En oikein tiedä miten lapsen kanssa hyväksytään tunteiden ilmaisu mutta opetetaan tapoja.

Tuo jatkuva ruutuajan haluaminen.



Meillä on 5v, joka haluisi "koko ajan" pelata tai katsoa televisiota. Ja meillä ei koskaan olla kasvatettu lapsia niiden avulla, vaan max 1 tunnin päivässä ovat saaneet joko pelata tai katsoa ohjelmia.



Silti tämä yksi oli tosi paljon ruudun, varsinkin pelejen perään, ja ainainen pyytely ja mankuminen on tosi hermojaraastavaa. Meillä otettiin käyttöön pelipäivä (kaksi kertaa viikossa 45min), ja siihen on loppunut mankuminen. Laskee innoissaan monenko yön päästä on pelipäivä, ja arkena saa pelata heti päivähoidon jälkeen, viikonloppuna aamusta (muuten mankuisi koko päivän).



Hyvin toimii.



Meillä on myös se linja, että kaikkea saa tuntea, huutaakin jonkin verran, mutta yletön mesoaminen tapahtuu omassa huoneessa, ettei muut häiriinny - tarvittaessa sinne kannetaan, jos ei suostu menemään, mutta tällöin menen itse mukaan huoneeseen mesoajan kanssa. Ketään ei saa lyödä/töniä ja haukkua ei saa. Syliin saa aina tulla. Joskus menen perään, jos oikein itkettää lapsella ja vetäytyy yksin itkemään harmiaan.



Meillä ei ole kovaa fyysistä riehumista ollut, mutta kummipoikani oli sen verran temperamentinen tapaus, että häntä saattoi joutua pitelemään tunninkin päällä istuen (ei tietenkään koko painolla) jos oikein sai hepulit siinä 5-6v iässä. Nykyään on oikein rauhallinen ja kiltti 6. luokkalainen.



Tärkeää minusta on että harmin jälkeen halataan ja aikuinenkin pyytää anteeksi jos suusta lipsahtaa ärjähdys tai ruma sana, tai jos muuten on ollut epäoikeudenmukainen tms.

Ufff...

ja hienoja aikuisia heistä on tullut. Huh huh kun se on nykyään vaikeaa.

Tiedän, ettei istumisella tätä tarkoitettu, mutta ajattelin kuitenkin varoittaa, jos joku lukee, muttei ajattele loppuun.

Kannattaa olla todellakin varovainen. Sain itse pienenä raivokohtauksia. (Perheväkivaltaa syntymästä asti) En kuitenkaan ollut väkivaltainen. (En vieläkään osaa lyödä) Psykologi sitten neuvoi vanhempia ottamaan halausotteeseen huutavan ja haukkuvan lapsen. Jotenkin se sitten kääntyi niin, että 2 metrinen ja ainakin satakiloinen isäpuoleni istuu päälläni, niin etten melkein pystynyt hengittämään. Luonnollisesti jäi traumoja. :D

Ideana siis oli vain muistuttaa, että tuo holdingkin, mielellään vaan tarpeen vaatiessa. Kun lapsi käy _fyysisesti_ raivona. :)

Ideana siis oli

Tiedän, ettei istumisella tätä tarkoitettu, mutta ajattelin kuitenkin varoittaa, jos joku lukee, muttei ajattele loppuun.

Kannattaa olla todellakin varovainen. Sain itse pienenä raivokohtauksia. (Perheväkivaltaa syntymästä asti) En kuitenkaan ollut väkivaltainen. (En vieläkään osaa lyödä) Psykologi sitten neuvoi vanhempia ottamaan halausotteeseen huutavan ja haukkuvan lapsen. Jotenkin se sitten kääntyi niin, että 2 metrinen ja ainakin satakiloinen isäpuoleni istuu päälläni, niin etten melkein pystynyt hengittämään. Luonnollisesti jäi traumoja. :D

Ideana siis oli vain muistuttaa, että tuo holdingkin, mielellään vaan tarpeen vaatiessa. Kun lapsi käy _fyysisesti_ raivona. :)

Se jäi vielä sanomatta, että vanhemmillani ei traumoista ole mitään tietoa. Vaikutan ihan tasapainoiselta, kunnolliselta ja menestyvältä. Äidinkin kanssa olen läheinen.

