Lue keskustelun säännöt.
Rankka lapsuus, suru aikuisena
13.10.2012 |
En tiedä mikä mua vaivaa nykyään. Mulla oli tosi kurja lapsuus äitini alkoholismin vuoksi. Äiti oli tosi paha juoppo, isä myös (erosivat kun olin pieni). Minut ja siskoni jätettiin pienestä asti yksin kotiin, äidillä oli väkivaltaisia poikaystäviä ja puukot heiluivat ja elämä oli oikeasti tosi kurjaa ja kamalaa.
Muutin nuorena pois kotoa ja siitä parin vuoden päästä kävin läpi masennuksen. Siitä on kuitenkin jo 10 vuotta ja mulla on pitkään mennyt hyvin. Parisuhde on kunnossa, samoin työt jne.
Mutta jostain syystä viime aikoina kun olen esim. ihan tv-ohjelmissa nähnyt jotain joka tuo asian mieleeni, en meinaa päästä surusta eroon. Äskenkin katsoin Todistettavasti syyllistä ja siinä kaksi pientä lasta katsoi juoppoa äitiään auton ikkunan läpi, ja mua itkettää vieläkin tuo. Aiemmin ei ollut tällaista, enkä tiedä miksi nuo muistot nyt nousevat pintaan.
Pitäiskö tästä nyt mennä puhumaan johonkin vai mitä tämä nyt on?
Kommentit (14)
nyt on ihan puskista noussut hirveä kauna vanhempia kohtaan. Lapsuuteni oli ihan kamala, vaikka kulissit pysyi AINA. Ne olikin ainoat, joista pidettiin huoli...
Häiritsevintä on se, että mun on tosi vaikea olla edes sisarusteni kanssa tekemisissä, kun nää tunteet jotenkin jyrää kaiken alleen. Olen ollut terapiassakin, eikä se juuri auttanut. Vanhempieni kanssa en ole väleissä eikä olla nähty vuosiin. En haluais, että menetän sisaruksetkin vanhempien paskamaisuuden takia, mutta heidänkin seura on alkanut tosissaan inhottaa.
En tiedä yhtään, miten tämän ratkaisisin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nyt on ihan puskista noussut hirveä kauna vanhempia kohtaan. Lapsuuteni oli ihan kamala, vaikka kulissit pysyi AINA. Ne olikin ainoat, joista pidettiin huoli...
Häiritsevintä on se, että mun on tosi vaikea olla edes sisarusteni kanssa tekemisissä, kun nää tunteet jotenkin jyrää kaiken alleen. Olen ollut terapiassakin, eikä se juuri auttanut. Vanhempieni kanssa en ole väleissä eikä olla nähty vuosiin. En haluais, että menetän sisaruksetkin vanhempien paskamaisuuden takia, mutta heidänkin seura on alkanut tosissaan inhottaa.
En tiedä yhtään, miten tämän ratkaisisin!
Mä oisin voinut kirjottaa tän, tosin erona se, että sisarusten kanssa ok, ja vanhempien kanssa kyllä tekemisissä, mutta suhde isään tosi vaikea. Kauheita vihantunteita, joista en pääse eroon. Terapiassa olen myös minä käynyt ja näitä asioita käsitellyt pitkään, mutta sekään ei ei ratkaissut tätä vihaa. Oma elämä nyt hyvin, mutta isää nähdessä kauhea viha nousee aina pintaan. Hän on kyllä hyvä isovanhempi ja koittaa hyvittää meille aiheuttamaansa kurjaa lapsuutta, mutta silti en pysty päästämään irti vihasta. :(
Tajusin juuri, että mulla tähän voi nyt vaikuttaa sekin, että tuolloin sain turvaa siskostani, mutta nyt viimeisen vuoden aikana siskoni on etääntynyt minusta ihan hirveästi, ja olenkin jo luovuttanut sen suhteen, että me enää lähentyisimme. Se varmaan myös aiheuttaa tätä surua.
ap
Mene ihmeessä terapiaan. Käy juttelemassa ensin ihan terveyskeskuspsykologille, vaikka neuvolapsykologille. Pieni tyttö sisälläsi tarvitsee sinun apuasi, että hän saisi viimeinkin apua. Olet parempi ja jasavampi äiti, kun saat itse puhua pahan mielesi sanoiksi.
On niin iso asia kyseessä, ettet voi käsitellä sitä yksin.
antaa sinulle paljon, vaikka sinua ei ehkä olekaan käytetty seksuaalisesti hyväksi. JA mene terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos asiallisista vastauksista. Ei minua ole käytetty seksuaalisesti hyväksi. Siskoani tosin eräs äidin miesystävä yritti tosissaan lääppiä, ja vaikka siskoni kertoi tästä äidille, ei äiti tehnyt asialle mitään. Tällaista meillä siis oli.
Pitää ehkä tosiaan tehdä asialle jotain, tuntuu kauhean raskaalta. Nytkin itken tässä kun tätä kirjoitan.
ap
Omien lasten myötä olen tajunnut, että ei minun lapsuuteni ollutkaan ns. normaali. Olen saanut kuulla ja nähdä ihan liikaa asioita, jotka ei ollenkaan kuulu lapsille ja lasten elämään.
