Lue keskustelun säännöt.
Migreeni on oikeasti kamala sairaus!
16.09.2012 |
Kärsin lapsuuteni noin viisivuotiaasta lukioikään asti migreenistä.
Kohtaukset alkoivat auraoireilla: oikea käsi puutui, kieli puutui, puhe sammalsi ja sahanlaitakuviot häritsivät näköä.
Aura hellitti puolessa tunnissa, mutta sen jälkeen alkoi jyskyttävä päänsärky, jossa valot ja äänet sattuivat niin että pystyi vaan makaamaan pimeässä hiljaisessa huoneessa. Oksetti, mutta joka kerta oksentaessa tuntui että pää halkeaa ja aivot purskahtavat ulos.
Tätä kesti tunteja, ja vain uni lopetti kohtauksen.
Oma migreenini loppui teini-iässä, mutta muistan sen niin hyvin etten koskaan vähättelisi työkaveria, joka jää kotiin migreenikohtauksen takia.
Kommentit (2)
Totta kai se on tosi ikävä tauti, vaikka ei tappava olekaan (joskus pahan kohtauksen aikana tosin toivoo, että olisi...).
Tiukimmillaan vaatii sairaalakeikan, mutta on se kamala silloinkin, kun ei tarvitse sairaalaan asti mennä. Menee näkö, osin tunto, mahdollisesti kuulo ja särky tekee hulluksi. Oksentamista tuntikausia... huh. Edellisestä kohtauksesta jo pari viikkoa, mutta muisto elää.
Ei minulla ainakaan työkaverit ole koskaan paheksuneet sitä, että joskus olen joutunut kesken päivän lähtemään kohtauksen takia. Sille ei vaan voi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kohtaustyyppejä, joissa särkyä ei tule laikaan, mutta muita oireita kyllä näköhäiriöistä halvausoireisiin. Säryt sen sijaan ovat niin kovia, että olen tarvinnut joskus sairaalahoitoa. Hankalaksi esian vielä tekee, etten voi käyttää migreenin täsmälääkkeitä enkä tulehduskipulääkkeitä, eli jäljelle jää vain Tramal ja Panacod. Jos kohtauksia tulisi useammin, aloitettaaisiin jälleen estolääkitys. Sellainen oli joskus käytössä.