Tuli vain mieleen noista iänikuisista "tein näin ja näin, ja kunnon kansalaisen kasvatin"-kommenteista.

Mut kiva lukea näitä kasvatuskeskusteluja. :) Loistavia vinkkejä!

(Pahoittelut lauseista viestien lopussa, puhelin lagailee vallan kummallisesti)

Tuli vaan mieleen noista iänikuisista

Eikö kukaan ulkopuolinen tai perheesi missään vaiheessa tajunnut väkivaltaa?

mä noudatan sitä linjaa että kaikki tunteet ovat hyväksyttyjä (empaattinen kohtaaminen, tunteen nimeäminen ja sen hyväksyntä), mutta se miten tunteitaan näyttää tulee olla hallinnassa (ikätasoon sopivasti).



Rajan oon vetänyt siihen, että ketään ei saa satuttaa (ei itseään eikä muita), eli ei saa olla väkivaltainen, eikä haukkua tm. näin 2-vuotiaalla. Itkemistä, murjottamista tai paikalta poistumista en rajoita enkä keskeytä.



Huutoa rajoittaisin jo tuon ikäisellä, eli jos huuto vain jatkuu ja jatkuu keskeyttäisin lapsen ja ilmoittaisin että nyt riittää, tuo huuto häiritsee muita, ja tarjoaisin vaihetoehdon millä suuttumista voi näyttää rakentavammin. Sama itkun kanssa, jos itkee pitkään niin tarjoaisin lohtua ja vaihtoehtoista toimintaa, mutta en heti.



Anteeksipyyntöä en vaatisi kun lapsen tunteet kuohuvat vaan vasta sen jälkeen kun lapsi on purkanut tunteensa (purkukeinoja voi siis ohjata tunnekuohun aikana) ja rauhoittunut. Sitten keskuteltaisiin asia läpi ja pyydettäisiin anteeksi.

mutta kaikki tunteiden ilmaisut eivät enää iän karttuessa ole. Lapsen täytyy oppia miten missäkin tilanteessa sopii ilmaista tuntemuksiaan. Ja sekin, ettei dramaattisilla tunnenäytöksillä pysty manipuloimaan vanhempia ja muita ihmisiä, saamaan tahtoaan läpi niin.

Mutta mites nyt tällaisen vajaa nelivuotiaan kanssa, joka osaa tosi kohteliaasti kysyä lupaa tehdä jotakin: "saisinko kiltti katsoa lastenohjelmia, kiitos?" Kun sanotaan, että ei käy nyt, lapsi joko jatkaa kysymistä uudestaan ja uudestaan kohteliaasti, tai sitten alkaa itkeä nyyhkyttää, tai huutaa ja juoksee huoneeseensa paiskomaan ovea. Niin saako lasta kieltää osoittamasta suuttumustaan kieltämisestä, voiko lapselle sanoa että nyt lopeta jankkaaminen (kun lapsi kuitenkin kysyy kohteliaasti eikä vingu), tai älä huuda, tai lopeta se oven paiskominen heti tai lähdet jäähylle.

Kyllä minusta nuo kaikki vaihtoehdot on ihan ok.Lapsen turhautuminen kun ei saa tahtoaan läpi on ok, mutta nelivuotiasta voi jo alkaa opettaa siihen, että turhautuneenakaan ei saa tehdä mitä vaan, eikä tuollaisella käytöksellä saa tahtoaan läpi.

Jos lapsi nyyhkyttää mykkyrällä jossain, niin pitääkö mennä lohduttamaan, vai keksiä jotain muuta tekemistä, vai antaa olla niin kauan että hän itse sieltä selviää. Usein on aika sellaista teatraalista se itku.

