Muita " läheisriippuvaisia" ?

Tiedän että huono itsetunto on yksi tyypillisimpiä merkkejä läheisriippuvaisilla, mutta kun se ei ole suurin ongelmani.



Suurin ongelmani on juuri se, että pelkään todella että menetän läheiseni, että he joutuvat onnettomuuteen lähtiessään kotoa.



Vaikka saisin itsetuntoni kuinka hyvään kuntoon ja nauttisin täysin siemauksin omasta ajastani.. miten ihmeessä voitan pelon, että menetän perheeni?

Mikä sinua auttoi, miten pääsit näistä peloista?

Ensinnäkin tuo mainitsemasi asia ei ole Tommy Hellstenin tapetille nostattamaa läheisriippuvuutta. Hellstenin nimeämä läheisriippuvuus ei ole sidottu ihmiseen vain ilmiöön (esim alkoholismi, vihanpurkaukset), jolloin ihminen ei voi käyttäytyä normaalisti, vaan joutuu ns. kieltämään itsensä.



Toiseksi: minusta sinä puhut pelosta ja pelkotilan voittamisesta. Minä olen aikanani ollut hyvin, hyvin pelokas. Vieläkin se meinaa nostaa päätään, jos mies ei tule sovittuna aikana kotiin, mutta se ei enää hallitse elämääni.



Sain sen kuriin uskon avulla: elämällä on tarkoituksensa. Minä en voi asialle mitään, kaikki on korkeamman kädessä. Jos jonkun ihmisen on pakko lähteä tästä elämästä, niin en itse voi sille yhtään mitään. Sillä ei ole merkitystä, kuinka pitkä elämä sinulla on. Merkitystä on vain sillä, että elämä on ollut hyvä.



En minä silti haluaisi jäädä elämään yksin. Sekoaisin, jos jäisin vain yksin jäljelle. Pelkäsin tätä ajatusta ensimmäiset kymmenen vuotta avioliitostani. Ajattele, kymmenen vuotta murehdin asiaa päivittäin, jota ei ole vieläkään tapahtunut! Jos jatkaisin samaa latua, niin mitä voin todeta täyttäessäni 60 vuotta: olen murehtinut perheeni menettämistä 40 vuotta elämässäni... kamalaa ajankäyttöä.



Vielä pitää kertoa yksi asia, minkä tajusin aikanaan: miehestäni on tullut liian tärkeä minulle. Olin nostanut hänet tavallaan jumalan asemaan sillä ajatuksella, että hän on minulle kaikki kaikessa. Tajusin, että minun pitää alkaa vahvistaa omaa identiteettiäni ja omaa minuuttani, jotta saan itseni omaksi itsekseni. Tässä tuli Tommi Hellstenin kirjat avuksi. Suosittelen kaikkien hänen kirjojen lukemista.

Minä en usko, joten en osaa ajatella noin, että läheiseni pääsevät hyvään paikkaan jos ja kun menetän heidät.



Tiedän, ettei ole tervettä pelätä jatkuvasti, että menettää ihmiset ympäriltään.

Onneksi tämä pelko hallitse elämääni.

En pelkää heidän menettämistään kun olen töissä tms.

Pelko valtaa mieleni lähinnä kun he ovat jossain kauempana..

Kun he lähtevät ajamaan jonnekin kauemmas tai ovat yön poissa..



Tiedän ettei tämä ole normaalia, -siksi yritänkin päästä eroon näistä ajatuksista. En voi kuitenkaan ajatella, että he pääsisivät parempaan paikkaan jos menettäisin heidät.. voisin vaan olla onnellinen yhteisestä ajastamme.

Minä uskon vain tähän mitä meillä on tässä, en usko korkeampaan voimaan ja kuoleman jälkeiseen elämään.

Eli ymmärrän hyvin pelkosi. Jos et näe elämällä tarkoitusta, et näe johdatusta etkä usko hyvän olemassaoloon, niin ei ole ihme että et pääse pelkosi yli.



Jokainen ihminen TURVAA johonkin ja USKOO johonkin. Muslimeilla se on allah, ja he uskovat kohtaloon. Muilla uskonnoilla ja aatteilla on omat kohteensa.



Ateisti on siis hyvin, hyvin yksin. Sinun pitää kehittää oma turvaverkkosi, jotta löydät rauhan. Tiedät kai kuitenkin, että et löydä turvaa toisesta ihmisestä? Minusta se kuulostaa siltä, että turvaat tällä hetkellä omaan mieheesi. Jos hän menee alta, niin menetät turvasi. Siksi sinä pelkäät.



10 (joka on muuten elämänhallinnan opettaja aikuiskoulutuksessa)

Minun turvaverkkoni koostuu ihmisistä, minun perheestäni, minun vanhemmistani, sisaruksistani, miehen vanhemmista ja hänen sisaruksistaan. Myös ystävät ovat iso osa turvaverkostoani.

En usko, että voisin koskaan menettää heitä kaikkia eli vaikka menettäisin osan heistä, osa jäisi tänne minun kanssani..

