Lue keskustelun säännöt.
Haastava lapsi = jatkuvia epäonnistumiskokemuksia
12.10.2012 |
Pakko tulla tänne tilittämään anonyymisti kun ei huvita avautua aiheesta kavereille, joilla on normaaleja tai jopa superhelppoja lapsia.
Mun lapseni on ns haastava lapsi; todella räjähtelevä ja samaan aikaan superherkkä. Huonolla hetkellä ihan mikä tahansa asia voi laukaista ihan järjettömän itkupotku- hysteriakohtauksen. Kuten esim tänään sängyn petaaminen. :o
Asiaa ei auta se, että kohta kolmevuotiaana lapsen puhe on pahasti jäljessä. Vasta viime aikoina on alkanut tapahtua selkeää kehitystä.
Ainoa erittäin laiha lohtu on se, että oma pikkuveljeni on ollut samanlainen itkupilli vänisijä, mutta ilman raivareita. Senkin puhe oli samalla tavalla jäljessä. Ihan OK kansalainen siitä kasvoi, joskin aika pessimistinen ja usein tahallaan muita ärsyttävä.
Epäreilulta tässä tuntuu se, että esim äitini oli saanut ensin nauttia todistajalausuntojen mukaan huippuhelposta ja aurinkoisesta esikoistyttärestään eli minusta. Ja että kaikkien kavereideni lapset ovat olleet sellaisia ihmelapsia jotka oppivat puhumaan ennätysnopeasti ja ovat aurinkoisia ja sopeutuvaisia.
Siinä missä kaverini pääsevät hehkuttamaan omien lastensa saavutuksilla, mulla ei ole mitään kerrottavaa. Leikkipuistossa ikäistään isokokoisempi lapseni jota luullaan välillä jopa nelivuotiaaksi herättää kummastuneita katseita sillä että sen puhe on n. puolitoistavuotiaan tasolla ja jos asiat eivät mene niin kuin se haluaa, seurauksena on ihan hillitön raivari.
Lapsi ei myöskään suostu vieläkään kakkaamaan muualle kuin vaippaan eikä ilmoita pissasta muulloin kuin silloin kun se on ihan ilman housuja. Öisin heräillään yhä 1-3 kertaa ja jos päiväunet ovat menneet jotenkin pieleen, herääminen tarkoittaa äkkiä puolen tunnin huutoa painajaisen tms takia. Lapsi nukkuu tilan ahtauden takia kanssamme samassa huoneessa.
Aika usein tulee fiilis että olen totaalisen epäonnistunut äitinä, vaikka neuvolan täti ja puheterapeutti eivät ole nähneet toiminnassani mitään korjattavaa tai muutettavaa.
Toki joka päivä on myös hyviä hetkiä ja lapsi on myös hyvällä hetkellä kova halailemaan, aika rohkea ja jaksaa keskittyä omiin leikkeihin ja on kiinnostunut myös muista lapsista, mikä puheterapeutin mukaan on kuulemma hyvä merkki.
Ymmärrän toki ettei äitiyden ole tarkoitus olla mikään itsetunnon nostattaja, mutta olisi ollut kiva jos nämä alkuvuodet olisivat olleet vähän enemmän palkitsevia. :-(
Onko jollain toisella haastavan lapsen äidillä ollut vastaavia ajatuksia? Entä onko täällä ketään jolla olisi jo paljon vanhempi (entinen) haastava lapsi? Miten nyt menee? Mitä ajattelet noista ensimmäisistä vuosista?
Kommentit (4)
ja se auttoi jonkin verran selviämään haastavasta kuopuksesta.
Pojan puhe kehittyi myöhässä, mutta otti sitten hurjan spurtin noin 2,5 - 3 v iässä. Just nuo raivarit ja impulsiivisuus olivat todella raskaita. Karkeamotorisesti poika kehittyi etuajassa, mikä toisaalta tietysti oli kiva, paitsi hiukan vaarallista, kun taitoja oli, mutta järkeä ja itsehillintää ei ollenkaan.
Nykyään poika on tokaluokkalainen, jolla menee koulussa ja kavereiden kanssa enimmäkseen hienosti. Ekaluokalla hänen oli vaikea tottua koulun sääntöihin, eli hiljaa paikallaan istumiseen, mutta sekin alkoi alun jälkeen sujua.
Raivoisan itsepäisyyden hän on saanut kanavoiduksi positiivisiin asioihin: harjoittelee erittäin pontevasti ja kehittyy hienosti soitto- ja urheiluharrastuksessa. Lisäksi hän on aina ollut hyvin kiinnostunut aikuisten askareista ja kotitöistä, ja hyvin auttavainen, ja se, että lapsen on ottanut mukaan tekemään monenlaista, alkaa nyt kantaa hedelmää. Hän osallistuu kotitöihin ihan oikeasti hyödyllisesti, ja on oma-aloitteinen ja järkevä niissä.
"Uhmaikä" tuntui kestävän noin ikävuodet 1-6. Eskarissa alkoi pikkuhiljaa helpottaa.
Tärkeää on, että saat itse ja lapsesi saa myös positiivista palautetta, muuten alatte itsekin uskoa, että olette jotenkin epäonnistuneita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin paljon kuin voit:) Tue ja kannusta lastasi sellaisiin tekemisiin, missä kehittyy ne taidot, joissa lapsesi on ikäisiään jäljessä. Jos lasta ei kuitenkaan kiinnosta, niin älä pakota, jotta lapsi ei koe epäonnistuvan. Yritä löytää lapselle onnistumisia ja kehu, jotta hän löytää onnistumisen ilon:) Tärkeintä kuitenkin on, että et koe häpeää tai huonouden tunnetta onnistumisesta äitinä tai lapsestasi, koska lapsi aistaa sen yllättävän helposti ja purkaa negatiivisina raivareina.
