Minulle riittää tällainen tavallinen, onnellinen, välillä arkinenkin elämä..

Käymme mieheni kanssa päivät töissä, meillä on kaksi kouluikäistä lasta. Viikot hurahtavat arkisesti: töitä, lepäilyä,lasten kanssa pelailua, ruoan laittamista, kaupassa käyntiä ja kavereiden kanssa lenkillä käyntiä. Viikonloppuisin käymme ulkona syömässä, kaupungilla tai vkl-reissuissa. Silloin tällöin pidemmällä lomareissulla. Olemme paljon mieheni kanssa yhdessä muuten vain.

Meille tämä riittää hyvin. En kaipaa mitään tämän kummallisempaa tunteakseni itseni erityisen onnelliseksi ja onnekkaaksi.

Meillä samanlaisen oloista, ja lapsetkin (kaksi kouluikäistä) pyörivät tässä kotosalla paljon, kavereiden kanssa tai ihan vaan meidän vanhempien seurassa. Joskus kyllä mietin, että olemmeko laiskoja vai puuttuuko meiltä kunnianhimo kokonaan, kun ollaan tyytyväisiä ihan peruselämään. Eipä olla mitään suurta ja näkyvää saavutettu, muttei mikään ole pahasti pielessäkään. Toki on ollut vastoinkäymisiä, mutta pääosin elämä on sellaista eteenpäin soljumista omalla painollaan.

Nyt huomaan miten ne elämän isot ongelmat ovat minua kasvattaneet. En pidä asioita noin itsestään selvyyksinä elämässäni. Tällä kaikella kärsimyksellä on siis ollut tarkoitus.

Nyt huomaan miten ne elämän isot ongelmat ovat minua kasvattaneet. En pidä asioita noin itsestään selvyyksinä elämässäni. Tällä kaikella kärsimyksellä on siis ollut tarkoitus.

mikähän mua vaivaa, kun mullakin on ollut elämässä ongelmia lähes joka kategoriasta ja ajattelen, että jos näiden jälkeen päädyn elämään vain tavallista, arkista elämää (kuten tod näk päädynkin) niin kärsimyksellä EI ole ollut tarkoitusta.

elantoni siivoojana ja olin tyytyväinen siihen, että minulla oli töitä. Opiskelin, jotta saan tehdä työtä, jota haluankin. Siivoaminen ei ollut sitä. Jos en olisi opiskellut muuta ammattia, en ymmärrä, miksi en voisi olla tyytyväinen siivoojana. Ei se onni ole kiinni ammatistakaan vain siitä, mitä itsellä on korvien välissä.

tyytyväinen olet työhösi, koetko olevasi oikealla alalla? Vai luuletko, että voisit olla yhtä tyytyväinen vaikkapa siivoojana?

Käymme mieheni kanssa päivät töissä, meillä on kaksi kouluikäistä lasta. Viikot hurahtavat arkisesti: töitä, lepäilyä,lasten kanssa pelailua, ruoan laittamista, kaupassa käyntiä ja kavereiden kanssa lenkillä käyntiä. Viikonloppuisin käymme ulkona syömässä, kaupungilla tai vkl-reissuissa. Silloin tällöin pidemmällä lomareissulla. Olemme paljon mieheni kanssa yhdessä muuten vain.

Meille tämä riittää hyvin. En kaipaa mitään tämän kummallisempaa tunteakseni itseni erityisen onnelliseksi ja onnekkaaksi.

Meillä samanlaisen oloista, ja lapsetkin (kaksi kouluikäistä) pyörivät tässä kotosalla paljon, kavereiden kanssa tai ihan vaan meidän vanhempien seurassa. Joskus kyllä mietin, että olemmeko laiskoja vai puuttuuko meiltä kunnianhimo kokonaan, kun ollaan tyytyväisiä ihan peruselämään. Eipä olla mitään suurta ja näkyvää saavutettu, muttei mikään ole pahasti pielessäkään. Toki on ollut vastoinkäymisiä, mutta pääosin elämä on sellaista eteenpäin soljumista omalla painollaan.

ap

Nyt huomaan miten ne elämän isot ongelmat ovat minua kasvattaneet. En pidä asioita noin itsestään selvyyksinä elämässäni. Tällä kaikella kärsimyksellä on siis ollut tarkoitus.

mikähän mua vaivaa, kun mullakin on ollut elämässä ongelmia lähes joka kategoriasta ja ajattelen, että jos näiden jälkeen päädyn elämään vain tavallista, arkista elämää (kuten tod näk päädynkin) niin kärsimyksellä EI ole ollut tarkoitusta.

ap

elantoni siivoojana ja olin tyytyväinen siihen, että minulla oli töitä. Opiskelin, jotta saan tehdä työtä, jota haluankin. Siivoaminen ei ollut sitä. Jos en olisi opiskellut muuta ammattia, en ymmärrä, miksi en voisi olla tyytyväinen siivoojana. Ei se onni ole kiinni ammatistakaan vain siitä, mitä itsellä on korvien välissä.

jos et vaikka olisi päässyt opiskelemaan haluamaasi alaa tai ollut tarpeeksi kyvykäs saadaksesi alalta töitä. Että siis, jos joutuisit tekemään ikävää työtä vastoin tahtoasi, niin en usko, että voisit olla tyytyväinen. Tai töitä ollenkaan. Oletko eri mieltä? (En kysy riidanhaastamismielessä, joskus vain ärsyttää tuo tyytyväisyys on korvien välissä kun ei se aina vain ole)

Ikinä se ei ole saavuttanut elämässäni niin suurta roolia, että se olisi minulle juuri muuta kuin elannon hankkimista. Vaikka pidän nykyisestä työstäni paljon, on joka ikinen päivä mukava tulla työpäivän päätteeksi kotiin ja tietää, että nyt on ne päivän kaikista mukavimmat tunnit edessä.

