Onko "kotirouvuus" mahdoton asia nykyaikana?

esim. meillä 3 alle kouluikäistä lasta ja:



- ruokaan menee 1200 e kuukaudessa

- asumiskulut (asunnon pakko olla vähän isompi) 1500e/kk

- lasten vaatteisiin menee järkyttävä määrä rahaa. Talvivaatesetti kolmelle uusina ostettuna maksaa noin 750e kerralla (kaikille haalari 150e, villahaalari 30e, goretexkengät 70e)

- lasten vakuutukset maksaa melkein 1000e vuodessa

- autoilu maksaa, harrastukset maksaa, kaikki maksaa





Joten ikävä kyllä kahden ihmisen talous ei mitenkään ole verrattavissa 4-5 hengen talouteen. Nyt tuntuu siltä että pari lasta menisi samoilla kuluilla, mutta ei todellakaan mene.



Meillä mies tienaa 3600e ja ei TOIVOAKAAN että voisin olla kotirouva. Miehen netto on jotain 2200e ja sillä saa maksettua vain asumisen ja laskut. Ruokaa sillä ei saa murustakaan eikä lapsille vaatteen vaatetta. Siihen tarvitaan minun palkkani.





Näppituntumalta sanoisin että kotirouvuus ilman tukia on mahdollista vasta jos miehellä on brutto jotain 7000e tai ylöspäin.

että miehellä ei sitten ole mahdollisuutta koti-isyyteen, vaikka haluaisikin?

Mielenkiintoista on myös tuo, kun kirjoitat, ettet ole siivelläeläjä tai lusmu, mutta haluat kuitenkin elää siten. Oletko ajatellut kouluttautua tai vaihtaa työpaikkaa, saisit sillä tavoin mielekkäämpää työtä?

Tässä nyt on se näkemysero, että onko kodista ja lapsista huolehtiminen siivellä elämistä? Minun mielestäni ei. Ei voida puhua myöskään yhteiskunnan elätiksi joutumisesta jos toisen palkkatuloilla elätetään perhe, sehän on silloin sen perheen valinta.

Uudelleenkouluttautuminen kestäisi joka tapauksessa 2-5 vuotta enkä tiedä mikä ala olisi sellainen mistä niitä töitä sitten saisi ja mikä kiinnostaisi. Maisterin papereista (YTM) ei valitettavasti ole ollut työnhaussa toistaiseksi mitään hyötyä.

esim. meillä 3 alle kouluikäistä lasta ja:

- ruokaan menee 1200 e kuukaudessa

- asumiskulut (asunnon pakko olla vähän isompi) 1500e/kk

- lasten vaatteisiin menee järkyttävä määrä rahaa. Talvivaatesetti kolmelle uusina ostettuna maksaa noin 750e kerralla (kaikille haalari 150e, villahaalari 30e, goretexkengät 70e)

- lasten vakuutukset maksaa melkein 1000e vuodessa

- autoilu maksaa, harrastukset maksaa, kaikki maksaa

Joten ikävä kyllä kahden ihmisen talous ei mitenkään ole verrattavissa 4-5 hengen talouteen. Nyt tuntuu siltä että pari lasta menisi samoilla kuluilla, mutta ei todellakaan mene.

Meillä mies tienaa 3600e ja ei TOIVOAKAAN että voisin olla kotirouva. Miehen netto on jotain 2200e ja sillä saa maksettua vain asumisen ja laskut. Ruokaa sillä ei saa murustakaan eikä lapsille vaatteen vaatetta. Siihen tarvitaan minun palkkani.

Näppituntumalta sanoisin että kotirouvuus ilman tukia on mahdollista vasta jos miehellä on brutto jotain 7000e tai ylöspäin.

että miten saatte ruokaan 1200e/kk? Jos meillä kaksi aikuista syö 200-300 eurolla kuussa niin tuskin lapset tuota summaa ainakaan triplaa? Tottumiskysymys siis.

Tällä hetkellä minulla on omat tulot hyvin pienet, joten eläminen kustantuu pääasiassa miehen tuloilla. Ne siis ei huimaa päätä, mutta ihan hyvin ainakin näin kahdestaan elellään, miksei siis parin lapsen kanssa? Tukia en nosta minkäänlaisia eikä se siis olisi tarkoitus jos kotona olisin.