On varmasti helpompaa jos uskoo että on jotain suurempaa, jokin korkea voima. Mutta ei uskoon tulla noin vain, en minä ole koskaan löytänyt uskoa vaikka minulla on pari ystävääkin jotka uskovat.



Minun pitää turvata läheisiin ihmisiin, koska minulle täällä maailmassa ei ole muuta. Minun kuitenkin pitäisi oppia elämään pelkoni kanssa, että voin menettää heidät.

Minun pitäisi vain jotenkin hyväksyä se tosiasia, että näin voi käydä mutten voi elää niin, että ajattelen tätä mahdollisuutta joka kerta kun he lähtevät jonnekin kauemmas autolla, laivalla tai lentokoneella..

" Jos et näe elämällä tarkoitusta, et näe johdatusta etkä usko hyvän olemassaoloon, niin ei ole ihme että et pääse pelkosi yli"



Näen elämällä tarkoituksen, mutta varmasti erilaisen kuin sinä näet.

Uskon hyvän olemassaoloon, mutta kaikki minun maailmassani on lähtöisin minusta itsestäni ja muista ihmisistä, ei ns. johdatuksesta.

On minunkin elämälläni tarkoitus vaikken uskokaan päätyväni taivaaseen jumalan luo.

Minä ihmettelen, miten voit turvata toisiin ihmisiin.... Minä näen ihmiset niin keskeneräisinä ja vajavaisina... Kuten itsenikin - ei minuun voi kukaan turvata.



Anyway, suosittelen, että haet käsiisi Tommy Hellstenin kirjoja. Lähinnä " saat sen mistä luovut" tai " elämän paradoksit" . Jälkimmäinen on tiivistetty versio ensimmäisestä, mutta ensimmäisessä näkyy selvemmin hänen logiikkansa.

Saisit siitä ajattelemisen aihetta.

En ole pohdiskellut tätä asiaa viikkoja vaan vuosia..

Vielä en ole päässyt eroon peloistani, mutta " siedätyshoito" on vähän auttanut.. kun olemme tarkoituksella tehneet näitä kokeiluja missä molemmat saa välillä omaa aikaa..

enää en ajattele ympäri vuorokauden sitä, miten he pärjäävät vaan yritän keksiä itselleni mahdollisimman paljon puuhaa joka pitää ajatukset siinä hetkessä.

Kuitenkin yöt on vaikeita, eikä ruokakaan maistu..

Huomaan, että osaat analysoida itseäsi ja tiedät, mistä kenkä hiertää. Tunnistat myös elämäsi kantavat pilarit. Se tietää sitä, että olet voiton puolella jo.



Oletko jo kokeillut suggestopediaa, eli toistelet itsellesi jotain mantraa, kun pelko iskee? Eli aina kun pelko valtaa mielen, niin pakotat itsesi ajattelemaan jotain positiivista?

Tällä tavalla voi päästä pitkälle, mutta muutos vie keskimäärin 2 vuotta.



Mutta jos pelko on jossain syvemmällä, niin sitten tarvitaan jo terapeuttia. Voisiko sinulla olla lapsuudessa, jo ihan vauvana, jokin perustavanlaatuinen hylkäämiskokemus? Tuollaiset liian varhain tapahtuneet traumat ylläpitävät alitajuntaa koko elämän ajan.

Toiset sanovat, että äiti voi välittää pelkotilansa sikiölle jo raskausaikana.



Toistan vielä itseäni. Jos et ole lukenut Hellstenin juuri noita kahta kirjaa, niin luepa. Ne ovat erilaisia kuin läheisriippuvuuskirjat.

Mulla oli joskus kaveri, joka " kiinty" muhun ihan liikaa. No, ei olla enää kavereita. Se oli kamalaa, ihan kun mä oisin ollu sen omaisuutta.

pelkojeni syntyyn kun se, että ollessani lapsi, ukki hoiti minua ja siskoani äitini käydessä töissä..

Ukki hoiti meitä siihen asti kun olin kolmevuotias ja sitten hän kuoli.

Ukin hautajaisten jälkeen me menimme siskoni kanssa päiväkotiin ja äiti sanoo minun vielä hautajaisten jälkeenkin kyselleen miksei ukki voi enää hoitaa meitä..

en periaatteessa siis vielä hautajaisissakaan käsittänyt että ukki todella kuoli.

Itse en kuitenkaan edes muista tätä, kaikki on äidin puheiden varassa.

eli en ole pätevä arvioimaan. Tiedän asioista enemmän teoriatasolla kuin henkilökohtaisella tasolla.



Ties vaikka tuo olisi ollut merkittävä kokemus, varsinkin, jos päiväkodissa on ollut jotain lisäongelmia, ihmisten vaihtumista tai muuten vain ahdistava ilmapiiri.

Mutta ei hylkäämiskokemuksen tarvitse olla välttämättä konkreettista yksin jättämistä. Esim äidin hoitamaton synnytyksen jälkeinen masennus voi aiheuttaa pysyviä traumoja vauvalle. Jos äiti ei ota kontaktia tms.

