Mies huutaa ja kiroilee riidoissa ja haukkuu

TUollaisten kanssa tärkeää on, ettei sitä ihmistä kiihdytä omilla sanomisillaan siihen pisteeseen, että kontrolli menee ja alkaa huutaminen ja kiroilu. Täytyy siis vähän tasapainoilla miten asiansa esittää. Siis niin ettei riitele, vaan rauhallisesti keskustelee. Ja heti jos huomaa että toiselle nousee lämpöä jostain asiasta josta on eri mieltä, tavalla tai toisella rauhoittelee ja pehmentelee, tai antaa miehelle aikaa sulatella asiaa lopettamalla keskustelun sillä kertaa (jatkaa myöhemmin).



Tällä tavalla olen itse pärjännyt oikein hyvin yli 10 vuotta miehen kanssa joka on sellainen että heti jos riitely-tyyliksi menee, sellaiseksi jossa hän kokee että ollaan vastakkain, hän taantuu kiukuttelevan uhmaikäisen tasolle: huutaa solvauksia, lehmittelee, huorittelee, lähtee ovet paukkuen kävelylle jne. Uhatuksihan hän jossain syvällä mielessään istensä silloin kokee, on jotenkin jostain kohtaa sisäisesti hauras. Mutta sen kanssa minä ainakni pystyn hyvin elämään, eipä ole vuosikausiin tuota tapahtunut vaan on saatu asiat selvitettyä ilman riitelyä.

Pitää yrittää muistaa ottaa käyttöön.

Itse käyttäydyin riidoilla aikaisemmin aika huonosti ja kun aloin käsitellä menettämisen pelkoani, niin pikkuhiljaa aloin reagoimaan hillitymmin.



Parisuhdeterapia voisi auttaa ja vakavat keskustelut silloin, kun riitaa ei ole. Onko teillä usein riitoja? Onko riitojen taustalla jotain tiettyä, joka vaatii selvitystä? (Salailua, valehtelua...sellaiset tuovat suuren ahdistavan kuilun puolisoiden väliin.)



Voi tietysti myös auttaa, jos teet miehelle selväksi, että sinulle EI puhuta noin. Vihainen saa olla, mutta uhkailevaa käytöstä ei saa pitää.

TUollaisten kanssa tärkeää on, ettei sitä ihmistä kiihdytä omilla sanomisillaan siihen pisteeseen, että kontrolli menee ja alkaa huutaminen ja kiroilu. Täytyy siis vähän tasapainoilla miten asiansa esittää. Siis niin ettei riitele, vaan rauhallisesti keskustelee. Ja heti jos huomaa että toiselle nousee lämpöä jostain asiasta josta on eri mieltä, tavalla tai toisella rauhoittelee ja pehmentelee, tai antaa miehelle aikaa sulatella asiaa lopettamalla keskustelun sillä kertaa (jatkaa myöhemmin).

Tällä tavalla olen itse pärjännyt oikein hyvin yli 10 vuotta miehen kanssa joka on sellainen että heti jos riitely-tyyliksi menee, sellaiseksi jossa hän kokee että ollaan vastakkain, hän taantuu kiukuttelevan uhmaikäisen tasolle: huutaa solvauksia, lehmittelee, huorittelee, lähtee ovet paukkuen kävelylle jne. Uhatuksihan hän jossain syvällä mielessään istensä silloin kokee, on jotenkin jostain kohtaa sisäisesti hauras. Mutta sen kanssa minä ainakni pystyn hyvin elämään, eipä ole vuosikausiin tuota tapahtunut vaan on saatu asiat selvitettyä ilman riitelyä.

Mun mies myös nimittelee ja kiroilee, ja tämä on alkanut vaivata mua vasta lapsen syntymän jälkeen. Lapsi nyt 3 v. Aiemmin itsekin kiroilin ja olin tosi tulinen, mutta lapsi rauhoitti ja varsinkin hänen edessään en oikeastaan edes korota ääntäni, vaikka riidellään. Mies alkaa heti suoltaa kiro- ja haukkumasanoja, ja olen sanonut hänelle, että hän kuulostaa ihan keskenkasvuiselta teiniltä. Varsinkin inhottaa, kun hän tekee sen lapsen kuullen. Miksi se ei pysty hillitsemään itseään?! Kyllä mä itse solvaukset vielä jotenkin kestäisin (ikäväähän se on) mutta lapsi joutuu kuuntelemaan kun isä haukkuu äitiä vitun huoraksi.

Kyllä mä tiedän, että paljon pystyn itse vaikuttamaan siihen, että mies ei kiihdy. Mutta joskus on asioita, jotka aiheuttaa erimielisyyttä ja saattaa itse kokea, että on tullut väärinkohdelluksi. Väsymys ja stressi siihen päälle niin riita on valmis. Pitäisi kuitenkin molempien osata riidellä toista kunnioittaen.

mutta olen silti aina ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät "kestä" riitelyä. Kun riidellään, niin riidellään. Silloin huudetaan, mesotaan ja solvataan. Sitten sovitaan.

Eikä halua riitoja sopia vasta kuin parin päivän päästä.