Eikö edes vaatimaton elämäntyyli onnistu yhden tuloilla? Me ei olla mitään hirveitä tuhlareita mutta jos lapsia hankkii niin olisihan ne kiva pystyä elättämäänkin.

ap

Vaatimaton elämäntyyli onnistuu, mutta täytyy varmistua, että se on myös sille puolisolle ok vuodesta toiseen sitten. Meinaan tavattoman helposti käy niin, että jossain vaiheessa kun lapset kasvaa, niin toisella alkaisikin tehdä mieli matkoille tai omaa mökkiä tai muuta, vaikka lasten ollessa pieniä tuntuikin ihan ok:lta elää niukasti ja suu säkkiä myöden. Ja jos toisella alkaa mieli poltella vauraampaan elämään, niin silloin voi helposti tulla painostusta että se nainenkin lähtisi töihin siitä, jos yhden tuloilla ei muuten pysty siihen.

Mutta itse tunnet miehesi, ja meitä ulkopuolisia paremmin tiedät kuinka todennäköistä on, että miestä alkaisi ehkä joskus niukka elämä harmittaa, vai eikö alkaisi. Ei kaikkia toki ala, onhan osalle vaatimaton ja ekologinen elämäntapa ihan elämänmittainen aatekin.

Siitä haluaisin myös vähän varoittaa että kun lapset kasvavat ja alkavat harrastaa, se voi tulla yllättävän kalliiksi. Esim. meillä molemmat pelaavat aktiivisesti jääkiekkoa mistä tulee yllättävän paljon kuluja: varusteet, seuramaksut, leirimaksut, kisamatkat, auto pakko olla jolla kuskata lapsia jne. Olisi jotenkin aika ankeaa jos lasten ei voisi antaa vanhempien vähävaraisuuden takia harrastaa, tai siis vain siksi että toista ei huvita mennä töihin.

tuosta ruokamarkettiin menee joku 900e (tarkistin vielä s-tiliotteesta) ja työpaikkaruokaan molemmilla noin 150e/kk. Minusta ei ole edes paljon.

Eletään siis vain mieheni tuloilla.

Tulemme toimeen hyvin. Meillä on asuntolainaa ja autolainat.

Maatkustelemme. Minä hoidan kodin 90% yksin. Se 10 on sitä mitä mies tekee.

Näin mennään vielä jonkin aikaa. Ajattelin tuossa jossain vaiheessa ensi vuoden puolella hakeutua töihin. Oma pää kaipaa muuta.

Riittää mainiosti joku osa-aikainen työ.

Kyllähän niitä kotirouvia on, vaatii vaan Suomessa melko hyvätuloisen miehen (tai sen perheen elättäjän) jotta onnistuu ilman jatkuvaa stressiä rahan riittämisestä. Lisäksi missään nimessä ei pidä suostua avioehtoon, jos kotirouvaksi ryhtyy, ettei käy niin että jos mies löytää 10 vuoden päästä nuoremman ja häipyy, jää täysin tyhjän päälle ilman ammattitaitoa tai rahaa millä elää kunnes ehtii hankkia vaikka uuden ammatin. Mulla muuten myös oli haaveena aina kotirouvuus. Äitini on ollut hyvin varakkaan miehen kotirouva ikänsä, ja minusta se oli ihanaa, ylellistä elämää. Naapurustossa oli muitakin "eliittikotirouvia" ja yhdessä ne istuivat kahveilla ja konjakeilla toistensa kotona iltapäivisin, matkustelivat, kävivät harrastamassa jne. Kuka ratsasteli, kuka maalasi tauluja, kuka mitäkin. Ja meillä ainakin sekä isä että äiti olivat äärimmäisen onnellisia järjestelystä: miehen ei tarvinnut murehtia kotitöistä tai lapsiasioista vaan sai keskittyä uraansa, ja naisen taas ei tarvinnut mennä töihin vaan hän pääsi siitä puolesta tekemällä ne kotityöt ja lastenhoidon. Molemmat nauttivat rooleistaan paljon eivätkä halunneet asioita toisin. Yhdessä ovat onnellisesti vielä nyt 40 vuotta avioitumisestaan :) Mulla nyt sitten kävi kuitenkin niin että minusta ei tullut kotirouvaa pysyvästi, koska mieheni on melko huonotuloinen ravintolakokki. Olin kyllä lasten kanssa kotona 9 vuotta, mutta tiesin kyllä että kun lapset on koulussa minun täytyy mennä töihin että voidaan matkustella, kustantaa lasten harrastukset jne. Hankein kotiäiteillessäni akateemisen koulutuksen ja nykyisin olen alan töissä. Mutta jos vaan olisi tosiaan taloudellinen mahdollisuus, jäisin kokonaan kotirouvaksi, vaan perheen pääelättäjänä ei ole.

tätä en ole ikinä ymmärtänyt. Avioehdossa voidaan sopia vaikka siitä, paljonko nainen saa erossa, vaikka ei olisi jaettavaa omaisuutta (miehen omaisuus voi olla testamentilla suojattu).

