Olen kohta 26 ja alkaa ahdistaa kun kumppania ei löydy :(

Ei vaan sitten kysyntä ja tarjonta kohtaa, jos ei miestä löydy.

pääkaupunkiseudulla. Isossa kaupungissa kuitenkin. Tääältä ne on kaikki muuttaneet pääkaupunkiseudulle! Itsellä ei kuitenkaan mitään halua muuttaa sinne, kun asuminen on kallista ja liikkuminen vie aikaa. Vaikea sanoa uhraanko nyt sen takia elmäni onnen.

Perustelusi olivat kyllä hyvät. Kaikilla aloilla ei ole töitä pääkaupunkiseudun ulkopuolella, joten se rajaa osalle asuinpaikan Suomessa tänne.

pääkaupunkiseudulla. Isossa kaupungissa kuitenkin. Tääältä ne on kaikki muuttaneet pääkaupunkiseudulle! Itsellä ei kuitenkaan mitään halua muuttaa sinne, kun asuminen on kallista ja liikkuminen vie aikaa. Vaikea sanoa uhraanko nyt sen takia elmäni onnen.

Ajattelin sun iässäsi (6 vuotta sitten) aivan samalla tavalla! Pystyisitkö kokeilemaan elämää hetken aikaa pääkaupunkiseudulla? Mulla se nimittäin todella auttoi, niin hassulta kuin se jotenkin kuulostaakin.

Nettitreffeille seuraavan kaupungin miesten kanssa. Ei kannata jumittua yksin kotiin. Toisaalta kumppania ei kannata liian epätoivoissaankaan etsiä, vaan parasta olisi viettää soiaalisesti rikasta elämää ja siinä sivussa tutustua miehiin... Uskon että kumppani löytyy ennemmin tai myöhemmin kun on positiivinen ja avoin ja hankkiutuu aktiivisesti miesten seuraan. Olisiko paritanssit ihan poissuljettu harrastus, jos menisit vaikka tanssikursseille ja sieltä lavoille? Lavatansseissa on kiva jutella miesten kanssa samalla kun tanssii, eikä se niin vakavaa ole vaikkei ketään sopivaa miestä tapaisi, koska tanssiminen on hauskaa ja saa joka tapauksessa liikuntaa.

Itse muutin kolme vuottasitten 24-vuotiaana sinkkuna Helsinkiin. Töiden perässä, mutta olihan se rakkauskin mielessä. Muistan lukeneeni ennen muuttoa jonkun naistenlehtijutun, jossa käsiteltiin sitä, kuinka Helsinki on vaikea paikka löytää rakkautta. Ja huomasin sen itsekin aika äkkiä. Kaikki "alkuperäisasukkaaat" ovat jo pariutuneet samoista koulupiireista yms löytyneiden kumppaneiden kanssa ja muut, tänne muuttaneet, ovatkin täällä töiden perässä, eivät jäädäkseen tai perustaakseen perhettä. Eli ei, en luottaisi Helsinkiin parinetsinnässä.

jos kuvittelet, että joku toinen ihminen voi tulla ja pelastaa sun elämäsi. Opettele nauttimaan siitä, mitä sulla on sen sijaan, että nillität sitä, mitä sulla ei ole.

Ahdistavaa oli se kiireen tuntu. Lähestyvä kolmekymmentä vuotta tuntui sellaiselta rajapyykiltä, että siinä vaiheessa pitäisi jo olla tosi pitkällä elämässä, koska sen jälkeen olisi jo liian myöhäistä; hedelmällisyys laskisi jne. Ja jos kolmikymppisenä pitää olla jo elämä melkein valmis, sehän tarkoitti sitä että 26-vuotiaana oli melkoiset paineet niskassa... Täysin rinnoin pystyn samaistumaan tunnelmiisi!



Kyllä sinä kumppanin löydät! Minäkin löysin loppujen lopuksi. Se kiireen tuntu teki minulle sen tempun, etten ollut tarpeeksi kriittinen, vaan ryhdyin kertaalleen suhteeseen ala-arvoisen törkimyksen kanssa, vaikka varoituskellot soivat alusta alkaen. Ole sinä fiksumpi ja kuuntele tuntemuksiasi. Ei se biologinen kello ihan niin hurjaa vauhtia tikitä kuitenkaan.

Ethän satu olemaan Pohjanmaalta päin?

jos kuvittelet, että joku toinen ihminen voi tulla ja pelastaa sun elämäsi. Opettele nauttimaan siitä, mitä sulla on sen sijaan, että nillität sitä, mitä sulla ei ole.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Mutta missä kohdassa AP puhui, että jonkun tulisi pelastaa hänet? Ei niin missään. Veikkaan,e ttä hän on itsellinen ja hyvinkin toimeentuleva nainen, mutta kumppania ja elämän jakajaa mekin toivomme.

