"Lapset on niin vähän aikaa pieniä"

on ihan parasta!!! Harmittaa kun se loppuu meillä juuri, vaikka toki lasten kanssa tästä eteenkin päin on ihanaa. Silti.

Tai siis haikeutta se pikemminkin on.

Ehkä sun kohdalla tuli tehtyä ne lapset liian pienillä ikäeroilla?

ja laulan hoosiannaa jos tää joskus helpottaa... haluaisin eroon tosta muksusta

miksi teit kolme lasta, jos se oli niin kauheaa? Koska tiesit, että ne on helppoja murkkuja?

ei ole helpompaa.... ja haikailen pikkulapsiaikoja

ja laulan hoosiannaa jos tää joskus helpottaa... haluaisin eroon tosta muksusta

sano noin. :(

mulla on 2v ja odotan hartaasti, että se olisi edes 4v. Mikään ei ole rasittavampaa kuin hoitaa 2v ikäistä. Ei mikään.

ei ole enää kauan nelivuotias. Tuntuu että jo viisivuotiaana ne ovat niin paljon isompia, eskarissa jo jotain ihan muuta ja kouluikäisinä ei enää ollenkaan äidin pikkuruisia...



Vauva-ajoista tykkäsin ihan hirveästi - mikään ei ole niin ihana kuin alle kaksivuotias! Tekisin vaikka kuinka paljon lapsia ellen tietäisi etteivät ne pysy ihan pieninä. Murrosikää pelkään, koska omani oli niin kauhea.

pikkulapsiaika meidän perheessä on lopullisesti takana. Suloiset pallerot!! Halikaa niitä 2 vuotiaita pikku räyhäreitä!! Oikeasti, ne murheet on aika pieniä.

Antaisin mitä tahansa että saisin viettää päivän menneisyydessä, omien taaperoiden kanssa.

Kouluikäiset on myös ihania ja elämä on helppoa, mutta silti haikailen.

ei ole enää kauan nelivuotias. Tuntuu että jo viisivuotiaana ne ovat niin paljon isompia, eskarissa jo jotain ihan muuta ja kouluikäisinä ei enää ollenkaan äidin pikkuruisia...

Vauva-ajoista tykkäsin ihan hirveästi - mikään ei ole niin ihana kuin alle kaksivuotias! Tekisin vaikka kuinka paljon lapsia ellen tietäisi etteivät ne pysy ihan pieninä. Murrosikää pelkään, koska omani oli niin kauhea.

mulla on 2v ja odotan hartaasti, että se olisi edes 4v. Mikään ei ole rasittavampaa kuin hoitaa 2v ikäistä. Ei mikään.

Mulla on 2v ja 4v, ja se superärsyttävä uhmaileva 2v ei ole mitään verrattuna 4v:n ärsyttävyyteen, joka on aivan eri sfääreillä. Joten tuosta se kuule vaan pahenee!

jos lapsia on useampia. Meillä on pikkulapsiaikaa takana kahdeksan vuotta ja edessä kuusi vuotta, siis siihen että nuorin on edes eskari-iässä. Mutta oma valintahan tämä on ollut.

pikkulapsiaika meidän perheessä on lopullisesti takana. Suloiset pallerot!! Halikaa niitä 2 vuotiaita pikku räyhäreitä!! Oikeasti, ne murheet on aika pieniä.

Antaisin mitä tahansa että saisin viettää päivän menneisyydessä, omien taaperoiden kanssa.

Kouluikäiset on myös ihania ja elämä on helppoa, mutta silti haikailen.

Vielä inhottavampaa on kirota elämän rasittavuutta ja yövalvomisia 1-vuotiaan kanssa ja samalla tiedostaa niin selvästi, että tätä aikaa mä tuun vielä kaipaamaan! Vielä vain yksi lapsi, joka siis n. vuoden ikäinen. Edessä vielä toinen vauvaikä (ellei ihmeempiä satu) ja lasten uhmaiät, kaverihuolet, murrosiät jne... Eli elän ärsyttävää elämänvaihetta tietäen, että tää on oikeasti aika ihanaa :D

Luulin, etten viihtyisi kotona lasten kanssa, mutta nyt on kokemusta pian nelivuotiaasta ja juuri kaksi täyttäneestä. Olen jo vuoden kaipaillut vauvaa, mutta mies ei vielä ole oikein innostunut...



Elämäni parasta aikaa. Pienet ihmiset ovat ihan mahtavia. Vauvan synnyttäminen ja hoitaminen on niin hienoa, etten osaa edes selittää, ja lasten kehitysvaiheet todella mielenkiintoista seurattavaa! Kyllä vain pienet ihmiset ovat oikeasti ihmeellisiä! Ja voittavat mennen tullen kaiken muun turhan hömpötyksen elämässä!



T: kohta nelikymppinen äitee

Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet.

mulla on 2v ja odotan hartaasti, että se olisi edes 4v. Mikään ei ole rasittavampaa kuin hoitaa 2v ikäistä. Ei mikään.

Ja jää meidän viimeiseksi, mikä surettaa jo.

t: neljän äiti

Sitten, kun nuorinkin menee kouluun? Vai kun täyttää 5? Vai miten sinä määrittelet "pikkulapsen"?

kun lapset on pieniä ja jotenkin niin suloisia ja ihania. En ole kokenut uhmakausia mitenkään ylivoimaisen raskaina, saa mua uhmata, en mä siitä säry. :)

mulla on 2v ja odotan hartaasti, että se olisi edes 4v. Mikään ei ole rasittavampaa kuin hoitaa 2v ikäistä. Ei mikään.

