Lue keskustelun säännöt.
Mistä tiedän, on kyse vain stressistä vai olenko saamassa sydärin?
03.11.2012 |
Sydän rompottaa ja rintaa ahdistaa koko ajan.
En olisi koskaan kuvitellut olevani alle 40-vuotiaana tässä tilassa. Luulin aina, että elän kohtuullisen terveellisesti ja hyvin, ja että selviytyisin ihan hyvin töistä, perheestä ja elämästä yleensä, kunhan vain pääsen alkuun.
En ole oikeasti päässyt edes alkuun. Olen ihan sama esiintymiskammoinen, epävarma ja epäluuloinen, itseään nollana pitävä Sanna kuin yläasteellakin. En ole kasvanut ihmisenä yhtään, olen vain yrittänyt pettää itseäni ja luulotella muillekin, että olisin normaali. Olen kasannut kaikki pelot ja häpeän jonnekin kuoren alle piiloon ja esittänyt, että olen päässyt niistä. Iltaisin olen pyörinyt sängyssä ja hävennyt itseäni, ellen ole turruttanut aivojani jollain tai harhauttanut ajatuksia kirjan tai av:n tai seksin avulla jonnekin muualle.
Nyt alkaa tuntua, ettei ruumis enää kestä roolin vetämistä.
Kommentit (4)
alle 40. Olen viime aikoina kovasti pohdiskellut juuri tuota, että miksi minulla ei ole sitä iän tuomaa itsevarmuutta, mistä niin paljon puhutaan. Miksi mulla on edelleen ihan samat sosiaalisten tilanteiden pelot, kuin nuorempana, en uskalla isossa porukassa avata suutani mokaamisen pelossa. Edelleen pidän itseäni ihan paskana, porukan pellenä jolle nauretaan jos avaa suunsa.
Mietin tässä, että olisiko aika etsiä jostain psykoterapeutti tms., mutta jo seuraavaksi mietin, että nauraako hän minut pihalle, että miten näin vanha vielä kärsii tuollaisesta :-( Eli en taida kehadata edes terapiaa itselleni varata, kun pelkään tuota minulle päin naamaa nauramista niin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuin nuorena. Jonkin verran paremmin ymmärrän sen, etten ole muita huonompi,mutta käytökseen se ei vaikuta, sillä käyttäytyminen tulee niin kuin on tullakseen enkä juurikaan pysty siihen vaikuttamaan. Olen vieraammassa seurassa hyvin hiljainen, analysoin itseäni koko ajan, kärsin kahvikuppineuroosista ym. Hyvin läheiset ihmiset, myös muutama rakas ystävä, pitävät minusta todella ja heidän seurassaan olen vapautunut ja onnellinen. Mutta vihaan ihmisten kaksinaamaisuutta ja teeskentelyä ja se saa minut menemään lukkoon, jota sitten itken iltaisin sängyssä..huoh..
Mietin tässä, että olisiko aika etsiä jostain psykoterapeutti tms., mutta jo seuraavaksi mietin, että nauraako hän minut pihalle, että miten näin vanha vielä kärsii tuollaisesta :-( Eli en taida kehdata edes terapiaa itselleni varata, kun pelkään tuota minulle päin naamaa nauramista niin paljon.
Sydänoireiden kanssa tietysti kannattaa ensin aina varmistaa ettei kyse ole mistään vakavammasta sairaudesta, ja tähän ei auta kuin käynti lääkärillä. Mutta jos mitään poikkeavuuksia ei tutkimuksissa löydy, lienee kyseessä juuri tuo stressistä johtuva kehon ylivireystila.
Stressiperäinen oireilu (sydämentykytykset, unihäiriöt, paniikkikohtaukset, usein masennuskin, jne.) on nykypäivän työelämässä itse asiassa jopa valitettavan yleistä, eikä sitä tarvitse mitenkään häpeillä tai pelätä. Myös sosiaalisten tilanteiden kammo on ihan yleinen vaiva, ja myös siihen on mahdollista saada apua.
Huomauttaisin myös, etteivät ne parhaimmat psykoterapeutit (psykologit, psykiatrit) ole vuosia hiellä ja vaivalla ammattiinsa opiskelleet vain päästäkseen nauramaan potilailleen päin naamaa. Kyllä siellä on yleensä ammatinvalinnan taustalla ihan aito ihmisten auttamisen halu. Eli apua kannattaa kehdata hakea aina jos siltä tuntuu, kyllä sitä saa. Tsemppiä. :)
elimistösi rasittuu liikaa, ja nuo sydänoireet on syytä selvittää. Jos olo on tukala, niin tietysti menet päivystykseen heti.