Yleensä ottaen on minusta hyvä huomioida lapsen tunne eikä harhauttaa siitä pois muuta keksimällä. Olla läsnä lapsen kanssa joka on surullinen ja itkee, jutella ja lohduttaa. Mutta toki tässäkin on poikkeuksia, esim. jos lapsella on tapana manipuloida ja yrittää saada tahtoaan läpi itsetehdyllä teatraalisella vollaamisella, niin ei sitä huomiota tarvitse aina antaa kun lapsi itkee. Minä jätän sellaisen itkun ihan vaan huomiotta, esim. itkuraivarin karkkihyllyn edessä. Saatan sanoa jotain että "sinua suututtaa kun ei nyt osteta karkkia, mutta tahtoa ei läpi käytöksellä saa.

Vai riittääkö se, että annetaan tehdä mitä tekee, mutta ei anneta katsoa niitä lastenohjelmia vaikka kuinka mesoisi?

Johdonmukaisesti toteutettuna tämä toimii erittäin tehokkaasti. Siis se, että kun käytöksestä ei palkita, kun se ei johda IKINÄ haluttuun tulokseen, niin se vähitellen sammuu. Mutta sitten taas menetelmän voi täysin vesittää sillä, jos aina välillä antaakin periksi kiukuttelun tai tahdon läpisaamisitkun edessä, ja sitten välillä taas yrittää olla tiukka. Jos lapsi saa kokemuksen, että välillä tahdon saa läpi niin, niin kyllä hän tulee sisukkaasti koittamaan josko tällä kertaa saisi kiukuteltua tahtonsa läpi.

Entä jos lapsi tekee jotakin, mistä hänelle vähän suutahdetaan ja häneltä odotetaan anteeksipyyntöä. Jos lapsi siinä alkaa ulista ja itkeä, yrittää lähteä pois paikalta tai kääntyilee pois, niin olenko vain rauhallisen tiukka ja odotan että itku loppuu, tai vienkö jäähylle, tai voinko kääntää lapsen käsistä pitäen itseäni kohti, käskeä lopettamaan itkemisen ja kuuntelemaan.

Riippuu nyt lapsen iästäkin, mutta voi olla ettei lapsi pysty itkemistä lopettamaan. Eikä välttämättä tarvitsekaan. Lapselle voi puhua puhuttavansa vaikka hän itkeekin, kyllä hän ymmärtää. Jäähy kuulostaa vähän karulta vain siitä, että lapsi alkaa itkeä kun vanhempi on suutahtanut hänelle ja hän on paineistunut niin ettei saa pyydettyä anteeksi vaan alkaa itkeä.

mä noudatan sitä linjaa että kaikki tunteet ovat hyväksyttyjä (empaattinen kohtaaminen, tunteen nimeäminen ja sen hyväksyntä), mutta se miten tunteitaan näyttää tulee olla hallinnassa (ikätasoon sopivasti).

Rajan oon vetänyt siihen, että ketään ei saa satuttaa (ei itseään eikä muita), eli ei saa olla väkivaltainen, eikä haukkua tm. näin 2-vuotiaalla. Itkemistä, murjottamista tai paikalta poistumista en rajoita enkä keskeytä.

Huutoa rajoittaisin jo tuon ikäisellä, eli jos huuto vain jatkuu ja jatkuu keskeyttäisin lapsen ja ilmoittaisin että nyt riittää, tuo huuto häiritsee muita, ja tarjoaisin vaihetoehdon millä suuttumista voi näyttää rakentavammin. Sama itkun kanssa, jos itkee pitkään niin tarjoaisin lohtua ja vaihtoehtoista toimintaa, mutta en heti.

Anteeksipyyntöä en vaatisi kun lapsen tunteet kuohuvat vaan vasta sen jälkeen kun lapsi on purkanut tunteensa (purkukeinoja voi siis ohjata tunnekuohun aikana) ja rauhoittunut. Sitten keskuteltaisiin asia läpi ja pyydettäisiin anteeksi.

Voisitko olla selvempi ja kertoa ihan konkreettisesti, miten tarjoat rääkyvälle lapselle vaihtoehdon osoittaa suuttumusta rakentavammin? Olen ihan pelkkänä korvana!!!

Jos sen kieltää ja lapsi toistuvasti kysyy uudestaan, pitää todeta, ettei jankkaaminen auta, itku ei auta, ovien paiskominen ei auta. Sitten voi vaan selittää, että ihan aina ei voi katoa telkkaa, vaikka nätisti, huutamatta tai jankuttamattakin kysyisi. Kerrot, että on olemassa aikoja, jolloin se onnistuu ja aikuiset tietää, milloin se aika on.