Ei näitä asioita voi omien vanhempien kanssa oikein keskustella: ei vanhemmat muista omia tunteitaan menneiden takaa, eikä kukaan tiedä, mitä sinun päässäsi on liikkunut kolmevuotiaana.



Muuten, tiedätkö mitään Rosen-terapiasta? Se on eräänlainen hieronta, jossa painellaan pisteitä ja päästetään jännityksiä.

Rosen-terapia uskoo, että ihmisen jokainen tunne on varastoituna kehoon. Pelko varastoituu palleaan (ainakin sinne). Ja kun terapeutti painaa pistettä rintalastan alapuolella, on se pelkäävällä ihmisellä hyvin, hyvin kipeä. Koska pelko lamauttaa hengitystä, ja se kiristää lihaksia pallean ympärillä.

Jos löytäisit hyvän rosen-terapeutin, sitä sietäisi kokeilla. Tunnen erään, joka tekee yhteistyötä psykiatrin kanssa. Psykiatri lähettää hänen vastaanotolleen potilaita, jotka eivät pääse omiin lapsuudenaikaisiin muistikuviin käsiksi. Rosen-terapeutin pöydällä on mm. eräs potilas muistanut insestin ensimmäistä kertaa.

Jotenkin on vaan vielä sellainen olo, etten haluaisi terapiaa edes kokeilla vaan itse päästä yli näistä peloista.

Ei nämä pelot kuitenkaan kohtaa minua päivittäin, eikä edes joka viikko.

Pelkään vasta sitten kun tiedän jonkun läheiseni lähtevän jonnekin kauemmas.. esim. risteilylle. Jostain syystä laivat aiheuttavat eniten pelkoa menetyksestä.. vaikka itse kyllä risteilen oikein mielelläni..

Niin älyttömältä kun se tuntuukin, pelkään että laivat uppoaa ja lentokoneet putoaa ja jos autolla lähtee kauemmas, joku onnettomuus voi tapahtua matkalla.. tämä kuulostaa niin hullulta kun sen tähän kirjoittaa, että taidan lopettaa tähän.

Kyllä mä vielä jonkun ratkaisun keksin, tavalla tai toisella =)

Kiitos kun kuuntelit.

Huomaan itsessäni samoja piirteitä miestäni kohtaan!



Jos hän lähtee baariin tai töihin yöksi, en nuku silmäystäkään ja pelkään aina, että jotain pahaa tapahtuu! Haluaisin aina vain olla hänen vierellään, joka tilanteessa ja huolehdin hänestä kuin hän olisi pieni lapsi!



Ei ole käynyt edes mielessä, että tähän käyttäytymiseeni voisi olla ihan joku järkevä syy!

Sanotaan että jos et viihdy yksin niin et viihdy sen ihmisen kanssa jonka kanssa yksin ollessasi olet. Se pisti miettimään. Opettele pitämään itsestäsi ja nauttimaan omasta seurastasi. Sinä olet sinun tärkein ihminen elämässäsi.

Hae googlella tietoa läheisriippuvuudesta ja kirjastosta löytyy samalla hakusanalla valtavat määrät opuksia.

Kyllä tämä ihan oikea " sairaus" on eikä todellakaan mikään naurun asia.. kaverini aikoinaan nauroivat minulle eivätkä ottaneet tosissaan kun kerroin heille kaikista peloistani..



Nyt kuitenkin tiedän, etten ole yksin pelkojeni kanssa vaan meitä on paljon ja tähän löytyy myös apua..

Juuri tästä syystä " saan" tätä omaa aikaa parin viikon välein ja yritän päästä eroon peloistani. Jos on oikein paha olla, -voin soittaa miehelleni.. mutta yritän olla soittamatta ja luottaa siihen, että Jos ei kuulu uutisia, -kaikki on hyvin. Jos jotain on pielessä, -minulle kyllä soitetaan.

avioero. Sen jälkeen laitoin itse elämäni uusiksi, eivätkä menneisyyden " haamut" enää kummittele.

Minä siis elän onnellisessa liitossa ja rakastan miestäni yli kaiken.

En missään nimessä haluaisi erota hänestä ja tiedän ettei hänkään halua eroa vaan nimenomaan auttaa minua pääsemään yli tästä riippuvuudesta että voimme elää normaalisti, -niin etten minä aina ole sydän kurkussa kun hän poistuu kotoamme.



Kun lukee läheisriippuvuudesta, monella läheisriippuvaisella tuntuu olevan mies joka todella kaipaa sitä että hänestä pidetään huolta.

Monet hakeutuu suhteisiin missä voivat hoivata toista, joten miehinä on sairaita, alkoholisteja yms.



Minulla on kuitenkin hyvä mies jota ei missään nimessä tarvitse hoivata, -hän ei ole ongelmaani aiheuttanut.

Olen AINA ollut tällainen.

Asuessani lapsuuden kodissani, -pelkäsin aina omien vanhempieni puolesta. Olin aina varma, että lentokone putoaa tms. kun he lähtivät matkalle.. koskaan ei ole mitään tapahtunut läheisilleni, mutta aina olen pelännyt sitä päivää että menetän kaikki läheiseni kertaheitolla.