Haluatko nähdä kuolleen vanhempasi?

Ja se oli virhe. Hänelle oli tehty ruumiinavaus myös päähän ja kasvot olivat lyhistyneet kasaan, tunnistamattomaksi. Oli kuuma heinäkuu ja ruumis oli leikkauksen jälkeen jäädytetty, verijälkiä. Olisin toivonut että katsomisen olisi joku kieltänyt. Kovin rankka kokemus iäkkäälle äidilleni.

Mutta ihan oikeasti en ollenkaan :D

enkä kadu. Siinä se menetys tuli todelliseksi, äitiä ei todellakaan enää ole. Ei se ollut pelottavaa eikä ahdistavaa, se oli vain todellista.



Ruumiinavauksen jäljet olivat kyllä nähtävissä, korvien takana näkyi tikkejä ja iho oli jotenkin kiristynyt. Sekään ei tuntunut pahalta, oli jotenkin koskettava ajatus, kuinka ruumiin valmistajat olivat nähneet vaivaa meitä omaisia varten, pukeakseen äidin kauniisiin vaatteisiin ja asetellessaan ruusun rinnalle käsien väliin. Meitä omaisia siinä oli ajateltu, ei äiti enää välittänyt. Äiti oli aina pelännyt ja jotenkin inhonnut ajatusta ruumiinavauksesta, tuli jotenkin "voittajafiilis" äidin puolesta - hän "kesti" sen, se on nyt ohi ja tässä on tulos.



En tiedä, minulle se oli hyvin merkittävä tilaisuus. Oli toki surullista nähdä äidin kädet, entisenlaiset (kasvoista ei voinut sanoa samaa, tutut kasvot, silti tyhjät), joita teki mieli koskettaa, mutta en halunnut tuntea sitä kylmyyttä. Tyydyin silittämään arkkua ja lopulta laittamaan liinan hänen päänsä päälle...



Gosh, kun itkettää taas, vaikka menetyksestä on jo 4 vuotta... =(



Sanoisin, että jos nyt ei ihan hirmuherkkä ole tai ole ehdottomasti päättänyt ettei halua nähdä, niin kyllä se tilaisuus kannattaisi käyttää hyväksi. Se on parhaimmillaan oikein kaunis hetki, hiljainen ja rauhallinen.

Oli jotenkin helpompi hyväksyä, että äiti on poissa, kun näki sen omin silmin. Menisin isäänikin katsomaan.

tai siis noin vuorokauden olin sängyn vieressä sairaalassa. Ja sitten jätin hyvästit kappelissa ja olin mukna arkuttamassa. Se oli ihan kaunis hyvästijärrö. Äitini näin kuolleena sairaalan ruumishuoneella ja olin silloinkin arkuttamassa. Suosittelen, ainakin itselleni se oli ihan hyvä hetki ja auttoi hyväksymään kuoleman.

Itse en aio mennä äitiäni kuolleena katsomaan, kuten en mennyt isäänikään.

Ellei nyt satu olemaan kuollessaan kanssani.

joitakin tunteja aikaisemmin. Kävin vielä uudelleen muutaman tunnin päästä tästä. Pahaa teki mulla, ei ollut mun iskä siinä enää.

ruumiinavaus tehdään tosiaan päähän niskasta, sinne tehdään viilto ja nahka vedetään pään yli niska ylähuulen päälle. Tämä tiedoksi kaikille jotka eivät ole ruumiinavausta nähneet, minä olen.



Ja äitiäni tosiaan näin arkussa, oli äiti mutta ei kuitenkaan. Ruumiinavauksen jäljiltä ainoa merkki oli mustat kynnenaluset (verenpurkautumia) ne jäi mieleen.



Ja oikeesti, kuolleesta ei vuoda verta arkussa :D :D

enkä hetkeäkään ole katunut sitä. Muuten viimeinen muistikuvani olisi ollut isä mustassa ruumissäkissä makaamassa.

