Realistista opiskelijaelämää?

Niina pääsi erityisammattikouluun kehitysvammaisten ammatillisiin opintoihin valmentavaan ja kuntouttavaan kouluun. Niinalla oli edessä nyt uusi elämänvaihe. Siihen kuului asuminen asuntolassa. Niina joutui hyvästelemään vanhan tutun ja rakkaaksi käyneen hoitotätinsä ja iltapäivähoitopaikkansa kyynelsilmin. Mutta hoitotäti sanoi, että Niina on aina tervetullut käymään siellä kylässä. Niinan vanhemmat sanoivat, että Niina ei ole enää lapsi, vaan nuori opiskelija jo ja kohti aikuisen elämää kasvamassa. Ja että asuntola ja uusi koulu valmentaa ammatillisiin opintoihin. Myös Niinan siskot ja veljet olivat kannustamassa Niinaa uuteen kouluun vaikka toisaalta he haikeina ja kyynelsilmin olivat, koska Niina oli ollut heillä kotona aina läsnä joka päivä ja Niina oli heille niin rakas sisko. Mutta he tiesivät että viikonlopuiksi ja lomiksi Niina tulee aina kotiin ja kun tulee, niin silloin tehdään jotakin kivaa yhdessä koko perhe. Niin sitten sunnuntaina päivää ennen ensimmäistä kouluaamua Niina vietiin asuntolaan omaan viihtyisään huoneeseensa ja seuraavana aamuna alkaisi sitten jo koulu. Niina oli jo 17-vuotias nuori nainen ja mieli täynnä tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita. Ammattikoulu, jossa valmentava linja oli, oli kehitysvammaisten koulu. Siellä samalla luokalla Niinan lisäksi oli muitakin Downeja, pari autistia ja myös muita kehitysvammaisia.







Koulun yhteydessä oli myös erilaisia kerhoja. Kerhoja järjestettiin koulutuntien jälkeen ja niiden tarkoituksena on antaa vastapainoa opiskeluille. Maanantaisin oli ratsastusta. Siitä Niina innostui ja halusi osallistua siihen. Niina oli aiemminkin, joskus nuorempana harrastanut ratsastusta. Tiistaisin oli kokkikerho, johon siihenkin Niina halusi osallistua. Keskiviikkoisin oli saunailta jolloin opiskelijat pääsivät uimaan ja saunomaan ja torstaisin oli siivouspäivä jolloin opiskelijoiden piti siivota oma huono ohjatusti yhdessä ohjaajan kanssa. Ja pyykin pesu ja ripustaminen myös tarvittaessa tehtiin aina ohjaajan kanssa yhdessä, ohjatusti. Koulu tarjosi ilmaiset päivän ateriat ja ohjaajia oli ympäri vuorokauden ohjaamassa opiskelijoita.









Niinasta koulu vaikutti mukavalta ja Niina tykkäsi alkaa sitä käydä. Koulussa opiskeltiin äidinkieltä, matematiikkaa ja sitä, millaisia ammatteja on ja mitä niihin sisältyy ja mitä niissä vaaditaan. Opiskelijoiden kanssa tehtiin myös tutustumiskäyntejä eri paikkoihin ja kohteisiin ja mietittiin jokaisen kohdalla, että mikä olisi se oikea ala. Siellä myös kokeiltiin eri alojen työtehtäviä. Niina piti erityisesti siivoustöiden ja keittiötöiden kokeilemisesta koulun keittiöllä ja koulun siivoojan työparina myös. Koulussa Niinan kanssa erityisesti rahan arvoa ja rahan käyttöä harjoiteltiin ahkerasti. Ja kyllä Niina oppi ja osasi vähitellen maksaa itse erilaisia pieniä ostoksia koulun kanttiinissa. Myös asiointia eri virastoissa ja lomakkeiden täyttämistä harjoiteltiin. Myös käyttäytymis etikettiä ja pöytätapoja ja pöydän kattamista harjoiteltiin.







Niina oppi paljon ja aikuistui ja opettajalla oli vanhemmille myönteistä sanottavaa siitä, kuinka Niina oli sosiaalinen ja hyvin käyttäytyvä ja muut luokkatoverit huomioon ottava opiskelija. Niina oli ystävällinen, osasi hyvät sosiaaliset taidot ja tunnisti aina hyvin herkästi toisten ihmisten tunteet ja mielialat. Niina monesti sanoi haluavansa lastenhoitajaksi ja koska Niina siihen kovasti halusi, niin sitä alettiin pohtia, että Niina voisi mennä valmentavan jälkeen samaan kouluun, jossa tälläkin hetkellä on, sosiaali-ja terveysalan apulaisen koulutukseen eli hoitoapulaiseksi opiskella ja erikoistua erityisesti lapsiin. Niina oli nimittäin hoitanut pikkusisaruksiaan ja hoitotädin apuna myös hoitolapsia iltapäivähoitopaikassaan. Ja luonteensa ja käytöksensä puolesta Niina soveltuu hyvin lasten pariin.