Ravintoloissa se olisi liian työlästä, joutuisi juoksemaan liikaa. Ja vaikka olen akateeminen, en etsisi koulutettua miestä vaan ihanaa ja rakastettavaa miestä. Eikös se nykyään ole ihan iso ongelma että koulutetut naiset ja kouluttamattomat miehet eivät löydä puolisoa. Miksi ihmeessä koulutus olisi kriteeri..

selittää mitä tekee ja miksi. Tai sietää puolisoa joka ei pysty siitä mitään ymmärtämään. Varmaan se korkeakoulututkinnon suorittaneelle kirjastonhoitajalle passaa että mies on raksalla duunissa tai sähkömies, mutta joku kantasolututkija tai aivokirurgi saattaa haluta puolisoltaan vähän enemmän.

Eli se, että sinä et ymmärrä miksi ihmeessään puolisoltaan vaatisi akateemisuutta ei tarkoita että joku muu ei sitä ilman muuta edellyttäisi. Itse en kestäisi duunarin kanssa luultavasti lainkaan.

Ravintoloissa se olisi liian työlästä, joutuisi juoksemaan liikaa. Ja vaikka olen akateeminen, en etsisi koulutettua miestä vaan ihanaa ja rakastettavaa miestä. Eikös se nykyään ole ihan iso ongelma että koulutetut naiset ja kouluttamattomat miehet eivät löydä puolisoa. Miksi ihmeessä koulutus olisi kriteeri..

selittää mitä tekee ja miksi. Tai sietää puolisoa joka ei pysty siitä mitään ymmärtämään. Varmaan se korkeakoulututkinnon suorittaneelle kirjastonhoitajalle passaa että mies on raksalla duunissa tai sähkömies, mutta joku kantasolututkija tai aivokirurgi saattaa haluta puolisoltaan vähän enemmän.

Eli se, että sinä et ymmärrä miksi ihmeessään puolisoltaan vaatisi akateemisuutta ei tarkoita että joku muu ei sitä ilman muuta edellyttäisi. Itse en kestäisi duunarin kanssa luultavasti lainkaan.

Ravintoloissa se olisi liian työlästä, joutuisi juoksemaan liikaa. Ja vaikka olen akateeminen, en etsisi koulutettua miestä vaan ihanaa ja rakastettavaa miestä. Eikös se nykyään ole ihan iso ongelma että koulutetut naiset ja kouluttamattomat miehet eivät löydä puolisoa. Miksi ihmeessä koulutus olisi kriteeri..

selittää mitä tekee ja miksi. Tai sietää puolisoa joka ei pysty siitä mitään ymmärtämään. Varmaan se korkeakoulututkinnon suorittaneelle kirjastonhoitajalle passaa että mies on raksalla duunissa tai sähkömies, mutta joku kantasolututkija tai aivokirurgi saattaa haluta puolisoltaan vähän enemmän.

Eli se, että sinä et ymmärrä miksi ihmeessään puolisoltaan vaatisi akateemisuutta ei tarkoita että joku muu ei sitä ilman muuta edellyttäisi. Itse en kestäisi duunarin kanssa luultavasti lainkaan.

...meitä kirjastoihmisiä kohtaan? ;) En toki odottaisi jonkun sähkömiehen ymmärtävän kirjastoalaa (ei silti, en minäkään mitään sähköstä ymmärrä), mutta meinaatko, että jos on kantasolututkija tai aivokirurgi, ei voi olla parisuhteessa ihmisen kanssa joka ei ymmärrä kyseisistä aloista mitään, eli ei ole opiskellut joko bilsaa tai lääketiedettä?

Mutta olet kyllä oikeassa, en näe mitään estettä sille, miksei sähkömies ja kirjastonhoitaja voisi ymmärtää toisiaan muilla kuin ammatillisilla elämän aloilla ja arjessa täydentää toistensa asiantuntemusta... Ehkä teillä kantasolututkijoilla ei sitten ole niin paljon sitä ammatin ulkopuolista elämää puolison kanssa jaettavaksi? ;)

mulla ei ylipäätään ole ollut kauheasti suhteita. Yleensä kiinnostun lähinnä niistä, jotka eivät mua kiinnosta ja päinvastoin. Ja jos mua ei ns. heti nappaa niin ahdistun pahasti ja se on sitten siinä. Olen huomannut, että en kiinnostu miehistä esim. baarissa, vaan mun pitäisi tuntea heidät. Jotenkin alkaa tuntua mahdottomalta yhtälöltä että siis ketään löytäisin kenestä kiinnostuisin. Kaikki kaveritkin ovat löytäneet miehensä joistain illanvietoista, sääli vain, että nuo illanvietot ovat nykyään aika harvinaisia!