Ja ihan aidosti uskon näin miten vastaankin. Olen tehnyt vuosien varrella useita erilaisia, ei aina niin mieluista työtä, ja silti olen ollut perusonnellinen ja tyytyväinen elämääni.

elantoni siivoojana ja olin tyytyväinen siihen, että minulla oli töitä. Opiskelin, jotta saan tehdä työtä, jota haluankin. Siivoaminen ei ollut sitä. Jos en olisi opiskellut muuta ammattia, en ymmärrä, miksi en voisi olla tyytyväinen siivoojana. Ei se onni ole kiinni ammatistakaan vain siitä, mitä itsellä on korvien välissä.

jos et vaikka olisi päässyt opiskelemaan haluamaasi alaa tai ollut tarpeeksi kyvykäs saadaksesi alalta töitä. Että siis, jos joutuisit tekemään ikävää työtä vastoin tahtoasi, niin en usko, että voisit olla tyytyväinen. Tai töitä ollenkaan. Oletko eri mieltä? (En kysy riidanhaastamismielessä, joskus vain ärsyttää tuo tyytyväisyys on korvien välissä kun ei se aina vain ole)

ap

ja pitkään olin onnellinen ihan perusturvallisesta arjesta. Sitten mies alkoi kerta toisensa jälkeen jäädä kiinni erilaisista työpaikan naisiin liittyvistä asioista ja yhtä sun toista on tässä muutaman vuoden aikana selvinnyt. Kaikki romuttui kertaheitolla. Nyt jäljellä on vain epäilys ja luottamuspula. Turvallisuudentunteen menetys on pahinta. Nyt en pysty enää nauttimaan perusarjesta.

ja pitkään olin onnellinen ihan perusturvallisesta arjesta. Sitten mies alkoi kerta toisensa jälkeen jäädä kiinni erilaisista työpaikan naisiin liittyvistä asioista ja yhtä sun toista on tässä muutaman vuoden aikana selvinnyt. Kaikki romuttui kertaheitolla. Nyt jäljellä on vain epäilys ja luottamuspula. Turvallisuudentunteen menetys on pahinta. Nyt en pysty enää nauttimaan perusarjesta.

ei ole koskaan ollut pitkäikäistä parisuhdetta ja lyhyetkin olleet ihan paskoja, joten tuli mieleeni, että saitko siis turvallisuudentunteesi nimenomaan miehestäsi ja parisuhteestasi? Siis totta kai puolison petturuus ahdistaisi muutenkin mutta sattui silmään tuo "turvallisuudentunteen menetys", kun olen ajatellut, että se joko syntyy tai ei synny jo lapsena eikä sitä sitten muut ihmiset enää niin hirveästi voi horjuttaa.

vastaajien kanssa samaa mieltä, että miksen olis tyytyväinen. Mulla on hyvä mies, kolme lahjakasta tervettä lasta, joilla ei ole mitään erityistarpeita. Meillä on mielekkäät työt ja kiva, turvallinen koti talossa, jossa ei ole häiriöitä.



Onni tulee siitä, kun perhe on koossa, siitä, kun lapset on nukkumassa ja saa hetken omaa aikaa jne.



Ehkä vanempana, kun lähipiirissäkin on tapahtunut kaikenlaisia asioita, osaa eri tavalla arvostaa sitä mitä on, eikä surra sitä mitä ei ole, kuten vaikkapa omaa taloa, varaa tehdä ulkomaanmatkoja jne.

että olen näistä pienistä asioista onnellinen.

Kiitän jokainen ilta nukkumaanmennessä tästä, miten asiat ovat nykyisin. Tämä onni ei todellakaan ole mitään pientä, mihin on tyytyväinen. Olen aivan suunnattoman onnellinen siitä, että asiat on hyvin.

Käymme mieheni kanssa päivät töissä, meillä on kaksi kouluikäistä lasta. Viikot hurahtavat arkisesti: töitä, lepäilyä,lasten kanssa pelailua, ruoan laittamista, kaupassa käyntiä ja kavereiden kanssa lenkillä käyntiä. Viikonloppuisin käymme ulkona syömässä, kaupungilla tai vkl-reissuissa. Silloin tällöin pidemmällä lomareissulla. Olemme paljon mieheni kanssa yhdessä muuten vain. Meille tämä riittää hyvin. En kaipaa mitään tämän kummallisempaa tunteakseni itseni erityisen onnelliseksi ja onnekkaaksi.

Meillä samanlaisen oloista, ja lapsetkin (kaksi kouluikäistä) pyörivät tässä kotosalla paljon, kavereiden kanssa tai ihan vaan meidän vanhempien seurassa. Joskus kyllä mietin, että olemmeko laiskoja vai puuttuuko meiltä kunnianhimo kokonaan, kun ollaan tyytyväisiä ihan peruselämään. Eipä olla mitään suurta ja näkyvää saavutettu, muttei mikään ole pahasti pielessäkään. Toki on ollut vastoinkäymisiä, mutta pääosin elämä on sellaista eteenpäin suljumista omalla painollaan.