Yllä olevat ovat maallikon neuvoja eikä omakohtaisia kokemuksia ole muutoin kuin juurikin 3v täyttäneestä ja ehkä ennemminkin nopeasti kehittyneestä/taitavasta lapsesta (neuvolan testien mukaan). Eräällä kaverilla tosin on mm. adhd lapsi, joten seuraan tiiviisti haastavan lapsen elämää, sillä näemme keskim. 2krt/vko ja olen usein sanonut kaverilleni, kuinka ihailen hänen taitoaan käsitellä lasta ja olla kärsivällinen. En usko, että itse jaksaisin. Tämän vuoksi ihailenkin äitejä, joilla lapsi keskimääräistä haastavampi ja silti näkee, kuinka he rakastavat lastaan ja jaksavat lasten "kohtauksia/sairautta". Sinä, ap, kuuluisit varmasti näihin äiteihin, joita ihailen, jos tapaisimme leikkikentällä:)
niin paljon kuin voit:) Tue ja kannusta lastasi sellaisiin tekemisiin, missä kehittyy ne taidot, joissa lapsesi on ikäisiään jäljessä. Jos lasta ei kuitenkaan kiinnosta, niin älä pakota, jotta lapsi ei koe epäonnistuvan. Yritä löytää lapselle onnistumisia ja kehu, jotta hän löytää onnistumisen ilon:) Tärkeintä kuitenkin on, että et koe häpeää tai huonouden tunnetta onnistumisesta äitinä tai lapsestasi, koska lapsi aistaa sen yllättävän helposti ja purkaa negatiivisina raivareina.
Yllä olevat ovat maallikon neuvoja eikä omakohtaisia kokemuksia ole muutoin kuin juurikin 3v täyttäneestä ja ehkä ennemminkin nopeasti kehittyneestä/taitavasta lapsesta (neuvolan testien mukaan). Eräällä kaverilla tosin on mm. adhd lapsi, joten seuraan tiiviisti haastavan lapsen elämää, sillä näemme keskim. 2krt/vko ja olen usein sanonut kaverilleni, kuinka ihailen hänen taitoaan käsitellä lasta ja olla kärsivällinen. En usko, että itse jaksaisin. Tämän vuoksi ihailenkin äitejä, joilla lapsi keskimääräistä haastavampi ja silti näkee, kuinka he rakastavat lastaan ja jaksavat lasten "kohtauksia/sairautta". Sinä, ap, kuuluisit varmasti näihin äiteihin, joita ihailen, jos tapaisimme leikkikentällä:)
Mun omat lapset on myös olleet melkoisen helppoja, kuopus tosin on tosi vlikas ja omapäinen, mutta se on pientä verrattuna siihen, että lapsella on oikeasti ongelmia jollain elämänalueella tai useammalla.
Mun hyvällä ystävälläni puolestaan on lapsi, joka oli pienenä aivan järkyttävä tapaus. Sai ihan uskomattomia raivareita päivittäin ja raivosi vaan tuntitolkulla ihan mistä tahansa asiasta eikä siihen auttanut yhtään mikään. Kaverillani oli todella todella raskasta, ja hän mm. joutui syömään mielialalääkkeitä muutaman vuoden, että kesti henkisesti sen ajan.
Mutta hänkin jaksoi olla hyvä vanhempi lapselleen, ja nyt kun lapsi on jo iso koululainen, hän on oikein ihana lapsi, jolla on todella läheinen suhde äitiinsä. Monia ongelmia tuolla lapsella vielä on ( puhevikoja, tic-oireita, aistiyliherkkyyttä+ yksi konkreettinen vamma), mutta ei mitään maata kaatavaa.
mutta oppi puhumaan vasta yli kolmevuotiaana (oli tasan 3v 2kk). Sitä ennen puhui juurikin kuten puolitoistavuotiaat. Kyllä mä tunnistan tuosta sun kirjoituksesta omia tunteitani, jotka olivat sekoitus huolta, pelkoa siitä että olen niin huono äiti etten saa lasta opetettua edes puhumaan, turhautumista ja tietynlaista häpeää, kun lapsi erottui kavereiden lapsista niin voimakkaasti. Meilläkin poika on siis ikäistään isokokoisempi, ja monta kertaa näin kuinka hämmentyneitä ihmiset olivat, kun poika vastasi heidän juttuihinsa omalla tatata-kielellään.
Ei siinä auta muu kuin ajatella, ettei lapsi ole mikään minun jatkeeni, vaan hänellä on se oma elämänpolkunsa, ja se nyt on tällainen, vähän vähemmän hohdokas, jolla äiti ei pääse facessa brassailemaan. :) Meillä lapsen puhe kehittyi nopeasti kun se kerran lähti käyntiin, ja iso huoli poistui jo siinä, että todettiin ettei mitään varsinaista kehityshäiriötä ole. On vaan ikäisiään jäljessä sekä puheessa että joissakin muissa taidoissa.
Tsemppiä sulle kovasti. Älä turhaan murehdi sitä, että lapsesi kehittyy hitaasti. Ajattele niin päin, että mikä onni että tällainen hitaasti kehittyvä lapsi on saanut äidikseen jonkun joka välittää ja yrittää tukea sitä kasvua - juuri sellaisen äidin hän tarvitsee.