Tällä hetkellä en oikein voi vaihtaa kaupunkiakaan, mulla on kiva työpaikka, jossa haluaisin olla vielä pari vuotta. Sen jälkeen täytyy ehkä katsoa..



Ihanaa kun kirjoititte mukavia viestejä, ja sille joka ehdotti paritanssia; niin ei sinänsä poissuljettu juttu, mutta ei täällä kaupungissa sellaisia taideta edes järjestää ja autoa mulla ei ole.. Täälläpiän tanssit on aina jossain maakunnissa!

...meitä kirjastoihmisiä kohtaan? ;) En toki odottaisi jonkun sähkömiehen ymmärtävän kirjastoalaa (ei silti, en minäkään mitään sähköstä ymmärrä), mutta meinaatko, että jos on kantasolututkija tai aivokirurgi, ei voi olla parisuhteessa ihmisen kanssa joka ei ymmärrä kyseisistä aloista mitään, eli ei ole opiskellut joko bilsaa tai lääketiedettä?

Mutta olet kyllä oikeassa, en näe mitään estettä sille, miksei sähkömies ja kirjastonhoitaja voisi ymmärtää toisiaan muilla kuin ammatillisilla elämän aloilla ja arjessa täydentää toistensa asiantuntemusta... Ehkä teillä kantasolututkijoilla ei sitten ole niin paljon sitä ammatin ulkopuolista elämää puolison kanssa jaettavaksi? ;)

Pahoitteluni ensinnäkin, kirjastonhoitaja oli ensimmäinen mieleen tullut akateeminen jolla en oleta työn tulevan aina kotiin, edellyttävän yöllä herätessä uusien ideoiden välitöntä kirjaamista ylös tutkimustyötä tehdessä jne.

Ymmärrät varmaan, että väitöstutkimusta tai muuta tutkimustyötä tekevät väistämättä elävät sitä työtänsä myös kotona enemmän kuin ne joilla työasiat eivät mitenkään voi tulla työpaikalta kotiin. Arvostaisin sitä jos työasiat jäisivät työpaikalle, mutta se ei ole tässä elämässä mahdollista. Koska työasioita joutuu pohtimaan kaiken aikaa ja niitä pälkähtää mieleen myös ruokaa laittaessa tai vaippaa vaihtaessa, ei ole haitaksi jos asioista voi keskustella heti jonkun kanssa joka on jyvällä uudesta teorianpuolikkaasta. Se joku ei voi olla ei-akateeminen sähköasentaja, mutta se saattaisi voida olla jonkun toisen alan akateeminen joka ajattelee samoin ja omaa valtavan tietovaraston.

Jos työ on harrastus ja hauskinta mitä elämässä suunnilleen tietää olevan olemassa, se ei ole enää työtä vaan elämäntapa. Siihen sopii heikosti ajatus että työasiat eivät tule kotiin mukana.

Yritin siis alunperin havainnollistaa että eri ihmisillä on erilainen käsitys siitä mitä akateemisuus on tai miksi sitä joku voi edellyttää.

Kyllä sinä kumppanin löydät! Minäkin löysin loppujen lopuksi. Se kiireen tuntu teki minulle sen tempun, etten ollut tarpeeksi kriittinen, vaan ryhdyin kertaalleen suhteeseen ala-arvoisen törkimyksen kanssa, vaikka varoituskellot soivat alusta alkaen. Ole sinä fiksumpi ja kuuntele tuntemuksiasi. Ei se biologinen kello ihan niin hurjaa vauhtia tikitä kuitenkaan.

Tai käy kuten mulla. Olen 38 ja edelleen vanhapiika. Tosin en tiedä miten olisin voinut muutenkaan toimia. Ikävuodet 25-35 jaksoin pyöriä sosiaalisessa elämässä, baareissa, harrastuksissa, siinä toivossa että kohtaisin elämäni rakkauden. Mutta en koskaan kohdannut. Nyt en enää jaksa etsiä, oikein yököttää baarit ja tanssit ja nettideitit.

