Lue keskustelun säännöt.
Koetteko itsenne onnekkaiksi kun saatte seurata isän ja tyttären
19.09.2012 |
välistä suhdetta?
Meillä on kaikki lapset poikia ja ainoa asia mikä jää hieman harmittamaan kun tyttöä ei ole,on se etten pääse seuraamaan isän ja tyttären välistä tervettä suhdetta.
Oma isäni oli sairas,myöhemmin tuomittu pedofiili ja koen ettei minulla isää edes ollutkaan.Äiti oli mutta todella huono sellainen.
Moni äideistä haluaa kokea äiti-ja tytär suhteen mutta minä niin olisin nähnyt läheltä terveen isän ja tyttären suhteen!
Kommentit (3)
ja täytyy sanoa että olet tietyllä tapaa oikeassa siinä, että on jollain tavalla eheyttävää nähdä miten ihanasti ja rakastavasti mieheni kohtelee tyttäriämme. MUTTA se on samalla myös raastavan rankkaa ja kiduttavaa, koska se luo järkyttävän alleviivaavan kontrastin sille, miten kamalan väkivaltaisen lapsuuden itse jouduin elämään mielipuolen väkivallan uhrina. Oma lapsuuteni oli vähän samaa luokkaa kuin sen 8v Eerika tytön... ja en voi sille mitään että oma lapsuus tulee monta kertaa viikossa mieleen aina kun näen näitä tilanteita missä mieheni kohtelee rakastavasti lapsiamme.
Muistan aina siis takaumia tyyliin "jos itse tein noin niin isäni hakkasi" tai "isäni ei koskaan tuolla tavoin minua syliin ottanut" ja "tuollaisesta kiukuttelusta olisin itse saanut sellaiset hakkaamiset etten olisi kävellyt viikkoon". Tajuat varmaan mitä tarkoitan.
Eli oma lapsuus on ollut järkyttävän lähellä, muistoissa taas, ja jouduin käymään vuoden terapiajakson juuri sen takia että oma lapsuus kummitteli niin kovasti.
Olen itsestäni todella ylpeä että olen selvinnyt noin järkyttävästä lapsuudesta ja saan omat lapseni kasvatettua rakkaudella, välittämisellä, väkivallattomalla tavalla. Mutta samalla tämä prosessi on viiltävän kipeä minulle itselleni. Näen joka päivä sen, mitä minä itse en lapsena saanut vaikka olisi pitänyt saada. Näen sen, miten järkyttävän kaltoin minua kohdeltiin, miten järkyttävän rakkaudettomasti minua laiminlyötiin.
Jostain syystä esikoislapsen (poika) kanssa näitä takaumia ei tullut, vaan ne tulivat vasta tyttären myötä. Psykologi selitti että johtuvat juuri siitä että tyttölapsessa näen kuin peilikuvana itseni samanikäisenä, hentona linnunluisena lapsena, jota ruhjottin, pahoinpideltiin, lyötiin ja kaltoinkohdeltiin.
Joten jos jotenkin voin sinua AP lohduttaa niin se on ehkä se, että oma lapsuutesi ei paiskaudu silmillesi ehkä IHAN niin pahasti tilanteessa, jossa sinulla on poikia. Muuten täytyy sanoa, että pojan ja tyttöjen välilllä persoonallisuuserot ovat sterotypioita suurempia. Omista lapsistani poika on kaikkein hellyydenkipein "sylivauva", kertoo kaikki huolensa, haluaa suukkoja ja rakkautta, on ehkä läheisin. Ja tytöt vastaavasti ovat paljon itsenäisempiä ja omatoimisempia, vaikka kaikkia sinänsä kohdellaan ihan samoin. Eli se on pitkälti myytti että äiti ja tytär olisivat jotenkin automaattisesti "läheisimpiä" ja "sydänystäviä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen siis monesti ajatellut että olen onnekas kun minulla on vain poikia.Juuri lapsuuden kokemusten ja nuoruuden kriisien takia.Pääsiväthän omat veljeni lapsuudessaan helpommalla jne.Mutta sitten aloin miettimään omaa "isättömyyttäni"ja sitä miten olisin kuitenkin halunut oman tyttären kautta kokea ja nähdä mitä isän ja tyttären välinen suhde voi parhaimmillaan olla.Mieheni on niin hyvä isä pojillemme,olisi ollut siis myös tyttärelleen.
Kaikkia tunteita sitä voikaan kokea ja tulla esille omien lasten kautta...Oma lapsuuteni oli myös maanpäällinen hevlvetti ja ihmeen "hyvin" kuitenkin siitä selvisi...
Ap
Vanhempani erosivat, kun aloitin koulun, enkä nähnyt isääni (nyt jo kuollut) kovinkaan monesti sen jälkeen. Lapsena aina kadehdin niitä kavereitäni joilla oli isä mukana elämässään.
Nyt meillä on 2 tyttöä, esikoinen lähestyy murrosikää jaa isäsuhde on erittäin hyvä :)