Mulla on 2v ja 4v, ja se superärsyttävä uhmaileva 2v ei ole mitään verrattuna 4v:n ärsyttävyyteen, joka on aivan eri sfääreillä. Joten tuosta se kuule vaan pahenee!

Ei mustakaan kyllä yhden 2-vuotiaan kanssa vielä ole todellakaan mitenkään "maailman rasittavinta".

mulla on 2v ja odotan hartaasti, että se olisi edes 4v. Mikään ei ole rasittavampaa kuin hoitaa 2v ikäistä. Ei mikään.

Mulla on 2v ja 4v, ja se superärsyttävä uhmaileva 2v ei ole mitään verrattuna 4v:n ärsyttävyyteen, joka on aivan eri sfääreillä. Joten tuosta se kuule vaan pahenee!

Minä luulin aina joka vuosi alkaen vauvavuodesta, että tämän pahemmaksi ei voi enää mennä. Noh, poika rauhottuikin sitten siinä 12-vuotiaana vihdoin, kun rajat alkoivat pikkuhiljaa iskostumaan herran päähän (koulukin vaihtui ja diagnoosia saatiin). Nyt ei tarvitse enää 24/7 olla kiinni hänessä, mutta kyllä tämä murrosikäkin teettää omia harmejaan ja huolta, ärsytystä ja hiusten harmaantumista. Mutta hei... Poika on nyt 15v ja jaksan sillä ajatuksella huonojen päivien yli, että kolmen vuoden päästä hän saattaa ehkä lentää pesästä. :D

Joka vuosi olen siis jaksanut eteenpäin sillä olettamuksella, että seuraava ikävaihe on helpompi, mutta täysin päinvastoin on käynyt. Tosin aina sitä on jotenkin jaksanut. Vaikka hermot sumpussa ja hammasta purren.

Kuitenkin on ollut niitä hyviäkin hetkiä joukossa, hetkiä, jolloin tajuaa, miten paljon sitä lasta silti rakastaa ja olisi valmis tekemään mitä tahansa hänen puolestaan. Siitäkin huolimatta, miten hankalaa elämä on ollut.

Kaipa sitä tuli tehtyä aimo annos virheitä pojan ollessa pieni (kasvatuksen suhteen), mutta eipä niitä niin helposti enää korjailla vanhempana, vaikka sitä olisikin viisastunut ja omaisi nykyään enemmän tietotaitoa. Tänä päivänä tekisin niin paljon toisin, mutta valitettavasti aikaa ei voi siirtää taaksepäin.

Kunpa joku olisi kertonut minulle aikoinaan vinkkejä arkipäivän kasvatukseen, puhunut sellaisista asioista, jotka koetaan tabuiksi, kuten äidin negatiiviset tunteet lasta kohtaan (että ne on ihan okei, kun pysyy ajatuksina), tai ihan konkreettista opastusta ongelmatilanteisiin ja kertonut, miten iso merkitys esim. rutiineilla on.

Paljon tuskailua ja hermojen menetyksiä olisi voinut välttää tekemällä asioita toisin... Mutta itsesyytöksillä ei pitkälle pötkitä. Pitää antaa itselleen omat virheensä anteeksi (ei kukaan ole täydellinen) ja jatkaa elämää.

Äideille, jotka kamppailevat jaksamisen rajoilla antaisin neuvon, että hakekaa apua, kysykää toisilta äideiltä heidän tapojaan selvitä ihan konkreettisissa tilanteissa, selvittäkää, onko teidän rutiineissanne jotain häikkää tai onko äiti-lapsi-suhde jotenkin vioittunut. Tai onko lapsella kenties jokin käytös- ym.häiriö, mikä on diagnosoitavissa. Mitä aikaisemmin "saatte kiinni" lapsestanne, sitä helpompaa elämä on tulevaisuudessa.

Sitä voisi luulla, että lasta aletaan "kasvattamaan" sitten joskus, kun se isompi. Minä oivalsin kuopuksen kohdalla, että se kasvatus alkaa jo elämän ensi hetkistä ja jatkuu siitä tauotta koko lapsuusajan täysikäiseksi asti. Kasvatuksen metodit tosin muuttuvat vuosien varrella. :)

Toivottavasti tällä toisella kierroksella tulee tehtyä huomattavasti vähemmän virheitä, toistaiseksi ainakin hyvin tuloksin. :D

-Epätäydellinen, suht onnellinen äiti, lapset 15v ja 1v-

ja edessä vielä 5 vuotta ennen kuin nuorin menee edes eskariin.

Ja olen sitä mieltä, että lapset ovat niin vähän aikaa pieniä! Aika menee tosi nopeasti. Etenkin vauva-aika on tosi lyhyt aika. Välillä voi olla rankkaa, mutta toisaalta se on myös hyvin antoisaa. On ihana nähdä, kun lapset kasvavat ja oppivat uusia asioista.

jos lapsia on useampia. Meillä on pikkulapsiaikaa takana kahdeksan vuotta ja edessä kuusi vuotta, siis siihen että nuorin on edes eskari-iässä. Mutta oma valintahan tämä on ollut.