Jos teillä katsotaan pikkukakkosta ja viikonloppuaamuisin lastenohjelmia, voi etukäteen sanoa, että ruuan jälkeen alkaa pikkukakkonen tms, toistaa näitä asioita ja pikkuhiljaa menee jakeluun.

Mä ajattelen näin

1: opeta että mankumalla ei saa mitään.

2: Mieltä saa osoittaa, mutta telkkaria ei avata. Näihin muuten toimii niin, että etukäteen sopii mitä saa tehdä. Siis tyyliin saat tänään katsoa pikku kakkosen, mutta et galaxia tms.

3: kyllä mä lohdutan jos lapsella on paha mieli. Siis syliin voi tulla aina vaikka olisi tekoitkua. Sillä juuri opetetaan, että äiti kestää tämänkin harmistuksen ja yhdessä siitä päästään yli.



Sanoittaminen ja rauhoittaminen on mun mielestä niitä käytöstapoja. Kun lapsi ymmärtää kasvaessaan tunteen, hän oppii että harmituksesta pääsee esim jakamalla sen tunteen. Niinhän aikuiset tekevät tai mikä nyt kenenkin keino on.







Mä en jäähyä käytä, joten siitä en osaa sanoa. Toki on luonnollista, että lapsella on paha mieli rangaistuksesta. Eikö siinä auta sitten sama sanoitus? Sulla on nyt paha mieli kun olet jäähyllä, mutta meillä on sääntö että lyömisestä joutuu jäähylle. Nyt kärsit rangaistuksesi ja sitten puhutaan vielä miksei saa lyödä tms.

mä noudatan sitä linjaa että kaikki tunteet ovat hyväksyttyjä (empaattinen kohtaaminen, tunteen nimeäminen ja sen hyväksyntä), mutta se miten tunteitaan näyttää tulee olla hallinnassa (ikätasoon sopivasti).

Rajan oon vetänyt siihen, että ketään ei saa satuttaa (ei itseään eikä muita), eli ei saa olla väkivaltainen, eikä haukkua tm. näin 2-vuotiaalla. Itkemistä, murjottamista tai paikalta poistumista en rajoita enkä keskeytä.

Huutoa rajoittaisin jo tuon ikäisellä, eli jos huuto vain jatkuu ja jatkuu keskeyttäisin lapsen ja ilmoittaisin että nyt riittää, tuo huuto häiritsee muita, ja tarjoaisin vaihetoehdon millä suuttumista voi näyttää rakentavammin. Sama itkun kanssa, jos itkee pitkään niin tarjoaisin lohtua ja vaihtoehtoista toimintaa, mutta en heti.

Anteeksipyyntöä en vaatisi kun lapsen tunteet kuohuvat vaan vasta sen jälkeen kun lapsi on purkanut tunteensa (purkukeinoja voi siis ohjata tunnekuohun aikana) ja rauhoittunut. Sitten keskuteltaisiin asia läpi ja pyydettäisiin anteeksi.

Voisitko olla selvempi ja kertoa ihan konkreettisesti, miten tarjoat rääkyvälle lapselle vaihtoehdon osoittaa suuttumusta rakentavammin? Olen ihan pelkkänä korvana!!!

Riippuu ihan lapsen iästä ja suuttumuksen syystä, esim pitkittyneen uhmahuutokohtauksen 2-vuotiaalla pysäyttää lähinnä huomion kääntäminen toiseen asiaan, mutta 4-vuotiaalle tarjoaisin huudon vaihtoehdoksi esim.tunteen sanoittamisen "olen vihainen /suuttunut" ja pyytäisin kertomaan miltä suuttumus tuntuu, mistä hän suuttui ja mitä asialle voidaan tehdä tai miksi se on hänen mielestään kielletty jne. eli keskustelua. Tai kovemman raivokohtauksen ensiapuun esim.tarjoaisin tyynyn heittelyä tai tyynyyn huutamista, tai vaikka pomppimista tasajaloin hetken tai muuta fyysistä muttei väkivaltaista sijaistoimintaa.

