Miten sinun vanhempasi suhtautuivat harrastamiseen?

... miten raskasta kuljettaminen oli. Ei paljon napannu mun harrastukset vanhempia.

Yhden vuoden äitini suostui kustantamaan ja kuskaamaan minua kerran viikossa harrastukseen. Äitini oli yksinhuoltaja ja minulla oli niin pieni pikkusisarus, että hän joutui myös olemaan mukana, joten olisi käynyt pidemmän päälle liian raskaaksi hänelle. Asuttiin niin syrjässä, että julkista liikennettä ei kulkenut.

En ole katkera, mutta surullinen kyllä silä rakastan liikuntaa ja olin lahjakas monessa lajissa. Luulen että murrosikänikin olisi ollut helpompi, jos olisi ollut harrastus.

Olin joskus kaverin innoittamana jossain jumpassa tai uimakoulussa. Sitten niissä käynti vain lopahti. Koskaan vanhemmat eivät yllyttäneet tai innostaneet mihinkään ja uskon, että sen takia ei harrastuksia ollut.



En ajattele sitä pahana, koska me lapset leikittiin kotona ja pihalla "urheiltiin" pihaleikeissä. Myös vanhempien kanssa touhuttiin yhdessä esim. leivottiin tai käytiin luistelemassa/pulkkamäessä ja kyläiltiin tutuilla.



Mitä nykyään harrastamattomat lapset tekevät? Surullista, jos nykyään istutaan sisällä pelikoneiden ääressä.

harrastaminen sitten tyrehtyi, kun linja-autolla matkustaminen vei paljon aikaa.



Itse kuskaan lasta viisi kertaa viikossa harrastukseen, toista vanhempaa ei elossa ole, joten siksi aina minä.

kuskasi minut harrastukseen. En tiedä harrastuksen hintaa, mutta maksoi siis sen, sekä siihen liittyvät isot ulkomaanmatkat maksoi, osallistui rahankeruuseen, oli reissussa mukana "matkanjohtajana", teki esiintymisasuja... eli kyll oli hienosti mukana harrastuksessani. Kiitos äiti :)

Ei toisaalta rajoitettukaan.

Maksoi kyllä kiltisti kaikki kausi- yms. maksut, mutta ei todellakaan kannustanut, saati kuskannut. Siihen kaatui minunkin monet hyvät harrastukset.Onneksi olen aikuisena löytänyt harrastamisen ilon uudelleen.



Omia lapsiamme kuskaamme mieheni kanssa harrastuksiin, kannustamme ja kustannamme. Lähikoululla pidettävään liikuntakerhoon pääsevät itse, mutta välineiden ja matkojen takia muihin harrastuksiin kuskataan. Harrastuksia on jokaisena arkipäivänä.

Äitini piti harrastuksia tärkeinä, etsi niitä minulle, kuskasi, kannusti, hankki kalliitkin välineet. minulla oli onnellinen lapsuus, pidin harrastamisesta ja opin monia taitoja ja sain ystäviä. Jatkan samaa linjaa omien lasteni kanssa.

Harrastin yleisurheilua ja hiihtoa. Kuljin itse pyörällä yleisurheiluharjoituksissa. Isän kanssa hiihdettiin yhdessä ja hän kuskas mua kisoissa. Oon kyllä kiitollinen.

Minua ei kuitenkaan tarvinnut kuljettaa harrastamaan, vaan olen ekaluokkalaisesta lähtien kulkenut balettiin, soittotunneille ja partioon kävellen tai julkisilla. Minulle on vieras ajatus, että lapsia pitäisi kauheasti kuljettaa harrastamaan. Omani ovat vielä pieniä, mutta toivon, että heille löytyy harrastuksia, joita LAPSI harrastaa, ei äiti ja isä.

ja mitä oliskin halunnut harrastaa, en sinne päässyt. Syitä oli vaikka kuinka; väärä urheiluseura, väärät ohjaajat, liian keskustalaista, liian kallista...liian vittu sitä ja tätä...



Yläasteella hakeuduin näytelmäkerhoon ja siitäkin nähtiin vaivaa. Kerran, kun tulin tosi iloisena kotiin harjoituksista, niin isäni oli sillä välin lukenut päiväkirjani ja sain hirveän piinaraivoamisen niskoilleni.

( Kyse oli kaikenlisäksi täysin ja kokonaan väärinkäsityksestä, olin kirjoittanut päiväkirjani jotain epämääräistä liittyen itseäni vanhemman serkkuni poikaystävästä ja siitä, että serkkuni oli maistanut kaljaa. Itseäni se ei oikeasti koskenut, mutta kokeilin vaan, miltä selaisen kirjoittaminen tuntuu. Mutta sitähän ei isäni uskonut ).



