"Lapset on niin vähän aikaa pieniä"

olen pohdiskellut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että heillä on ehkä keskimääräistä suurempi hoivavietti? Nimenomaan tykkävät hoitaa ja paijata.



Mä rakastan mun lapsiani, kaksi lasta on, isolla ikäerolla. Vauva- ja pikkulapsiajat ovat olleet ihan helvettiä suurimmaksi osaksi ajasta. Mä en erityisemmin edes tykkää vauvoista tai pienistä lapsista, en mä niitä vihaakaan mutta en ole ikinä kokenut vauvakuumetta (lapsikuumetta kylläkin) eikä mun tee mieli ottaa vauvoja syliin. Musta pikkulapset vie vaan ihan järjettömästi voimavaroja, ovat huutavia, persoonattomia olentoja, jotka vaan vaativat pohjattomasti 24/7 koko ajan jotain.



Sen sijaan, tuosta 4 v. eteenpäin lapset alkavat olla ihania, ja mitä vanhemmaksi tulevat, sen enemmän ihania ovat! Mielenkiintoisia omia persoonia, on ihana käydä keskusteluja lasten kanssa, kuunnella heidän ajatuksiaan ja asioitaan, auttaa ratkomaan ongelmia, ihmetellä elämää heidän kanssaan. Nauraa, hassutella, tehdä yhdessä kaikkea kivaa, katsoa leffoja, matkustella, leipoa jotain hyvää syötävää tai kokata ruokaa tms. Pikkulasten kanssa kaikki noi on sellasta, mitä ei voi tehdä, tai ainakaan siitä ei nauti (ainakaan minä) kun tuppaa menemään vaan söheltämiseksi.



Mun esikoinen on nyt 12 v. Aivan mahtava tyyppi!

Pikkulapsiaikaa en kaipaa sitten yhtään. Tunnen aina pohjattoman väsymyksen värittämää sääliä, kun näen kavereitani, joilla on vauva tai pikkulapsi(a). Ja samalla suunnatonta helpotusta, että itse ei enää joudu käymään läpi sitä kaikkea.



Ymmärrän kyllä, että toiset (useat tässäkin ketjussa) näyttävät nauttivan nimenomaan pikkulapsiajoista, ja suon sen heille, hyvä juttu. Itse kuulun siihen äitien ryhmään, joille pikkulapsiaika on vaan välttämätön paha. Onneksi se siis menee kuitenkin (näin jälkikäteen ajateltuna) suht nopeesti ohi. Ei kuitenkaan hetkeäkään liian aikaisin.



:)

Kuopuksen tulo oli minulle yllätys... Ei siis suunniteltu, mutta hänen tulonsa myötä olen saanut kokea sellaisia tunteita, mistä en osannut kuvitellakaan. Kuten, miten ihanaa on saada pienet paksut kädet kaulan ympärille ja miten mahtavaa on olla pienelle se tärkein ihminen maailmassa (isän kanssa). Miten uskomatonta on se tunne, kun katselee nukkuvaa lasta. Tai kuinka upeaa on seurata, kun vauva kehittyy kapalostaan taaperon tasolle, miten paljon isoja asioita hän oppii ja miten hienoa sitä on seurata vierestä. Yksinkertaisesti tällä kertaa äitiys on ollut minulle hyvin vahva TUNNE.



Väsymys on vauvavuoden aikana ollut aivan valtavaa, mutta olen silti nauttinut tästä ajasta hurjasti. Esikoisen kanssa en osannut jotenkin iloita näistä pienistä asioista. Sitä kai odotti aina enemmän sitä tulevaa. Jotain, mistä pitää selvitä kenties. Siinä jäi kokematta niin paljon hyvää ja ihanaa, kun vaikeudet veivät voiton.



Kuopuksen myötä aloin tuntemaan esikoistakin kohtaan hyvin lämpimiä tunteita ja lapsi/nuori kyllä vaistoaa sellaisen. Olemme pojan kanssa lähentyneet selvästi viimeisen vuoden aikana, vaikka toki mustasukkaisuuttakin on ollut ilmassa pikkusisaruksen takia.



Eli toistan vielä: jos koet ongelmia vauvasi/lapsiesi kanssa jaksamisen kanssa, älä vain odota parempaa huomista, vaan hae apua! Ystävältä, äidiltä, anopilta, naapurilta, tai työkaverilta, keneltä tahansa, jos ei halua ammattiapua hakea. Keskustelupalstaankin voi turvautua anonyyminä, jos sellainen "paha" hetki yllättää. Tosin täällä palstalla pitää pystyä suodattamaan viestejä, koska jos puhuu epäsovinnaisista asioista, joutuu yleensä lynkattavaksi niiden "täydellisten" äitien puolesta. Mutta hyviäkin neuvoja saattaa saada tuomareiden ja syyttäjien lomasta.



Mutta... Jos taas haluaa tai tarvitsee ammattiapua, voi lähteä vaikka ihan terveyskeskuslääkäriltä hakemaan lähetettä perheneuvolaan. Tai soittamalla sosiaalitoimistoon ja "ilmoittautumalla" lastensuojeluperheeksi (kuullostaa pahalta, mutta tarkoittaa käytännössä sitä, että silloin kunnalla on velvollisuus auttaa kaikin tavoin perhettä). Sosiaalitoimiston/perhetyön yksikön kautta voi saada esim. perhetyöntekijän auttamaan eri tilanteissa tai voi päästä vertaistukiryhmään toisten äitien kanssa, jotka kamppailevat samanlaisten asioiden kanssa tms.



Apua on saatavilla, jos ja kun sitä uskaltaa pyytää ja tosissaan asennoituu siihen, että se apu on hyväksi lapselle/lapsille ja itsellekin.



-Epätäydellinen, suht onnellinen äiti-