On ihan uskomattoman kuluttavaa seurata vierestä (ja joutua sen uhriksi..), kun toinen on ensin ihan hyväntuulinen mutta sitten raivostuu jostain mitä en edes ymmärrä ja ärisee, riehuu, paiskoo ovia jne. Näissä tilanteissa olen hokenut samaa: määrätietoisesti osoittanut lapsen huoneeseensa sanoen "Ymmärrän, että sinua suututtaa nyt, mutta et voi satuttaa muita tai rikkoa tavaroita siksi. Mene sänkyysi rauhoittumaan, jos kiukku ei mene ohi." Joka kerta sama vastaus, lapsi huutaa että enpäs mene ja hänhän ei koskaan mene ja sinähän et määrää ja...huohhhhhhh.

On ihan uskomattoman kuluttavaa seurata vierestä (ja joutua sen uhriksi..), kun toinen on ensin ihan hyväntuulinen mutta sitten raivostuu jostain mitä en edes ymmärrä ja ärisee, riehuu, paiskoo ovia jne. Näissä tilanteissa olen hokenut samaa: määrätietoisesti osoittanut lapsen huoneeseensa sanoen "Ymmärrän, että sinua suututtaa nyt, mutta et voi satuttaa muita tai rikkoa tavaroita siksi. Mene sänkyysi rauhoittumaan, jos kiukku ei mene ohi." Joka kerta sama vastaus, lapsi huutaa että enpäs mene ja hänhän ei koskaan mene ja sinähän et määrää ja...huohhhhhhh.

Heillä kun tunteiden vaihtelu ei näytä aina olevan missään tekemisissä sen kanssa mitä ulkomaailmassa tapahtuu, eivätkä he pysty aina itse kertomaan miltä tuntuu saati että miksi tuntuu siltä. Joillekin heistä epäilemättä omat tunteet tulevat itsellekin täysinä yllätyksinä.

On erityislapsia, joiden kanssa ei tosiaan voi aina tehdä muuta kuin estää lasta vahingoittamasta itseä tai muita tai rikkomastsa tavaroita, kun voimakas tunne iskee päälle. Sitten on taas niitä joille voi jossain määrin toimia tavallisiin lapsiin toimivat keinot, riippuu ihan lapsen ymmärryskyvystä ja siitä onko hänellä minkäasteista tiedostamista ja kontrollia omaan käytökseensä.

Tai kovemman raivokohtauksen ensiapuun esim.tarjoaisin tyynyn heittelyä tai tyynyyn huutamista, tai vaikka pomppimista tasajaloin hetken tai muuta fyysistä muttei väkivaltaista sijaistoimintaa.

Hyvä jos tämä toimii joillain lapsilla mutta huvittaa ajatella että omalleni olisin tuota yrittänyt. Kovempaan raivokohtaukseen auttoi kyllä yleensä vain se että istuin päällä ja pidin käsistä kiinni. Ei kai siitä traumoja jäänyt koska nyt alakouluikäisenä yritti vähän jotain fyysistä pitkästä aikaa ja sitten kun sanoin että nyt kohta joudun taas istumaan sun päälle se ehdotti, että mennään olohuoneen lattialle, siellä on pehmeämpi alusta :D.

Päiväkodissa ovat käyttäneet satunnaisesti samaa myös, silloin kun mikään muu ei ole auttanut vaan lapsi pyrkinyt esim. satuttamaan aikuista raivoten. Kerran istuin lapsen päälle, kun tämä ei lopettanut muuten enkä saanut häntä fiksuun otteeseenkaan...en tietenkään koko painollani, mutta se "herätti" hänet ja tilanne laukesi sitten sillä. Oli tämän jälkeen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.



Sinne sänkyyn olen osoittanut muuten siksi, että lapsella on paljon pehmoleluja ja muita, joita saa paiskoa tai hakata sänkyyn, jos on ihan pakko. Sen lapsi tietääkin. Silti ei ole kertaakaan näin tehnyt, vaan pyrkinyt satuttamaan nimenomaan muita tai viimeisenä keinona itseään. Yhden ainoan kerran selitti, että tekee näin koska "on aivan pakko satuttaa edes jotain". Sen jälkeen aiheesta puhuminen ei ole onnistunut.

