Tää elämä on helvetinmoista näyttelemistä

Koko ajan pitää näyttää että menee lujaa

Mä en edes pyri tuollaiseen vaan rehellisyyteen.

On varmaankin rankkaa lopettaa se kesken kaiken, jos on aiemmin sitä harrastanut. Mutta kyllä se silti kannattaa! Itse olen irtisanoutunut tuosta meiningistä jo lapsena, ja mieheni ja nykyiset ystäväni ovat samoilla linjoilla. Ei mene energiaa esittämiseen, vaan voi keskittyä elämiseen.

Mulla ei mene lujaa, enkä mä todellakaan haluaisi sellaista elämää, missä pitää näyttää yhtään mitään. Mulla on tämä yksi elämä - ja sen mä elän onnellisena, ihan niin kuin itse haluan.



Ja mä haluan elää sen tasapainoisena ja onnellisena mieheni ja lasteni kanssa.



Mä olen nuoresta asti ollut oma itseni, en mikään perässähiihtäjä. Mä teen omat valintani ja elän omalla tavallani. Olen ystävällinen, empaattinen ja pehmeät arvot omaava ihminen. Mutta samalla mä olen raudanluja ja erittäin vahva. Mun mieheni aina sanookin, että mä olen tukipuu, johon voi aina luottaa. Mä taivun, mutten katkea.



Av-mamma varmaan sanois mua vanhanaikaiseksi. Ja minusta se olisi kohteliaisuus :)

Lakkaa silti näyttelemästä, koska sä vedät itsesi tuolla ennen pitkää bönäriin tai jotain.



Karsiutuu jyvät akanoista ja ne ketkä jäävät, ovat siinä oikeista syistä. Mutta mä tiedän ihan hyvin mitä tarkoitat, etenkin jos olet vielä hieman nuorempi ihminen ja sulla sattuu olemaan ympärilläsi vaativia ihmisiä, jotka painostavat ja edellyttävät sun mahtuvan just johonkin täydellisen perusmuottiin (mikä sekin on täysin ok, mutta todella ahdasta on monien mielestä). Stoppaa se ja katso mitä tapahtuu. Hetkittäin voit ottaa sen ihan viihteenäkin, kun joku pikkusieluinen menee niin kovin pienistä ihan tolaltaan, jos sä kehtaat käyttää omiakin aivojasi, etkä ota valmiiksi pureskeltuna mitä vaan. :)