Lue keskustelun säännöt.
Sain Beckin masennustestistä 33 pistettä.
18.10.2012 |
Yllätyin. Tiedän, että olen vähän masentunut mutta että minulla olisi vaikea masennus...vaikea uskoa.
Olen joskus nuoruudessa sairastanut keskivaikean masennuksen ja verrattuna sen aikaiseen olotilaan olen nyt suorastaan pirteä.
En tiedä. Kai sitä täytyisi varata aika lääkäriin mutta en halua. En halua taas käydä jauhamassa paskaa ammattiauttajalla. Ei siitä viimeksikään ollut apua.
Kommentit (10)
mutta en ole menossa lääkäriin. Joskus nuorena olin sairaalassa ja sain tuosta testistä 17 pistettä... Eipä tuohon testiin ole luottamista.
Itse en viisti mennä lääkäriin, koska en halua lääkkeitä enkä terapiaa. Mitäpä sitä turhaan käy siellä ilmoittautumassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vastaanotolle. Itse kävin vuosia tyyliin tk-lääkärit ja perussairaanhoidon terveydenhoitajien vastaanotolla.
Eihän ne tienneet mistään mitään.
Mulla lähti asiat aukemaan kun pääsin yliopistolliseen sairaalaan tutkimuksiin. Kunnon lääkitys teki ihmeitä.
Älä tyydy puoskareihin vaan vaadi kunnon hoitoa
tulokseksi lievän masennuksen. Olen omasta mielestäni vain loputtoman väsynyt ja talven tulo ahdistaa:(
Mun mielestä vain noi kysymykset oli huonoja - esim kun kysytään laihtumisesta ja ruokahalusta; mulla mussutus lisääntyy (lohtusyöminen) ja painoa on entistä vaikeampi pitää kurissa. Juuri päinvastoin kuin tuossa testissä oli. Jos olen pirteä ja energinen, nukun hyvin jne paino putoaa
Sinä olet oman vointisi herra tai rouva. Sitten jos tuntuu että jokin muu kuin sinä säätelee vointiasi, sitten haet apua.
Ja tulokseksi sain myös 33 pistettä. En vain usko masennukseen. Mielestäni kolhut kuuluvat elämään ja en usko että kenelläkään aikuisella ei olisi jotain hampaankolossa lapsuudestaan. Eri asia on jos kokee jotain pedofilia, kunnon väkivaltaa tms. Itseäni ärsyttää, kun joka toinen henkilö on masentunut. He eivät jaksa, no kukapa jaksais ja ketä kiinnostaa? Suunnittelintapoja tappaa itseäni jo alle 10 vuotiaana.
Vihaan itseäni ja elämääni, mutta olen tottunut tähän olotilaan. Ilman itsevihaani en edes tiedä kuka olisin. Joskus tekisi mieli mennä jollekin ammattiauttajalle miettimään näitä fiiliksiä, mutta koska en halua hullun papereita, sitä en koskaan tule tekemään. Tuntuu että ajattelutapani monista asioista on vähän erikoinen.. Olen oppinut toimimaan tässä yhteiskunnassa mutten tunne kuuluvutta siihen.
Yhteiskunta ei toimi, jos joka toinen masentuu. Jonkun on vain pakko mennä eteenpäin omista tunteistaan huolimatta. Joku päivä kuolema korjaa ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10.v masennuslääkkeitiä ja terapiaa ja apua 0 %
tuon testin aikanaan, kun olin juuri lopettanut imetyksen äkillisesti. Sain tulokseksi muistaakseni noin 30. Hyvin ymmärrettävää, imetyksen alasajo laskee rajusti mielihyvähormonin tuotantoa jne. Eli ei ne ihan päteviä testejä ole, varmuus riippuu monesta seikasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos et koe tarvitsevasi apua, niin ei ole pakko sitä hakea, vaikka testi sanoisi mitä. Tosin tuohon "ei siitä viimeksikään ollut apua" -kohtaan täytyy sanoa, että nykyään on kyllä lääkkeitä jotka saattaa ihan oikeasti auttaa, ehkä niitä ei sulle määrätty silloin joskus nuoruudessasi?
Joo, tosiaan. Olen sairastanut keskivaikeaa masennusta kun olin noin 16-17v (diagnoosi tuli ollessani 17v.). Pääsin tuolloin nuorisopsykiatrille. Siitä ei kauheasti apua ollut. Tämä terapeutti keskittyi lähinnä siihen, miksi koulussa menee huonosti jne. Ongelmat olivat kuitenkin syvemmällä. Yritin niistä jutella mutta asia siirtyi taas seuraavaan :/
Lääkkeet oli käytössä mutta tunsin itseni niin tuntemattomaksi. Ne tekivät tekopirteäksi. Niiden avulla toki jaksoin noista aamulla kouluun mutta kaiken muun tein kuin robotti, ilman mitään kiinnostusta. Unilääkkeet oli myös käytössä.
Tilanne kärjistyi lopulta siihen, että vedin unilääkkeitä vähän reilummalla kädellä ja päädyin vatsahuuhtelun kautta teholle ja siitä sitten akuutille psykiatrille.
Koko ajan tarjottiin lääkkeitä ongelman ratkaisuksi. Turhauduin ja lopetin lääkkeet sekä terapian. Siitä lähtien ollaan menty vaihtelevalla menestyksellä. Yleensä mennyt ihan hyvin tai en ainakaan ole tiedostanut ongelmia sen kummemmin. Toki on aina ollut tarvetta puhua, ratkoa ongelmia jotka vaivaavat.
Nyt ilmeisesti vanhat ongelmat pyrkivät pintaan. Ne ongelmat, joista en koskaan päässyt puhumaan. Viimeiset puoli vuotta olen tiedostanut, että masennus on palaamassa (joskaan en ajattele, että tällä hetkellä se olisi vielä vaikea vaan lievä). Tavallaan ei vain ole aikaa itselleni, koska hoidettavana on talous, kaksi lasta ja saamaton mies. Se ero on entiseen. Nuorempana ei ollut ketään, jonka takia edes vaivautua ylös sängystä.
Ongelmia on, sen tiedän. Paniikkikohtaukset ovat melkeinpä jokapäiväisiä (joskin olen oppinut sietämään ja helpottamaan oloa niiden aikana. Osaan ennakoida ne). Kuolemanpelko on aina vain suurempi ja ja täytyy myöntää, että iso osa päivästä menee murehtiessa ylimääräisiä muljahduksia rinnassa, päässä tykyttävää kipua jne. Alkoholi tuo helpostusta tilanteeseen, se lievittää ahdistusta. Olen aina ärtyisä ja se valitettavasti kostautuu lapsiin.
Tiedostan itse sen, että apua kannattaisi hakea ennen kuin tilanne karkaa käsistä. Mutta suoraan sanoen en uskalla. Pelkään, että lääkkeet eivät vie fyysisiä tuntemuksia pois. Hassua sinällään, koska kännissä/huppelissa en koskaan tunne niitä.
Välillä tunnen kyllä olevani umpikujassa. Apua saisi, mutta en uskalla hakea sitä.
Mutta tuollainen ajattelu liittyy masennukseen, ettei mistään ole mitään apua, toivottomuus ja välinpitämättömyys.
Jospa olet nyt erilaisessa vaiheessa ja tulisitkin autetuksi. Joskus ihmisen pitää kypsyä voidakseen kyetä terapiatyöskentelyyn. Nuorena ei välttämättä hahmota asioita vielä kovin hyvin. Ja voihan se lääkäri määrätä lääkkeetkin.