Miksi ei pidä suostua avioehtoon?

tätä en ole ikinä ymmärtänyt. Avioehdossa voidaan sopia vaikka siitä, paljonko nainen saa erossa, vaikka ei olisi jaettavaa omaisuutta (miehen omaisuus voi olla testamentilla suojattu).

mutta ei sitä "perinteistä" eli että erossa kumpikin saa omansa, koska naisella on paljon tilitiedoissa tai fyysisessä omaisuudessa näkymätöntä työtä investoituna siihen kotitalouteen. Siitä olisi hyvä saada kohtuullinen korvaus erotilanteessa.

Itse en olisi kyllä mennyt ollenkaan naimisiin jos toinen olisi vaatinut minkään sortin avioehtoa. Enkä itse missään nimessä sellaista myös olisi halunnut vaikka sitten kun vanhemmistani aika jättää, minusta tulee varsin varakas ihminen. Kun on menty yhteen ajatuksella "kunnes kuolema erottaa" niin ei silloin mun ajattelun mukaan aleta miettiä että "entä jos..."

toki hieman kärjekkäästi ilmaistuna, mutta kuitenkin. Sillä kyllähän työssäkäyvät hoitavat huushollinsa ja lapsensa siitä huolimatta, että ovat töissä. Turhaa on vedota siihen, että mutta kun sillä lailla säästää lasten hoitokustannuksia jne. sillä kysymys on laajempi kuin miltä näyttää pelkästään pelkkien kulujen ja tuottojen tarkastelun näkökulmasta - työssäkäyvä ihminen aktivoi yhteiskuntaa monella muullakin tärkeällä tavalla.

Minua hämmästyttää, miten moni ihminen valitsee koulutusalansa puhtaasti vain sillä perusteella, että se tuntuu kivalta ja "omalta", ottamatta lainkaan huomioon työllistymisnäkökohtia.

Mielenkiintoista on myös tuo, kun kirjoitat, ettet ole siivelläeläjä tai lusmu, mutta haluat kuitenkin elää siten. Oletko ajatellut kouluttautua tai vaihtaa työpaikkaa, saisit sillä tavoin mielekkäämpää työtä?

Tässä nyt on se näkemysero, että onko kodista ja lapsista huolehtiminen siivellä elämistä? Minun mielestäni ei. Ei voida puhua myöskään yhteiskunnan elätiksi joutumisesta jos toisen palkkatuloilla elätetään perhe, sehän on silloin sen perheen valinta.

Uudelleenkouluttautuminen kestäisi joka tapauksessa 2-5 vuotta enkä tiedä mikä ala olisi sellainen mistä niitä töitä sitten saisi ja mikä kiinnostaisi. Maisterin papereista (YTM) ei valitettavasti ole ollut työnhaussa toistaiseksi mitään hyötyä.

mutta vaatii molemmilta situtumista ja luottamusta. Meillä nämä riittävät, joten itse uskallan olla kotona vuosikausia, ja mies uskaltaa jakaa omaisuutensa kanssani vapaasti; ei ole minun tai sinun rahoja, molemmat luottavat että toisen tekemät hankinnat ovat järkeviä ja tarpeellisia. Minä olen uhrannut omaan eläkkeeni tämän projektin eteen, mies on uhrannut ns. puolet omaisuudestaan/tuloistaan - jos ero tulisi, minä olisin pulassa eläkkeeni takia, mies sen takia että "elämäntyö" hupenisi puoleen. Molemmat ovats iis ottaneet riskin, mutta olemme arvioineet kaiken olevan sen arvoista. Mutta yksi avioeroa ehkäisevistä asioista meidän suhteessa varmasti juuri on se, että meillä ei koskaan riidellä rahasta.

Itse olen ollut kotona 7,5 vuotta. Aikaan mahtuu 3 lasta joista nuorinkin on jo täyttänyt 3-vuotta. Vielä en halunnut, eikä mies patistanut, töihin, mutta jotain vaihtelua arkeen kaipasin. Lähdin opiskelemaan.



Ainakin seuraavan vuoden hoidan nuorimpia lapsia vielä päivät kotona, kuskaan harrastuksiin ja hoidan kodin. Iltaisin opiskelen ja lasten hoitovastuu on miehellä.