Tai kovemman raivokohtauksen ensiapuun esim.tarjoaisin tyynyn heittelyä tai tyynyyn huutamista, tai vaikka pomppimista tasajaloin hetken tai muuta fyysistä muttei väkivaltaista sijaistoimintaa.

Hyvä jos tämä toimii joillain lapsilla mutta huvittaa ajatella että omalleni olisin tuota yrittänyt. Kovempaan raivokohtaukseen auttoi kyllä yleensä vain se että istuin päällä ja pidin käsistä kiinni. Ei kai siitä traumoja jäänyt koska nyt alakouluikäisenä yritti vähän jotain fyysistä pitkästä aikaa ja sitten kun sanoin että nyt kohta joudun taas istumaan sun päälle se ehdotti, että mennään olohuoneen lattialle, siellä on pehmeämpi alusta :D.

tuota meinasin ehdottaa sitten esim.erityislapsille joiden on mahdotonta kontrolloida käytöstään eli holding tekniikkaa. yleensä kuitenkin vanhempi lapsi osaa jo vähän muuttaa käytöstään tunnekuohun aikana kun antaa selkeät ohjeet. mutta joillekin lapsille ei auta kuin holding sitten, mutta en istuisi lapsen päälle vaan tiukka ote keskivartalosta kädet kiinni kyljissä ja tiukka muttei väkivaltainen ote kunnes lapsi rauhoittuu. tämä siis vain silloin jos lapsi satuttaa itseään tai toisia esim lyömällä eikä muu auta. jos lapsesi osaa tuollaista ehdottaa niin päällä istuminen on liian kova keino siihen tilanteeseen.

Hyviä perustelujakin! Lähden ulos mutta tulen taas illalla katsomaan, jos on tullut lisää keskustelua :).



(Ja onkohan nro kolme koiranharrastaja?)



T: ap

tuota meinasin ehdottaa sitten esim.erityislapsille joiden on mahdotonta kontrolloida käytöstään eli holding tekniikkaa. yleensä kuitenkin vanhempi lapsi osaa jo vähän muuttaa käytöstään tunnekuohun aikana kun antaa selkeät ohjeet. mutta joillekin lapsille ei auta kuin holding sitten, mutta en istuisi lapsen päälle vaan tiukka ote keskivartalosta kädet kiinni kyljissä ja tiukka muttei väkivaltainen ote kunnes lapsi rauhoittuu. tämä siis vain silloin jos lapsi satuttaa itseään tai toisia esim lyömällä eikä muu auta. jos lapsesi osaa tuollaista ehdottaa niin päällä istuminen on liian kova keino siihen tilanteeseen.

oli se hyvä puoli että siinä tarvii vähemmän voimaa, olen pienikokoinen. Ja on katsekontakti koko ajan. Ja kun ottaa kyynärpäiden kohdalta kiinni lapsi ei pääse rääpimään ollenkaan. Epäilen että kädet kyljissä olisi tehokkaasti yrittänyt rääpimistä.

Ja tuossa tilanteessa kun lapsi ehdotti pehmeämpää mattoa ei tosiaan ollut enää sellainen tilanne päällä kuin silloin kun lapsi oli pienempi ja tuota oli ihan pakko käyttää kun ei ollut muuta vaihtoehtoa. Muistutin lasta vaan että mitä seuraa siitä jos rupeaa yrittämään käsiksi käymistä millään tasolla, se jotain tökkimistä silloin suutuspäissään yritti. Tuota päällä istumista ei ole siis tarvittu enää varmaan pariin vuoteen eikä lapsi muutenkaan suutu enää sillä lailla kuin pienempänä. Mua vaan jotenkin huvitti kun se oli niin valmis sinne matolle lähtemään :).

Meidän lapsi on aina ollut jotenkin aika fyysinen. Lapsena se oli aivan mahdoton pusukone ja sitten toisaalta taas raivareissa kävi päälle kuin eläin. Viimeksi eilen mietin kaupassa kun se nojaili muhun että "saako" kouluikäiset pojat vielä nojata äiskään niinkuin pienet vai onko se jo noloa :).

Ufff...