Miten teillä, jotka olette eronneet pitkästä parisuhteesta

takana yksi ero jossa olin konkreettisten asioiden tapahtuessa jo tehnyt henkistä eroa todella pitkään ja kuvittelin ison osan eron käsittelystä jo tapahtuneen. Olin todella väärässä. Ero iski rajuna, ja asiat joiden jo ennakolta tiesin olevan vaikeita, olivatkin sitä potenssiin sata. Sen lisäksi oli asioita ja tunteita joita en ollut osannut ajatella. Prosessi alkoi oikeasti vasta konkretian jälkeen.

No minä ajattelen lähinnä niin, että tietenkin siinä hetken aikaa kaikesta huolimatta suree sitä tilannetta jollakin tapaa, mutta jos todellakin sen pääkoppatyönsä on tehnyt jo pitkän ajan kuluessa ja muutenkin hakannut turhautuneena päätään seinään kerta toisensa jälkeen, niin ehkä se tuntuu vaan... vapaudelta? Ja kun mitään alhaisia riitojakaan ei ole luvassa, molemmilla kuitenkin sellaiset luonteet.



No, jokaisella varmaan omanlaistaan, eikä sitä voi tietää annalta. Ei tällaiseen kuitenkaan voi jäädä.

oltiin yhdessä 10v, seitsemän vuotta mietin asiaa jatkuvasti, mutta sitten vaan oli syitä miksi annoin olla.

Viimeisen vuoden aikana alkoi olla mitta niin täysi, että uhkasin erolla muutaman kerran ja sitten yks kaunis kerta ilmoitin, että se oli nyt tässä.



Olin niin onnellinen eron jälkeen ja vauhtia riitti vaikka muille jakaa, sisustin ja urheilin ja laihduin n.20kg muutamassa kuukaudessa.

Rakastuin aika nopeasti uuteen mieheen, sitä kesti loppujen lopuksi vain vuoden, mutta se oli ihanaa aikaa.



Useampi vuosi meni sinkkuna, eikä mulla ollut mitään eron käsittely vaiheita, kai mä olin sitten siinä vuosien aikana ne asiat jo niin käsitellyt.

Nykyisin mulla on aivan ihana mies, meillä on uusi talo ja kaksi lasta.

Ainoa mikä vois harmittaa, ois se, etten eronnut jo silloin aiemmin, mutta en jaksa harmitella, kaikki on nyt just niin kun pitääkin :)

Mä jotenkin tiedän ja tunnen olevani valmiudessa rakastua, enkä mä koskaan enää elämässäni tyydy mihinkään muuhun kuin sellaiseen, mitä ilman tuntuu etten voisi enkä haluaisi elää. Ja vice versa. Ei mitään vähempää mitä rakkauteen tulee, tai mieluummin olen sitten ilman ja siihen ehkä jotain satunnaista ilottelua. Siis jos mua nyt kukaan enää haluaa itselleen ottaa, mutta ei tässä nyt vielä sentään aivan finaalissa olla.



ap

se vihdoin konkreettisesti tapahtui, joten olin vain onnellinen ja iloinen että sain asian päätökseen. 10v suhde kesti, siitä viimeisen vuoden mietin eroa.

Meillä usea vuosi enemmän ja vähemmän vaikeaa. Onnea ei nimeksikään. Suhteessa pettämistä ja väkivaltaa. Nyt kun sulassa sovussa päätimme erota niin ottihan se koville. Ensimmäisen kerran vuosiin itkin ja koin miehen läheiseksi. Mutta ero on nyt taputeltu, molemmat tavallaan helpottuneita. Asuntoa etsin, saa nähdä mitä konkretioita sitten iskee. Kovin odotan tilaa hengittää ja elää itselleni ja lapsille. Mies kun kontrolloi minun ja lastenkin suhdetta.

Kokemuksia lissää