Niinan arki kului koulussa mukavasti opiskellen, harrastaen, viettäen aikaa kaverien kanssa ja viikonlopuiksi ja lomiksi Niina tuli kotiin. Kotona sisarukset olivat odottaneet Niinaa ja olivat aina iloisia siitä kun Niina tuli kotiin ja sen kunniaksi kun Niina tuli kotiin, tehtiin aina jotakin kivaa. Valmistettiin hyvää ruokaa, käytiin ravintolassa syömässä koko perheen kanssa jne.











Kun valmentavalla koulutuksella oli työssäoppimisjaksoja, Niina pääsi työssäoppimaan kotipaikkakunnalla olevalle päiväkodille ja silloin sai käydä koulua kotoa käsin. Eli matkustaa kotiin sieltä koulun asuntolasta ja kotoa käydä töissä. Niina oli kotona ja itse huolehti omasta heräämisestään aamulla töihin ja oli töissä ahkera ja erityisen mieluista Niinalle oli vauvanhoito. Päiväkodissa oli hoidossa 7kk ikäinen vauva pienten puolella ja Niina sai sitä kanniskella, nukuttaa, syöttää, vaihtaa sille vaipat ja ottaa vauvasta vastuuta. Niina oli siinä todella hyvä ja tultiin siihen tulokseen, että kyllä se lastenhoito on Niinan alaa.









Toinen työssäoppimisjakso Niinalla oli siten, että Niina oli äidin mukana lomittamassa maatiloilla. Niinan äiti on maatalouslomittaja ja hän otti Niinan mukaan sinne lomituskeikoille viikon ajan maatilan töihin. Niissäkin Niina pärjäsi ja tykkäsi tehdä niitä hommia ohjatusti, yhdessä oman äidin kanssa. Niina syötti lehmät, keräsi kananmunat kanalasta, ruokki kanin ja lakaisi navetan lattian.









17-vuotiaana useimmat kehitysvammaiset jäävät suoraan peruskoulusta eläkkeelle. Mutta Niina ei ollut 17-vuoriaana eläkkeellä, vaan kuntoutusrahalla ja Niinan kohdalla mietittiin, että kokeillaan pystyykö Niina työllistymään avoimille työmarkkinoille normaalisti. Jos pystyy, niin silloin hän tekee palkallista työtä eikä tarvitse jäädä eläkkeelle. Mutta jos Niina ei pysty, niin silloin on eläkkeen aika. Niina oli niin ahkera ja toimelias itsekin ja sanoi itsekin, että ei halua eläkkeelle vielä niin nuorena kuin mitä on.









Kun valmentava koulutus loppui, Niina meni sieltä sitten erityisammattikoulun hoitoalalle. Eli samaan kouluun, missä valmentavakin on. Niina oli nyt 18-vuotias. Hän asui viikot asuntolassa omassa viihtyisässä huoneessaan koululla ja viikonlopuiksi ja lomiksi tuli kotiin. Niinan nuorempi veli, Aapo oli lukiossa ja Arttu yläasteella, Emmi oli myös yläasteella ja nuoremmat sisarukset Joel ja Elise kuudennella luokalla. Isoja alkoivat olla kaikki perheen lapset. Perheessä oli myös surua, kun rakas koira, saksanpaimenkoira Eetu kuoli. Se haudattiin kotipihaan, omenapuun alle. Niina muisti aina kastella koiran haudalle istutetut kukat joka kerta kun tuli kotiin lomille. Niinan tulo lomilta kotiin oli aina kohokohta sisaruksille ja Niinan kanssa touhuttiin yhdessä kaikkea kivaa. Sisarukset tekivät yhdessä pitkiä kävelylenkkejä, katsoivat leffoja, pelasivat, leipoivat ja laittoivat ruokaa yhdessä ja juttelivat kaikkea mahdollista ja yhdessä tekivät kotiaskareita.







