onko joku todella huonon lapsuuden omaava superonnellinen NYT?

käynpä hakemassa tuon ehdotetun kirjankin kirjastosta.



Mulla siis kova suru siitä että mulla ei ole vanhempia (siis sellaisia "käsitevanhempia", eli tottakai järjen tasolla ymmärrän ettei sairaista hulluista vanhemmista ole ihaniksi vanhemmiksi mutta toivon vieläkin lapsenomaisesti että mulla olisi jotkut muut, normaalit ja rakastavat vanhemmat) ja myöskin se surettaa että lapsilla ei ole isovanhempia.



Appivanhemmat ei ikävä kyllä paikkaa tätä puutetta nekään koska heidän elämänsisältö on miehen veljen lapset (asuvat naapureina joten joka päivä viettävät siellä aikaa keskenään) joten meidän lapset on kokonaan unohdettu sieltäkin päin.



Eteenpäin ja ylöstpäin on mentävä, sen tiedän, mutta joskus vaan meinaa vaipua apatiaan siksi että miksi hitossa minulle, joka on aina pyrkinyt olemaan muille kiva, kiltti, ystävällinen ja avulias, maailma jakaa pelkkää paskaa palkinnoksi? Miksi muilla on helppoa ja ihanaa? MIksi jotkut ilkeät ja kusipäiset ihmiset saavat noin vaan lottovoittona ihanat ja rakastavat vanhemmat?



Mikään ei elämässä mene ansioiden mukaan, ts. vaikka miten ponnistelisit, pyrkisit hyvään ja kauniiseen, niin palkinnoksi tulee vain sontaa niskaan. Tämän pettymyksen käsittelyyn siis tarvitsen keinoja, apua ja niin, varmasti sitä terapiaa.



Onko vinkkejä kellään mikä terapia auttaisi parhaiten, traumaterapia, kognitiivinen, psykodraama vai mitä niitä olikaan? En haluaisi hassata rahoja vääräntyyliseen kokeiluun, joten jos joku terapian käynyt viitsisi kommentoida terapiasuuntaansa niin olisin syvästi kiitollinen!

ja tärkein on suhde terapeuttiin.



Itseäni auttoi psykodynaaminen; sekä anteeksianto ja ymmärrys yli sukupolvien- kuinka sairas äitini olisi voinut enempää antaa kuin oli itsekään saanut, onneton...

joo, minäkin siis toivon ja odotan isäni kuolemaa koska sitä ennen en voi äitiini pitää yhteyttä tai käydä lapsuusmaisemissa (kotona, mökillä, mummolassa, joka on vanhempieni omistuksessa jne). Isäni on kostoksi "kieltänyt tyttärensä" joten en voi oikein vierailla siellä, ja harmittaa että isoisäni (äidin puolelta) perintö on isäni hallussa, siis metsät, mökit jne enkä pääse käymään siellä edes kesävierailulla.



Narsisti-isä kun hallitsee kaikkea (ja kaikkia) rautaisella otteellaan ja äitini alistuu kaikkeen, ei laita missään hanttiin, ja on luopunut vapaaehtoisesti lapsestaan ja ainoista olemassa olevista lapsenlapsistaakin hullun aviopuolisonsa takia. Itse en voi ymmärtää mitään olosuhteita mitkä olisivat sellaiset, että laittaisin puolisoni lasteni edelle. Jos mieheni vaatisi samaa mitä isäni vaati äidiltäni (eli välien katkaisemista omaan lapseen), niin saisi ukko lähteä ja kaaressa lentäen!

mulla samanlaista vähän, ei ihan noin pahaa, ja täytyy kyllä sanoa että vasta vanhempien kuolema helpottaa...mutta siihen voi mennä vielä 30 vuotta, ovat vasta kuusikymppisiä nyt, joten vähän pitkä aika odotella... siksi olisi kiva keksiä jotain millä sen 30 vuotta voisi olla onnellinen?