Ap

mutta olen silti aina ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät "kestä" riitelyä. Kun riidellään, niin riidellään. Silloin huudetaan, mesotaan ja solvataan. Sitten sovitaan.

ja lapset yleensä on kotona aina. Lapsille se on varsin pelottavaa jos tuollaisella tyylillä riidellään, muistan valitettavasti omasta lapsuudestani jossa sekä äiti että isä oli kuumapäitä, jotka jopa heittelivät toisiaan esineillä kun riitelivät ja huuto oli kauhea.

Minullekin kai oli nuorempana luontaista sellainen kuumapäinen riitely, ja saahan siitä tietynlaista voimantunnettakin, mutta lasten takia olen opetellut toisenlaisen tyylin, ja olen huomannut että itse asiassa sillä tyylillä pääsee paremmin niissä itse asioissa haluttuun lopputulokseen. Vaikka se voi tuntua "luuserimaiselta" ja periksiantavalta tyyliltä, niin useammin minä ainakin olen sillä tavalla saanut tahtoni läpi tai aikaan molemmille hyvän kompromissin nopeasti, kuin sillä vanhanajan tyylilläni että huudetaan kiihtyneenä.

Ala-arvoista käytöstä! Riidelläkin voi fiksusti niin ettei satuta toista. Sanoilla voi totisesti haavoittaa syvältä -etkö tiennyt? Onneksi itsekin olen oppinut paremman tavan:)

mutta olen silti aina ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät "kestä" riitelyä. Kun riidellään, niin riidellään. Silloin huudetaan, mesotaan ja solvataan. Sitten sovitaan.

Miksi se ei pysty hillitsemään itseään?! Kyllä mä itse solvaukset vielä jotenkin kestäisin (ikäväähän se on) mutta lapsi joutuu kuuntelemaan kun isä haukkuu äitiä vitun huoraksi.

Ihmisillä on erilaisia haavoja ja arkoja paikkoja mielessään, toisilla syvempiä ja toisella lievempiä, ja jos oikein semmoiseen pahaan paikkaan sohaisee niin reaktio voi olla arvaamaton. Riitelytilanteessa saattaa esimerkiksi aktivoitua hylätyksi tulemisen pelko tai pelko oman itseyden menettämisestä jos oma mielipide "häviää" taistelun. Nämä pelot on yleensä tiedostamattomia, ihminen vain tuntee että raivo nousee nopeasti ja tulvahtaa yli, niin että tulee sanottua asioita sen vallassa ilman ajattelua.

Toki yleensä iän myötä ihminen kasvaa ja oppii paremmin hillitsemään itseään myös äärimmäisissä tunnetiloissa. Vanhat haavat paranevat ja arpeutuvat ja ihminen alkaa tiedostaa enemmän omaa epärationaalista käytöstään ja sen syitä. Mutta joskus se kestää vuosikymmeniä, ja joskus tarvii avuksi terapiaakin. Paljonhan niitä on sellaisiakin jotka koko ikänsä ovat tietyissä tilanteessa räjähdysherkkiä.

Tunnustetaanko kerrankin totuus ja se, että aika moni riidellessään HALUAA loukata toista ja olla ilkeä. Sehän on usein koko riitelyt tarkoitus.

Hylätyksitulemisen pelko on aivan aiheellinen, jos käyttäytyy hallitsemattomasti.



Mies ei edes halua hillitä itseään vaan pikemminkin etsii tekosyitä riehaantumiselle.

Näin meillä.



Että minä olen sitten iloinen mykkäkoulusta, jos sellaista sattuu kohdalle.

mutta olen silti aina ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät "kestä" riitelyä. Kun riidellään, niin riidellään. Silloin huudetaan, mesotaan ja solvataan. Sitten sovitaan.

En ikipäivänä pystyisi solvaamaan rakkaitani, loukkaamaan tai haukkumaan. En siis mitenkään, mieluumin tappaisin itseni. Vihaan ihmisiä jotka alentuu sellaiseen, se on väkivaltaa ja pahuutta. Enkä pysty kuuntelemaan itseni haukkumista, enkä varmasti sovi sellaisen hullun kanssa, joka on noin paha. En tarvitse sellaisia ihmisiä lähelleni.

itse olen sellainen, että jos oikein kunnolla suutun, suusta saattaa tulla ihan mitä vaan. Toisaalta kun olen saanut kiukkuni purettua, unohdan koko jutun hyvin nopeasti. Minulla se nimittely ja kiroilu juontuu siitä, että olen kokenut, ettei minun mielipidettäni ole mitenkään huomioitu ja että minulle on aiheutettu tarpeettomasti mielipahaa. Se sitten purkautuu tietyssä pisteessä. Eli tavallaan olen normaalisti liian kiltti ja yritän hillitä itseni liian pitkään. Lopulta aggressio purkautuu hallitsemattomasti. Onneksi en ole väkivaltainen.



Minua ärsyttää miehessäni erityisesti se, että hän välttelee konfliktia mahdollisimman pitkään, ja mitätöi minun mielipahani. Ok, eihän se aina ole järke vää pahoittaa mieltään, mutta minkäs sille voi jos niin käy?