Anteeksi kylmyyteni, mutta onko se erityisen rankka tarina, että mummu on kuollut?

joka on auttanut, kun lastenkotitaustaisen elämä on eniten päähän potkinut.



Mutta ei se minuakaan kyyneliin saanut.

että mummu on toiminut kasvattajana sen äidin sijaan. Äidin kuolema on aika monelle iso kriisi.

Ja se oli rankkaa.

Rakkaan ihmisen poismeno on lopullista ja erittäin rankkaa. Miksi se olisi sen kevyempää jos ollaan oltu läheisiä ja paljon tekemisissä?



Mummu oli minunkin maailman napani, se ainoa asia elämässä joka oli aina läsnä, aina samanlainen, ikuinen kallioni.



Mummun kuoltua jotain minustakin kuoli.

Ja jos on ollut nuoruudessa vaikeaa ja silti se on aina ollut suurin tuki, jolle on voinut kertoa kaiken ja joka on rakastanut varauksetta.

Eikö sen pitäisi olla itsestään selvää, että se riippuu siitä millaiset välit mummuun ovat olleet?



Kyllä omien isovanhempieni poismenot ovat olleet kovia paikkoja. He ovat olleet aina suuressa roolissa elämässäni ja olimme aina paljon tekemisissä. Ihania ihmisiä joita rakastin kovasti.

vastauksista 1-6 ja 8. Olen itse haudannut nuoren perheenjäsenen ja dementoituneet, kauan sitten elämästä hiipuneet isovanhemmat. Surun määriä ei voi edes verrata, mutta tietysti, kuten kirjoititte, suhde isovanhempaan ja isovanhemman asema omassa elämässä vaikuttavat siihen. Varmaan myös isovanhemman ikä kuollessa. Tällaisia vastauksia provosoivalla otsikollani toivoinkin.

-ap

Varmasti merkittävä tekijä on kuoleman yllättävyys.

Hitaasti hiipuneen, vaikkakin rakkaan ja läheisen mummun kuolema ei ole yhtä iso shokki kuin täysin yllättäen kuolleen.



Dementoituneen vanhuksen kohdalla luopumista on myös usein tehty vuosi kausia. ihminen on saattanut olla käytännössä jo vuosia sitten "menettety" siinä vaiheessa, kun kuolema viimein korjaa.

94 vuotta kun kuolee, niin ei se kyllä mikään yllätys enää ole. ON elänyt tosi pitkän elämän ja omaiset jo vuosia tienneet, että se lähtö tulee milloin tahansa.

Onko rankkaa jos oma lapsi tai puoliso kuolee ap?

t: en ole ap

Riippuu täysi millainen suhde mummoon on ollut. Jos vaikka mummo ollut lähes tai täysin äidin asemassa tai muuten läheisempi kuin äiti, niin onhan se sitten rankka juttu.

vaikka on jo lähes 90-vuotias. Kun hän joskus kuolee, se on minulle paljon paljon järkyttävämpää kuin esim. äitini kuolema. Minun äitini ei ole kovin hyvä äiti ollut koskaan, niin usein on hänelle pullo ollut lasta tärkeämpi. Mummu kuitenkin on minun hyvä enkelini, jonka luona vietin kaikki lomat ja jonka kanssa oli hyvä olla, edes pieni hetki surkeassa elämässä. Vielä nyt aikuisenakin mummu on minulle kaikkein rakkain sukulainen. Tiedän, että hänenkin on joskus kuoltava, ja toivon, että kuolema korjaa hänet rauhallisesti ja kivuttomasti ja nopeasti, kun sen aika on. Se ei silti tule poistaan tai vähentämään tuskaa minun sydämestäni.

94 vuotta kun kuolee, niin ei se kyllä mikään yllätys enää ole. ON elänyt tosi pitkän elämän ja omaiset jo vuosia tienneet, että se lähtö tulee milloin tahansa.

Mun rakas mummi kuoli 93-vuotiaana toissa kesänä. Sai elää terveenä noin pitkään, vain viimeisen kuukauden oli sairaalassa, kun sydän alkoi pettää.

Totta kai itketti ja suretti se, että sitä rakasta mummia ei enää ollut, ja että periaatteessa niitä vuosia olisi vielä voinut olla, kun pää leikkasi terävänä viimeiseen asti.