Arkussa maatessaan hän näytti vain nukkuvan ja sain jättää jäähyväiset.

ehkä kannattaa ja lupasi tulla mukaani.



Oli lohdullista nähdä, että kipu ja tuska oli poissa ja äitini näytti nukkuessaan levolliselta.

Loppujen lopuksi myös menin huoneeseen yksin, ilman ystävääni, joka toivomuksestani odotti ulkopuolella.



Jotkut ihmiset sanovat, että kuolleen näkeminen myös poistaa sitä, että on pitkän aikaa henkilön kuoleman jälkeen " näkevinään" hänet.

ja kävin myöhemmin vielä jättämässä hyvästit avoimella arkulla. Isälle puettiin hänen oma musta puku päälle arkkuun, hän näytti juhlalliselta, valmiina viimeiselle matkalle.

Itselleni isän näkeminen kuolleena jotenkin teki asiasta todellisemman. Isäni kuoli yllättäen ja kuolema tuntui epätodelliselta. Vaikka isä oli ihan tunnistettavissa, niin jotenkin ei näyttänyt itseltään. Oli kuin vaan "kuoret" olisi ollut arkussa. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta niin minä sen koin.

jos tehty ruumiinavaus. Isääni katsoin arkussa ja oli todella ikävää nähdä leikkausviillot päässä joista vuosi vielä verta paperinenäliinalle jonka hautausurakoitsija oli ystävällisesti laittanut isäni pään alle.

Ja olen nähnytkin isäni sekä sairaalassa pian kuoleman jälkeen että arkussa. Pelkät kuoret ne oli, kun elämää ei enää ollut. Muistan hänet sekä elävänä että kuolleena, molemmat muistikuvat ovat painuneet mieleeni ja hyvä niin.

mutta toivottavasti vasta parin vuosikymmenen kuluttua.

elää hiukan fantasioissaan. Kuolleesta ihmisestä ei ensinnäkään vuoda verta ja toisekseen arkkuun laittaja pitää huolen siitä että leikkausviillot eivät näy. Kallo avataan takaapäin.



Itse olen ortodoksi ja nähnyt kaikki kuolleet sukulaiseni arkussa siunaustilanteessa- lukuunottamatta luterilaista äitiäni jonka arkku oli kiinni.



Olisin halunnut nähdä myös äitini, se vieraanoloinen valkoinen mötikkä ei mitenkään yhdistynyt mielessäni äitiin, se oli vain laatikko.

En lähtenyt kuolinpäivänä ajamaan 100 km nähdäkseni hänen ruumiinsa. Olin kuitenkin 2 päivää aikaisemmin ollut hänen luonaan tietäen, että voi olla viimeinen kerta. Siitä kerrasta on mieleen jäänyt silmien katse, niissä oli vielä eloa, vaikka hän ei enää jaksanut muuten kommunikoida.

Siskoni kertoi, että hän näytti levolliselta, se riittää minulle. Myöskään hautajaisissa emme halunneet arkkua auki, vaikka olikin ortodoksi-hautajaiset. Se oli myös hänen oma toiveensa. Pieniä lapsenlapsia kun oli paljon mukana.

Ei ole jäänyt kaduttamaan. Mielummin muistan hänet elossa.

*itku silmässä*

Isälle oli tehty ruumiinavaus, eikä sitä kyllä huomannut. Ei ollut mitään verta taikka muuta missään näkyvillä.



-7-

Vaikka arkku onkin kiinni hautajaisissa, niin kyllähän vainajan omaiset halutessaan ovat paikalla, kun arkku suljetaan.



Edelleen 7

Näin läheisen mummoni kuolleena ja silitin poskea. Se ei ollut kauhefaa eikä pelottavaa, surullista kyllä. Ennen kaikkease tuotti pitkään kuolemisprosessiin (saattohoito kesti kuukausia) lopun, jonka jälkeen minun itseni oli paljon helpompi mieltää, että se vaihe oli nyt ohi ja minun oli aika jatkaa elämääni.