Viitisen vuotta tunteet on velloneet laidasta toiseen ja sitä myöden olen entisestään etääntynyt perheestäni. Siis ollaan perheeni kanssa väleissä joo, mutta luulen ettei kukaan vanhemmistani tai nuoremmista sisaruksistani tajua, mitä olen käynyt ja käymässä läpi.
Isän mielestä meillä on ollut "hieno lapsuus maalla" - just, maaseutu onkin hyvän lapsuuden määritelmä, jos lasketaan pois että samassa taloudessa asuva isoisä oli juoppo, ilkeä, pelottava ja narsistinen ihminen, isoäiti jopa sairaalloisen uskovainen (aina oli pakko lukea iltarukous, koska jos niin ei tehnyt ja kuoli yöllä, ei päässyt taivaaseen), jo 6-vuotiaana osasin pelätä konkurssia ja kodittomaksi joutumista (isä yrittäjä, joka aina töissä ja rahat ei silti riittäneet mihinkään), pienessä kyläkoulussa kiusattiin 2. luokasta lähtien, mihin KUKAAN aikuinen ei KOSKAAN puuttunut etc. etc.
Tähän asti olen potenut pelkkää surua ja oma lapsuus on tuntunut äärettömän vaikealta ja raskaalta asialta miettiä. Nyt olen selkästi siirtymässä kiukku-vaiheeseen. Mutta mitä iloa siitä on enää mennä itkemään omille vanhemmilleen!?
Oonkin miettinyt tuota terapiaa. Pakko tämä suru ja kiukku on jonnekin jollain tapaa purkaa. Siis ihan terveyskeskukseen(ko?) voi varata ajan psykologille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi!
Hyvä ap, muista kuitenkin, että vaikka sinulla olisi ollut kuinka vaikea lapsuus tahansa, niin nyt sinä itse olet vastuussa omasta elämäestä. Sinä itse voit tehdä itsellesi onnellisen elämän, nyt SINÄ itse olet vastuussa omasta onnellisuudestasi :).
Mene puhumaan pahat asiat pois ja jatka elämääsi muru :)
Olisi voinut olla mun kynästä. Jännä tuo kulissien ylläpito, taitaa olla yleisempää kuin luullaan.mHuudettiinko teillä ja oliko väkivaltaa? Entä alkoholia? Oma lapsuuteni oli niin perseestä, etten todellakaan halua toisintoa lapsilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun vahemmat on jo kuolleetkin, enkä tajua miks nyt tässä iässä mua on alkanut piinaamaan noi lapsuuden jutut ka hirveä viha juopottelevia vanhempia kohtaan! Pitääkö tätä lähtee johonkin purkaan vai mitä...en halua, en halua enää ees miettiä koko asioita!
muistot pintaan. Mulle kävi samalla tavalla. Tajusin miten ahdistavaa moni asia oli lapsuudenkodissani. Mietin miten kukaan voi kohdella omaa lastaan sillä tavalla. Omia lapsiaan rakastaa niin paljon ja haluaa suojella ja sitä on vaikea käsittää että omat vanhemmat eivät tehneet samaa.
Suosittelen HYVÄÄ terapeuttia. Pääset eroon vanhasta painolastista ja voit taas nauttia elämästä. Menneisyyttäsi et voi muuttaa mutta tulevaisuutesi voit!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
asiat on hyvin. Nyt sulla on ehkä turvallinen olo elämässä ja psyykesi pystyy käsittelemään kipeitä asioita. Vaikeille asioille on tilaa ja voimia.
Tuli parisuhteet, lapset yms., eikä oltu paljon tekemisissä. Nyt kun lapset ovat jo isompia, niin ollaan siskon kanssa taas tosi läheisiä.
Turha surra asiaa etukäteen. Etääntyminen voi olla tilapäistä ja johtua täysin sinusta riippumattomista asioista. Tai sitten siskosi ei ole käsitellyt itsekään asioita loppuun asti ja tapaamisesi yms. nostavat ikäviä asioita mieleen. Oletteko puhuneet asioista avoimesti?
Tajusin juuri, että mulla tähän voi nyt vaikuttaa sekin, että tuolloin sain turvaa siskostani, mutta nyt viimeisen vuoden aikana siskoni on etääntynyt minusta ihan hirveästi, ja olenkin jo luovuttanut sen suhteen, että me enää lähentyisimme. Se varmaan myös aiheuttaa tätä surua.
ap
Tänne olikin tullut vastauksia, kiitos niistä! Hassua, että monella muullakin on sama tilanne, että nyt vasta alkaa tunteet nousta pintaan noista vanhoista asioista.
Sen verran korjailen, että minulla ei ole lapsia, eikä siskollanikaan, eli siitä ei johdu tuo etääntyminen.
Tuo jonka joku sanoi, että nyt kun asiat ovat hyvin niin siksi nuo tulee pintaan, voi periaatteessa olla ihan totta, mutta mulla on ollut asiat hyvin jo vuosikaudet, siksi tuntuu hassulta että juuri nyt on alkanut tuntua tältä. No, pitää harkita tuota terapeuttia. Työterveyshuoltoon ei taida sellaista kuulua, eli sitten pitäisi mennä terveyskeskuksen kautta (koska yksityiseen ei ole kyllä varaa). Tai sitten soittelen johonkin terapiapuhelimeen :)
ap