vastaan ja jos olisin tiennyt, olisin järjestänyt pienemmät häät, vaatimattomamman matkan jne.).



Mies on maksanut suurimman osan elämisestämme melkein aina, koska olen opiskellut (olen käynyt lähes koko ajan kuitenkin osa-aikaisesti töissä ja tehnyt pitkä päivää). Toisaalta minun vanhempani ovat tukeneet meitä aika paljon. Olen nykyään töissä, palkkani on kuitenkin paljon pienempi kuin miehellä (brutot n. 2600-4700). Olemme sopineet että minä muutan pois yhteisestä asunnosta, kunnes se saadaan myytyä, ja mies maksaa vastikkeet asunnon myyntiin asti (jotka siis pienemmät kuin tuleva vuokrani).



Jos joku jaksoi lukea tämän valtavan pitkän sepustuksen, niin kertokaa pliis ajatuksianne! Olen jotenkin sekaisin mietteideni kanssa, en tiedä olenko minä se ”paha” kun petin ja pitäisikö suostua miehen vaatimuksiin (ottaa lainaa maksaakseni velat ym.). Vai olenko yrittänyt just niin paljon kuin on kohtuullista, ja pitäisikö miehen kantaa oma vastuunsa asiasta?