Vuoden päästä kaiketi olen töissä, mutta työ johon opiskelen ja josta haaveilen ei ole hyvinpalkattua kokopäivä työtä, vaan osa-aika työtä n. 20h/vko. Tahdon jatkossakin viettää mahdollisimman paljon aikaa lasteni kanssa kun he ovat vielä kotona.



Omat tuloni on vain opintotuki n. 200€/kk, ja se kattaa tällähetkellä opiskeluun liittyvät bensakulut. Miehen tuloilla eletään. Talo on yhteinen ja jo lainaa ottaessa oli selvää että mies hoitaa lainan, minä lapset. Tämä on toiminut hyvin.

En ole varautunut siihen, että jään yksin, jos mies häipyy. Toivon mukaan ei häivy. Tilannetta mietitään sitten jos se kohdalle tulee.

Minua hämmästyttää, miten moni ihminen valitsee koulutusalansa puhtaasti vain sillä perusteella, että se tuntuu kivalta ja "omalta", ottamatta lainkaan huomioon työllistymisnäkökohtia.

Joo, niin minuakin hämmästyttää näin "aikuisena". Mutta lukioikäisenä 18-vuotiaana jatkokoulutusta mietiessä sitä pohti lähinä tuon kiinnostavuusnäkökulman kautta koska oikeastaan mitään hajua työmarkkinoista ei ollut. Kotoa tuli sitä paitsi mentaliteetti että kyllä töitä löytyy (duunariperhe) ja kun menin yliopistoon niin vielä jaksettiin vakuuttaa ettei se pitkä koulutus haittaa koska liksa on sitten valmistumisen jälkeen parempi. Nyt kun katsoo niin joo-o, olis kai pitänyt 18-vuotiaana valita paremmin ja osata ottaa kaikesta selvää, mutta mielestäni koulutusvaihto ehto oli silloin ihan looginen ja järkevä kun lukupäätä ja motivaatiota oli.

ja miksei myös toisinpäin.



Pitää vaan olla hyvätuloinen puoliso ja/tai sen verran omaa varallisuutta jemmassa, että pystyy kattamaan kulunsa ilman sossutukia.

ja sit voit alkaa tekee niitä päätöksiä kun tiedät mitä se oikeesti on. ei mitään lepäämistä, vaikka täällä niin annetaan ymmärtää. oon AIVAN katki kun lapset aivan erirytmisiä ja aina kun yhdestä ongelmasta selviää, niin toinen oottamassa. no, sen tietää sit kun kokeilee. Itse kaipaan elämääni jotain muutakin kun kakkojen pesua ja unettomia öitä.



ja lapset on tärkeimpiä asioita elämässäni, enkä niitä mihinkään niitä vaihtais! mutta kun väsyttää, niin väsyttää..



Vaikuttaa myös vahvasti siltä, et ne miehet joiden vaimot/tyttöystävät on pitkään kotiäiteinä, ei juurikaan arvosta sitä työtä. Koska eivät joudu itse ikinä tekee mitään siellä kotona. Kyllä oikeesti töissä voi todellakin olla helpompaa!!!!!!

kotona oloani. Hän on sen monta kertaa sanonut ja osoittanut. Meillä viikonloput on usein minun "vapaa-aikaa". Eli mies tekee viikonloppuisin ruoat, siivoa jne. Kyllä siis osallistuu kodin pyörittämiseen.



Minä myös voin sanoa, että välillä sitä olisi ollut helpompi lähteä aamulla töihin kuin jäädä kotiin pitämään palettia kasassa. Uskon että ne "ikävätkin" hetket kasvattaa ja on lopulta vain hyväksi. Sillä tapahtuma hetkellä se ei kyllä aina siltä tunnu.



Vaate-asiaan liittyen. Meillä ei kaikille osteta 150€ talvihaalareita. Halvemmalla löytyy myös hyvää ja laadukasta ja keväällä kauppojen aleista tekee hienoja löytöjä toppavaatteissa -70%. Talvivaatteet menee hyvin kahdella lapsella ja kolmaskin voi niitä vielä käyttää vaikka toppaukset ei pakkasia kestäisi. esim. syksyllä kun kylmät alkaa hiipiä. En näe mitään järkeä että joka syksy ostetaan uusi haalari. No jokainen tyylillään, meillä tykätään mennä ja remuta pihalla ja metsissä. Sinne kelpaa vähän käytetytkin vaatteet.

mutta vaatii molemmilta situtumista ja luottamusta. Meillä nämä riittävät, joten itse uskallan olla kotona vuosikausia, ja mies uskaltaa jakaa omaisuutensa kanssani vapaasti; ei ole minun tai sinun rahoja, molemmat luottavat että toisen tekemät hankinnat ovat järkeviä ja tarpeellisia...

