Viikoloppuna Ruotsissa katsoin ryhmäliikuntatuntia

jossa miesten ja naisten porukka oli vaativalla ryhmäliikuntatunnilla, tekivät raskaita harjoituksia, vähän yleisurheilutyyppisiä, juoksivat esimerkiksi pikku sprinttejä liikunnanohjaajan pillin vihellyksestä ja muita tuontyyppisiä vauhtileikittelyjä. Liikuntatunti oli jaettu osioihin, joissa roteva ohjaaja esitteli jonkun liikkeen ja sitten pillin vihellyksestä se vedettiin läpi. Välillä porukka teki ryhmähalin jonka loppuun huusivat voitokkaasti. Kävi sääli naisia, kun tekivät harjoituksia, jotka on helpompi miehille, koska miehillä on enemmän voimaa. Tällainen harjoitus oli kun vyötärön ympärille oli kiinnitetty vyö, josta paino roikkui maassa, tehtävä oli juosta tuo paino hidasteena salin toiseen päähän, naiset oli hitaampi.

Kuitenkin jäi mieleen se, kun tuo sekaporukka juoksi sprinttejä riveittäin pillin vihellyksestä ja yksi nainen jäi vikaksi ja joutui tulemaan pätkän yksin. Koko ryhmä huusi ja tsemppasi tätä viimeistä. Tämä on minusta niin iso ero suomalaisen ja ruotsalaisen liikuntakulttuurin välillä.

Nuo harjoitteet nimittäin, joita seurasin, toivat mieleen juuri ne kamalat koululiikuntatunnit, joissa vain jotkut olivat parhaita ja huonoimmat joutuivat jäämään aina vikaksi ja tuntemaan huonommuutta. Kerrankin vikaksi jääneen ei tarvinnut kokea huonommuutta.