Koulussa Niina opiskeli hoitoalaa ja siellä käytiin läpi vanhusten, lasten ja sairaalan vuodeosaston potilaiden hoitoon liittyviä asioita. Niina pääsi työssäoppimisjaksolle vanhainkotiin auttamaan vanhuksia. Toisen työssäoppimisjakson hän suoritti rintasyöpäkirurgisella osastolla autellen potilaita ja pitäen potilaille seuraa. Ylilääkäri ja hoitajat kehuivat Niinaa siitä, miten Niina on ahkera henkilö ja koko osaston ilopilleri. Niina jutteli ruokataukojen aikana kaikenlaista hoitajien kanssa ja joskus Niina lähti ylilääkärin kanssa kanttiiniin ja istuivat saman pöydän ääressä, söivät ja juttelivat. Sattumoisin myös olivat sukua toisilleen, nimittäin Niina oli tämän ylilääkärin siskon tyttö. Niina oli hyvin paljon saman näköinen ja saman luonteinen kuin tätinsä ja hänessä oli paljon samaa kuin tädissään, ihan täysin saman näköinenkin oli, jos ei Niinan kasvoissa näkyviä Downin oireyhtymämn tuntomerkkejä oteta huomioon.











Koulussa Niinasta tuli varsinainen asiantuntija siinä, miten potilaita pitää hoitaa. Koulussa Niina edelleen halusi lastenhoitajaksi ja pääsi toisen vuoden opintojen aikana erään ammattilais lastenhoitajan työpariksi perheisiin hoitamaan lapsia. Sattui olemaan vauvaperhe, jossa oli kaksotytöt joilla ikää kolme kuukautta. Niina oli 19-vuotias, kokenut lastenhoitaja ja työnjako oli se, että hoitaja hoitaa toista vauvaa ja Niina hoitaa toista. Niina osasi todella hyvin tehdä kaikki hoitotoimet vauvalle ja vauva oli iloinen ja tyytyväinen ja vauvalla oli Niinan kanssa turvallinen olo.







Vimeinen vuosi koulussa oli sitten Niinalla erikoistumisvuosi jolloin hän erikoistui lastenhoitoon. Niinan työllistymistä ja tulevaisuutta pohdittiin Niinan palavereissa paljon. Niina oli nyt 20-vuotias ja viimeinen vuosi oli koulussa. Niinalle tehtiin neuropsykologiset testit joissa arvioitiin laajasti Niinan kognitiivinen taso. Niina oli todettu olevan lievästi kehitysvammainen, mutta lahjakas sosiaalisissa vuorovaikutustaidoissaan ja tunne-elämältään hyvin tasapainoinen ja kypsä henkilö.





Niina valmistui koulusta hoitoapulaiseksi hyvin arvosanoin. Mutta Niinan kohdalla mietittiin myös sitä, että Niina voisi käydä tuon lisäksi myös täydennyskoulutuksen eli syventävän jatkokurssin joka kestää vuoden ja josta valmistuu ammattinimikkeellä Lastenhoitaja.







Niina meni siihen kouluun 21-vuotiaana ja sai sen vuoden asua kotona vanhempiensa ja sisarustensa kanssa ja käydä koulua kotoa käsin. Se koulutus oli tarkoitettu kehitysvammaisille ja muita neuropsykiatrisia ongelmia omaaville, joilla on työllistymisessä haasteita. Niina meni siihen kouluun ja oli onnellinen opiskelija siellä ja suoritti koulunsa hyvin ja työssäoppimisjaksoja oli kolme, joista yhden Niina suoritti lastenkodin lapsia hoitaen, toisen hän suoritti iltapäiväkerholaisia ohjaten ja kolmannen hän suoritti naistenklinikan synnytysosastolla vastasyntyneitä vauvoja hoitaen. Niina suoriutui erittäin hyvin hoitajien valvomana ja opastamana vastasyntyneiden hoitamisesta ja oli oikein huolellinen, tarkka, herkkävaistoinen ja empaattinen hoitaja vastasyntyneille vauvoille.







22-vuotiaana Niina sitten valmistui lastenhoitajaksi ja sai lastenhoitajan paperit. Koko perhe oli ylpeä ammattiin valmistuneesta Niinasta. Niinan nuorempi veli Aapo oli nyt 20-vuotias ja opiskeli lääketiedettä yliopistossa ja Arttu oli juuri päässyt ylioppilaaksi. Emmi opiskeli maatalousoppilaitoksessa ja kaksoset olivat vielä yläasteella. Aapo oli muuttanut jo omilleen asumaan ja Arttu oli hakemassa yliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä. Oli paljon ilon ja ylpeyden aiheita perhepiirissä.