Jos molemmat tekisivät ansiotyötä, arjen pyörittäminen olisi paljon raastavampaa. Lasten vieminen hoitoon ja takaisin, kotitöiden jako ja molempien iltaedustukset + ylityöt rasittaisivat huomattavasti. Rahaa olisi kyllä, muttei aikaa olla yhdessä. Kun nyt ei kuitenkaan ole taloudellisesti tiukkaa ja molemmat pitävät työnjaosta, teemme näin. Jos tilanne muuttuu, toimimme sen vaatimalla tavalla.

Tämä ei tosiaan sovi kaikille, mutta ei myöskään ole mahdotonta.

Ihan tavalliselle palkansaajalla on Suomessa kova verotus, kun siitä ei saa enää mitään lapsi- ja puolisovähennyksiä. Pelkkä hyvätuloinen mies ei silloin riitä, vaan pitäisi olla pääomatuloja.



Tämä on asia, jota moni ei tiedä, että perheellinen ei saa mitään vähennyksiä. Vaikka kymmentä lasta ja kotiäitiä elättävä mies voi maksaa täsmälleen saman verran veroa, kun yhtä paljon ansaitseva työkaveri, jonka koko perhe on saman lippalakin alla.

ettei enää juuri ole kotirouvia. Tuo joka yllä kertoi äitinsä kotirouvan elämästä on menneisyyttä. Ennen roolit olivat selkeämmät, eli nainen kotona ja mies töissä. Nykyään molemmat käyvät töissä ja koti ja lapset hoidetaan yhdessä.



Ja onhan elämä tavallaan helpottunut, on erilaisia koneita (kännykästä tiskikoneeseen jne.) mitkä helpottavat arkea. Ennen kotitöihin meni enemmän aikaa, koska kaikki piti tehdä alusta alkean itse, ja esim. kaupat eivät olleet auki niin myöhään mitä nykyään jne.



Näkisin niin, että jos kotirouvaksi jää on aika yksin. Kyllähän sitä voi harrastaa, mutta harrastuksissa usein ei tulee niin läheisiksi muiden kanssa (pois lukien esim. joukkuelajit) koska suurin osa vain tulee harrastamaan ja lähtee sitten kotiinsa.

Kotona sitten taas naapureista suurin osa on töissä, jos joku pienten lasten kanssa kotona, se usein vain väliaikaista.



Jos itseäni mietin, niin työpaikalla on iso merkitys omalle sosiaalisuudelle. Ystävillä ja sukulaisilla on omat menonsa, vaikka heitä säännöllisesti tapaan, niin ei se kuitenkaan päivittäistä ole, ei olisi vaikka olisi kotirouvana koska muilla on se oma elämänsä josta ei aikaa "yksinäiselle kotirouvalle" juurikaan enempää olisi antaa mitä tällä hetkellä on antaa minulle.



Työpaikalla on hyviä kavereita, joiden kanssa voi parantaa maailmaa ja saa/on itse tukena kun sellaista tarvitaan. On vaikea kuvitella että kotirouvana pystyisi rakentamaan samanlaista yhteisöä ympärilleen mitä ns. tavallista elämää elämällä pystyy rakentamaan. Ennen varmasti on pystynytkin, koska kotirouvia oli paljon enemmän, eli samassa tilanteessa eläviä oli paljon.

mutta jos ajatteleekoko yhteiskunnan näkökulmasta, niin on helvetin kallista kouluttaa ihminen yliopistotasolle asti, jos tulokseksi jää pelkkä kotonaoleilu. Täällä kun kaikki koulutus on maksutonta, eri asia jos olisi lukukausimaksut tms.



Eri asia sitten jos on pelkkä peruskoulupohja, mutta harva sellainen löytää hyvätuloisen puolison itselleen (poikkeuksia toki on). On se vaan niin, että hyvätuloiset ovat yleensä hyvin koulutettuja, ja pariutuvat samankaltaisten kanssa.

eli erossa en saisi yhtään mitään, jos ei olisi avioehtoa. Eli mies asetti minut omaisuuden edelle mennessämme naimisiin. Yhdessä oltu jo yli 20 vuotta, joten ei se avioehto ainakaan eroa tunnu aiheuttavan.