Vituutta edelleen koko helvetin kannustamattomuus. Vaikka äitin ja isovanhempani minua kovasti rakastivatkin-ja omalla tavallaan varmaan rakasti isänikin, niin en silti anna anteeksi, etteivät he ikinä kannustaneet minua olemaan kunnianhimoinen ja harjoittelemaan jotain pitkällä tähtäimellä. Päinvastoin, kunnianhimo oli isäni mukaan oikein pahe, jota tuli välttää.



Arvatkaa, mikä minusta tuli isona?

olisin moninkertainen suomenmestari jollei olisi kieltänyt. Kielsivät ja kävin salaa. Kavereiden vanhemmat maksoivat mutten päässyt kisaamaan. No vihdoin maksoivat harrastuksen mutten päässyt kisaamaan.



Kyllähän se hampaankolossa kiristää. Tekisi mieli vielä yrittää vaan ikä painaa. Kaikki painaa. Etenkin tuo menneisyys painaa mieltä. Olisin ollut hyvä :/ Tiedätte miten hyvä on? Lahjakas. Ja sellainen minä olisin ollut. Vaan aika ajoi ohi mestarin. ;:( olen surullinen ja juovuksissa.

Sanomattakin selvää, että omien lasten kanssa olen tehnyt päinvastoin.

harrastamisesta oli itsellä. Ei siis kuskattu tai erityisesti kannustettu. Harrastaminen loppui siihen yksinkertaiseen asiaan, että kaikki harrastukset olivat kylämme koululla, jonne oli 2,5 km matkaa. Ala-asteikäisenä en vaan jaksanut lähteä illalla uudelleen kävelemään tuota matkaa, kun oli pimeä ja kylmä ja juuri oli päässyt koulusta kotiin.

koskaan, mutta kaikkea muuta kyllä tein: postimerkkien keräilyä, teatteriharrastus, pianonsoitto, nokkahuilutunnit, kuorolaulu jne.

Oli harrastus sitten mikä tahansa, äiti sanoi aina aluksi saman virren:

- Kyllä minä sinut tunnen, ei sinulla riitä kärsivällisyys tähän, jaksat puoli vuotta ja sitten se on siinä.

Ja muisti vielä jokaisen harrastustunnin jälkeen mollata, kuinka minusta ei taaskaan olisi yhtään mihinkään, kuinka kyllästyisin tähänkin juttuun, vähän kuin vinkkinä, että ei nämä sinun harrastukset hirveesti kiinnosta.

Minua ei kuitenkaan tarvinnut kuljettaa harrastamaan, vaan olen ekaluokkalaisesta lähtien kulkenut balettiin, soittotunneille ja partioon kävellen tai julkisilla. Minulle on vieras ajatus, että lapsia pitäisi kauheasti kuljettaa harrastamaan. Omani ovat vielä pieniä, mutta toivon, että heille löytyy harrastuksia, joita LAPSI harrastaa, ei äiti ja isä.

tavalla tarvitse osallistua:)

Minua ei kuitenkaan tarvinnut kuljettaa harrastamaan, vaan olen ekaluokkalaisesta lähtien kulkenut balettiin, soittotunneille ja partioon kävellen tai julkisilla. Minulle on vieras ajatus, että lapsia pitäisi kauheasti kuljettaa harrastamaan. Omani ovat vielä pieniä, mutta toivon, että heille löytyy harrastuksia, joita LAPSI harrastaa, ei äiti ja isä.

Itselläni oli harrastuksia todella paljon, mutta kaikki olivat sellaisen matkan päässä, että kuljin itse. Veljeni harrasti jääkiekkoa. Äitini oli yksinhuoltaja, eikä hänellä ollut autoa. Veljeni treenit oli lauantaiaamuisin ja äitini lähti aamulla kävellen vaarini luota hakemaan auton lainaan (n. 2km kävely) ja vei veljen treeneihin. Onneksi oli yleensä kuulemma kimppakyyti takaisin. Treenejä oli toki muinakin päivinä, mutta tämä oli järjestelyiltään haastavin. Eli suhtautumunen oli todella kannustavaa. Äiti ei valittanut, oli tyytyväinen kun vilkas nuori harrasti.

kuskasi minkä kerkesi.

Vanhemmat eivät kuljettaneet koskaan, mutta maksoivat kyllä mukisematta kaiken eli varusteet, leirit yms. Muistan kun lähellä asuvaa tyttöä vanhemmat kuljettivat ja me pidimme häntä vähän hemmoteltuna. Me muut kuljettiin pyörällä tai bussilla. Leireille isä saattoi viedä, mutta pitkien neuvotteluiden jälkeen.



Äitini sanoi joskus, että kannusti mua satubalettiin ja jumppaan, mutta kun mä en ikinä suostunut mihinkään. Muistan itse, että jo 5-vuotiaana mun oletettiin menevän itsenäisesti jumppaan. En uskaltanut ja siksi saattelen lapseni perille ja kuljetan, niin kauan kun haluavat.