Ja toisaalta onko sillä enää väliäkään, kun ei niitä lapsiakaan enää tässä iässä oikein voi alkaa tekemään.

että minä asun vielä Helsingissä joka jonkun mielestä oli pariutumisen mekka. Ja olen akateeminen, DI. Muistaakseni jossain tutkimuksessa oli, että kaikkein vaikeimmin pariutuvat ihmisryhmät tässä maassa ovat korkeasti koulutetut suurten kaupunkien naiset, ja toisaalta syrjäkylien miehet.

...meitä kirjastoihmisiä kohtaan? ;) En toki odottaisi jonkun sähkömiehen ymmärtävän kirjastoalaa (ei silti, en minäkään mitään sähköstä ymmärrä), mutta meinaatko, että jos on kantasolututkija tai aivokirurgi, ei voi olla parisuhteessa ihmisen kanssa joka ei ymmärrä kyseisistä aloista mitään, eli ei ole opiskellut joko bilsaa tai lääketiedettä?

Mutta olet kyllä oikeassa, en näe mitään estettä sille, miksei sähkömies ja kirjastonhoitaja voisi ymmärtää toisiaan muilla kuin ammatillisilla elämän aloilla ja arjessa täydentää toistensa asiantuntemusta... Ehkä teillä kantasolututkijoilla ei sitten ole niin paljon sitä ammatin ulkopuolista elämää puolison kanssa jaettavaksi? ;)

Pahoitteluni ensinnäkin, kirjastonhoitaja oli ensimmäinen mieleen tullut akateeminen jolla en oleta työn tulevan aina kotiin, edellyttävän yöllä herätessä uusien ideoiden välitöntä kirjaamista ylös tutkimustyötä tehdessä jne.

Ymmärrät varmaan, että väitöstutkimusta tai muuta tutkimustyötä tekevät väistämättä elävät sitä työtänsä myös kotona enemmän kuin ne joilla työasiat eivät mitenkään voi tulla työpaikalta kotiin. Arvostaisin sitä jos työasiat jäisivät työpaikalle, mutta se ei ole tässä elämässä mahdollista. Koska työasioita joutuu pohtimaan kaiken aikaa ja niitä pälkähtää mieleen myös ruokaa laittaessa tai vaippaa vaihtaessa, ei ole haitaksi jos asioista voi keskustella heti jonkun kanssa joka on jyvällä uudesta teorianpuolikkaasta. Se joku ei voi olla ei-akateeminen sähköasentaja, mutta se saattaisi voida olla jonkun toisen alan akateeminen joka ajattelee samoin ja omaa valtavan tietovaraston.

Jos työ on harrastus ja hauskinta mitä elämässä suunnilleen tietää olevan olemassa, se ei ole enää työtä vaan elämäntapa. Siihen sopii heikosti ajatus että työasiat eivät tule kotiin mukana.

Yritin siis alunperin havainnollistaa että eri ihmisillä on erilainen käsitys siitä mitä akateemisuus on tai miksi sitä joku voi edellyttää.

En silti oikein usko, että kuvaamasi ilmiö muodostaa kuilun nimenomaan tai ainoastaan akateemisten ja ei-akateemisten välille. Jos ihminen kaipaa kotonaan keskustelua omasta tutkimusalastaan, on vaikea kuvitella että esim. kirjallisuudentutkijasta olisi sille kantasolututkijalle kauheasti iloa, tai päin vastoin, ellei sitten toisen ammatti ole toisen harrastus.

Itse en taas varmaan pitkän päälle jaksaisi miestä, joka ei ymmärtäisi musiikista mitään, olipa tämä minkä alan ihminen tahansa, koska musiikki on niin tärkeä osa elämääni. Mies voisi minun puolestani tutkia yhtä hyvin kantasoluja kuin olla raksalla töissä tai vaikka työtön, kunhan ymmärtäisi minua tällä ja muilla tärkeillä elämäni alueilla.

t. se kirjastotäti

Jos paritanssit yhtään kiinnostaa (se on todella hauskaa kun pääsee vauhtiin :D ) niin kursseja on nimenomaan kaupungeissa, ja kun kursseilla tutustuu tanssijoihin, niin alkaa löytyä autokyytejä kauemmas tanssipaikoillekin. Itse aikoinani kävin jivekurssilla Kuopiossa. Tutustuttuani muiden kanssa ajelimme välillä kauas, välillä lähemmäs tansseihin. Helsingistäkin kulkee bussikuljetus Pavin tanssipaikkaan, jos pk-seudulla asut...!

Olisiko kaukosuhdekaan paha juttu? Jos löytyisi todella kiinnostava mies kauempaa, niin varmaan kannattaisi matkustella edestakaisin ja myöhemmin jompikumpi voisi muuttaa paikkakuntaa.