Lue keskustelun säännöt.
Olen ihan lopussa, kun suren lapseni terveyttä ja tulevaisuutta.
15.11.2012 |
Tuntuu, että suoritan päivästä toisen, enkä jää miettimään asioita. Pelkään,että joku päivä kaikki tämä kostautuu ja romahdan. onko kellään kokemusta siitä, että vain väkisin yrittää pysyä tolpillaan vaikka joku vakava asia on "päällä". Voikohan tällaisesta vain selvitä pikkuhiljaa vai tuleeko mulle seinä vastaan? Olen miettinyt kaikki ystäväni läpi, mutta heissä ei ole ketään kelle voisin purkaa tän kaiken. Mistä mun pitäisi hakea keskusteluapua? Tämän kirjoittaminenkin jo tuntuu helpottavalta. Kiitos, jos joku luki sekavan viestini loppuun. Kyseessä siis lapseni kehitysvamma.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liity leijonaemoihin, ja mene sinne tapaamisiin. Vertaistuki auttaa. Asioista pitää puhua. Minullakin on kehitysvammainen lapsi, jonka vamma aiheutuu sairaudesta. Ensin alkuun vain "selviydyin" päivästä toiseen, ja vasta pitkän ajan jälkeen olen kuulostellut omia tunteitani. Vaikka en sitä asiaa kauheasti ole surrut, olen ihan sinut sen kanssa. Olen hyväksynyt asian, ja koska lapsi on hyvin tyytyväinen ja onnellinen elämäänsä, en näe syytä surra sitä, koska lapsi itsekään ei sure. Kehitysvammahan ei tule yhtäkkiä, vaan ajan kuluessa. Elämä on elämisen arvoista vammaisenakin, tärkeintä on se, miten sen asian kokee. Jos on tyytyväinen, kaikki on hyvin.