Jos lapsen/nuoren n. kaikki vapaa-aika kuluu urheiluharrastuksen parissa,

voisiko olla että tämä on jostain pois, siis kun tarkastellaan lapsen/nuoren kehitystä ja arvioidaan tulevaisuusnäkymiä kokonaisuutena - realistiselta pohjalta (ts. on äärimmäisen epätodennäköistä että lapsesi on huomispäivän Litmanen).



Olen huomannut, että esim. epäurheilulliset, liikuntaa harrastamattomat ns. nörtit ovat - keskimäärin ottaen - hyvin aktiivisesti (lue: käytännössä päivittäin) urheilevia ikätovereitaan aivan huomattavasti pätevämpiä esim. kaikkinaisessa tietotekniikkaan liittyvässä ja englannin kielessä, ja heillä on noihin liittyen selvästi innostuneeempi ja intohimoisempi asenne, eli motivaatio on noihin liittyen kova.



Mikä mainio lähtökohta noilla ns. nörteillä onkaan, kun ajatellaan sitä mitä tietoja ja taitoja jatkossa tarvitaan yhä enemmän ja syvällisemmällä tasolla - jos haluaa tehdä elämässään jotain oikasti fiksua, luovaa ja inspiroivaa. Ja vieläpä niin että tämä etulyöntiasema näyttää jopa säilyvän ja vahvistuvan sitä mukaa kun ikää tulee lisää, koska uutta tietoa ja kokemusta kasaantuu vanhan, jo opitun päälle.



Ja tämähän on täysin luonnollista, koska allakassa on tietty määrä tunteja: on kysymys valinnoista: millä tavoin itse kukin itseään kehittää.



Jos intohimo ja energia kohdistuu liikuntaan ja urheiluun, niin on käytännössä vain toiveajattelua, että sitä energiaa ja intohimoa riittäisi lisäksi ja yhtä lailla esim. tietotekniikan luovaan haltuunottoon ja omaksumiseen.



Ihminen nimittäin ei ole kone, vaan resurssit ovat rajalliset ja jokainen joutuu tekemään valintoja: kaikkea ei siis yleensä saa vaan saa juuri sen mitä tilaa.



Olenkin miettinyt, että onko se lapsen/nuoren kehityksen ja tulevaisuuden kannalta yleensä kovinkaan hyvä juttu, jos kaikki tarmo kohdentuu urheiluharrastukseen - siis vaikka koulunkäynti sujuisikin ns. normaalitasoisesti.



Monet 20-25-vuotiaat joilla takanaan aktiivinen, intensiivinen junioriurheilu-ura, ovat aika hankalassa tilanteessa verrattuna niihin ikätovereihinsa, jotka jo lapsesta asti ovat keskittynet innostuneesti ja intohimoisesti joihinkin aivan muihin kehittäviin tekemisiin kuin urheiluun, eli juuri esim. kaikkinaiseen tietokoneella tekemiseen - joka ei todellakaan useinkaan tarkoita (toisin kuin monet vanhemmat tuntuvat luulevat kun puhutaan nuoren "roikkumisesta tietokoneella") vain pelaamista vaan aivan huomattavan paljon muutakin.



Urheiluharrastushan ei ole älyllisesti tai akateemis-ammatillisesti ajateltuna mikään varsinainen huikean rationaalinen investointi tulevaisuuteen.

Miksi siis niin kovin monet vanhemmat tuntuvat edistävän lapsensa yksiulotteista kehittymistä, edistämällä heidän kaiken vapaa-aikansa syövää urheiluharrastusta, esim. jalkapallo- tai jääkiekkoharrastusta.



En ole oikein perillä hyvin aktiivisesti urheilevien lasten vanhempien ajatuksista, mutta veikkaan että suuri osa ko. vanhemmista oikeasti odottaa lapsensa saavan urheilusta niin paljon menestystä, että saa urheilusta peräti rahakkaan ammatin aikuisemmalla iällä.

Mutta eikö tämä ole useimpien kohdalla varsin epärealistinen haave: vain todella pienen pieni murto-osa onnistuu tienaamaan urheilulla leipänsä, ja koska näin on, niin kolikon kääntöpuoli on se, että yhtä menestyvää ammattiurheilijaa kohti löytyy tuhat tai kymmenentuhatta tai satatuhatta (suhdeluku vaihtelee lajista riippuen) rahallisessa mielessä menestymätöntä ex-junioriurheilijaa, joiden tulevaisuus on osin uhrattu - tulevaisuudennäkymät kavennettu - liian dominoivan, kaiken energian syöneen urheiluharrastuksen myötä.



Monien taitojen/tietojen omaksuminen - imeminen ns. selkäytimeen - onnistuu helpoiten herkässä lapsuus/nuoruusiässä, eli ei ole helppoa kuroa tuota osaamisvajetta umpeen vanhemmalla iällä. Tämä pätee hyvin selvästi mm. tietotekniikkaan, jossa lapsena/nuorena kehitetty ns. syvä tatsi on korvaamaton voimavara, josta on todella paljon hyötyä elämässä. Sitä paitsi: nörtti voi kyllä halutessaan alkaa kohottaa kuntoaan esim. 20- tai 30-vuotiaana, ja onnistuu siinä epäilemättä hyvin, jos on motivoitunut, eli lapsuus/nuoruusajan epäliikunnallisuus ei tarkoita millään muotoa sitä, että tulevaisuuden tarvitsis olla epäliikunnallinen. Täsä vinkkelistä: nörtti voi saada helpommin ns. kaiken, mutta junioriurheilija ei niin helposti/todennäköisesti, koska vanhemmalla iällä ei siis tosiaankaan enää se älyllis-looginen oppimisherkkyys ole niin hyvä.



Yhteenveto: urheilu-/liikuntaharrastukset ovat aika pitkälti yliarvostettuja; kohtuuden pitäisi liikunnassa riittää, se olisi useimpien lasten/nuorten kohdalla parasta, heidän tulevaisuuttaan ajatellen.



Kommentteja?