Pystyin kuitenkin myös ajattelemaan, että ihanaa että sain näin pitkään pitää mummini, että hän sai elää ja nähdä lapset ja lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset.

Itse ajattelen, että suru olisi kovin erilaista, jos oma lapsi tai sisarus kuolisi niin, että elämä jää kesken. Ettei ole ehtinyt perustaa perhettä tai ylipäätään kokea elämää. Tai jos jää pieniä lapsia. PUhumattakaan tietysti siitä pahimmasta, eli jos oma lapsi kuolisi.

olin alta 20 kaikkien heidän kuollessa. Äidin kuolema ehkä rankin, mutta en muista kauaa itkeneeni. jotenkin jopa hävetti, että surrut "tarpeeksi". Minusta kuolema kuuluu elämään. Toki on surullista, ettei toista koskaan enää tapaa, mutta elävien on pakko jatkaa elämäänsä.

niin jos mummu on kuitenkin ollut mummuikäinen, eli vaikkapa jossain 75 vuoden paremmalla puolella, niin ei se mummun kuolema ole mikään erityisen rankka tarina.



Toki mummun läheisyyden kanssa varmasti korreloi se, että kuinka kovasti sitä mummua suree. Mutta jos vanhan ihmisen kuolema on jollekin rankka tarina, niin se osoittaa vähän sitäkin, ettei sillä ihmisellä ole elämän realiteetit ihan hallinnassa. Vanhat ihmiset kun kyllä väistämättä kuolevat ja jokainen on tiennyt jo lapsuudesta lähtien missä vaiheessa se kuolema viimeistään on ovella, niin ei siinä ole mitään erityisen rankkaa, että väistämätön tapahtuu.

Mun mummi kuoli yllättäen 52-vuotiaana. Itse olin silloin 12v enkä vieläkään hyväksy tuota kuolemaa (olen 30v). Mummin kuolema tuli niin yllättäen, että kai se jäi jotenkin käsittelemättä. Ja kyseessä oli siis mummi, joka tuntui välillä jopa läheisemmältä kuin äiti, varsinkin pikkuveljen syntymän jälkeen, kun veli "syrjäytti" paikkani äidin sylissä.

Minä en nakannut paskaakaan kun isovanhemmat putosivat yksi toisensa jälkeen. Oman koiran kuolema itketti kyllä hirveästi, ja monta kuukautta. Sen haudallakin olen käynyt monesti, toisinkuin mummoni. Koiraa en enää sure kylläkään, uusi on ja entistä muistelen nyt lämmöllä. Mummoa en paljoa mielessäni kierittele.

tapauskohtaisesti, jollekin voi olla rankka asia, jos isovanhempi on ollut läheisempi kuin omat vanhemmat. Toiset eivät edes tunne isovanhempiaan ja sekin voi olla rankkaa, jos ei saa mahdollisuutta tutustuakaan. Erilaisia perheitä ja perhesuhteiden tasoja, ei näitä voi suoraan sen mukaan jaotella mitä sukua ihmiset ovat keskenään.

jo rakkaan papan poismeno oli rankkaa ja otti koville. Olen asunut mummolassa paljon elämäni aikana ja auttanut heitä ja he minua ja mummoni hoitaa edelleen lapsiani, vaikka onkin jo 80-vuotias. Meillä on sellainen ihana teräsmummo ja joskus se todellisuus vaan iskee, että hänenkin aika saattaa koittaa milloin vaan. Ja se tulee olemaan kova paikka koko meidän lähipiirille, niin tärkeä ihminen hän on meille.



Mutta esim. isäni puolen mummo ja pappa kun kuoli, en ollut mokisikaan, näin heitä kerran pari vuodessa. Että jos tämmöinen tilanne on jollakin kaikkien isovanhempien kanssa, niin ymmärrän, että ei voi käsittää miten joku mummo voi olla läheinen jollekkin.

on iäkäs, niin uskoisi monen kokevan helpotuksena, varsinkin jos on fyysisesti ja/tai psyykkisesti sairas.



Omia isovanhempiani en tunne hyvin, eli minulle se ei olisi suuri asia.



Olin laitoksessa töissä ja minulle oli helpotus, kuin muistisairaat sekä fyysisesti heikkokuntoiset vanhukset pääsevät tuskistaan pois, sitä moni ääneen toivookin. Lapsenlapsia ei juuri koskaan kylässä heillä käynyt niinä vuosina kun siellä olin.