Mun vanhemmat ovat jo kuolleet, joten sinänsä olen heistä päässyt irti ja voinut siirtää ne ajat taakseni.

noin itsehoidoksi sellaista kirjaa kuin Ben Furmanin Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Itse prosessoin lapsuuttani vuosikaudet, toi kirja toi pisteen kaikelle. Sen jälkeen olen suorastaan hehkunut. Ehkei se kaikille auta ja joitain asioita on varmaan pakkokin purkaa jossain terapiassa, mut elämänasenteen muokkaaminen sujuu ton kirjan avulla, niin että itselläni ei ainakaan ole enää niin suurta tarvetta vatvoa lapsuuden kauhukokemuksia.

Toinen vanhemmistani vielä elää, mutta hänelle en ole koskaan ollut katkera.



Vihaa ja pelkoa tunsin lapsena, mutta se lakkasi vanhemman kuolemaan. Sen jälkeen olen ollut pelkästään helpottunut. Soisin kaikkien epäkelpoisten vanhempien katoavan mahdollisimman nuorina täältä maapallolta ja jättävän toiset (tässä tilanteessa syyttömät) ihmiset rauhaan.

Minulla samanlainen tilanne: narsisti-isä, joka kieltää äitiäni pitämästä yhteyttä minuun. Lapsuudessa fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Nyt olen vihdoin päässyt (melkein) irti henkisistä siteistä vanhempiini.



Olen nyt todella onnellinen ja tasainen. Kärsin persoonallisuushäiriöstä, joka on paranemaan päin. Jouduin pari vuotta sitten todella huonoon elämäntilanteeseen, ja tajusin, että suunta voi olla vain ylöspäin. Sen jälkeen olen käynyt terapiassa kaksi vuotta ja tehnyt hirveästi töitä sen eteen, että voisin olla normaali. Se on vaatinut surutyötä oman lapsuuden menettämisen vuoksi ja aktiivista kieltäytymistä kanssakäymisestä isäni kanssa. Olen myös rakentanut omaa persoonallisuuttani. Mieheni rakkaudella on ollut iso osa myös.



Jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja katkaisemaan välit myös sukulaisiini, mikä tosin ei ollut minulle isokaan uhraus. Isäni yritti syyllistää ja hallita minua heidän kauttaan.



En ole vielä valmis, mutta paranemaan päin. Suosittelen terapiaa ja nimenomaan omaa työtä, älä oleta, että terapeutti tekisi mitään sinun puolestasi.

Mulla myös todella karu lapsuus, ihan järkyttävää väkivaltaa, alistamista, nujertamista ja vallankäyttöä. Arvet ja suru seuraa läpi elämän. Ei ole koskaan ollut vanhempia elämässä apuna, tukena tai rakastavina niinkuin normaaliperheiden lapsilla. Puuttuvien vanhempien takia (ovat elossa mutteivät välitä lapsistaan lainkaan) on juureton, alaston, paljas, aina yksin ja omillaan.



Äidin puute, turvan puute ja rakkauden puute tekevät sellaiset vauriot ihmiseen että ei ne koskaan parane. Edes terapiassa. Voi toki päästä jonkin osa-alueen onneen, esim työelämä tai oma perhe, mutta koko elämän kokonaisvaltainen onni on tällaisen lasuuden jälkeen.... niin, sanalla sanoen mahdotonta.



Jos joku samanlaisten kokemusten jäljiltä väittää olevansa "superonnellinen", taatusti valehtelee.

nimim. sama homma täällä

aina joskus kodin kuvalehdessä joku muori tilittää että vastoinkäymisten ansiosta on tullut onnelliseksi ja tasapainoiseksi. Ikävä kyllä suurimmalla osalla homma ei taida mennä näin, ei minullakaan, ja olen muuttumassa lapsuuteni ja vanhempieni takia katkeraksi nelikymppiseksi. En haluaisi sitä, mutta en vaan enää kestä taakkaa harteillani.

mutta ihan tyytyväinen olen omaan elämääni. Vaikeinta on ollut hyväksyä hukkaan menneet vuodet. Siis se, että mietin, jos olisin aikaisemmin tajunnut selvittää oman pääni, olisin ollut onnellinen jo aikaisemmin, enkä olisi hukannut yli kahtakymmentä vuotta siinä sumussa ja itseinhossa.