Elämää "uusperheessä", miehen lapsi

kiva, että ainakin haluaisit tuntea lämpimämpiä tunteita poikaa kohtaan.



Tärkeätä on ymmärtää, että lapsi ei poistu kuvioista, vaikka hänen olemassaolonsa tuntuu sinusta raskaalta. Eli ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se.



Toisaalta, kiintymys syntyy (tai ainakin voi syntyä) yhdessäololla ja hoivaamisella. Niin vanhemmatkin kiintyvät omiin lapsiinsa. Eli vähitellen, kun osallistut lapsen hoitamiseen ja leikkimiseen, niin lämpimämpiä tunteita voi syntyä.



Mutta älä ota liikaa vastuuta, ettet ahdistu lisää: vastuu pojasta kuuluu hänen isälleen, sinä voit mennä myös omille menoillesi lapsiviikkoina, jos haluat.



Tsemppiä! Ei ole myöskään häpeä erota siksi, ettei kestä toisen lasta. Silloin on syytä hävetä, jos jää kuvioihin ja alkaa kohdella lasta huonosti.

Täällä yksi lapseton äitipuoli.



Miehelläni on edellisestä liitosta kaksi alle kouluikäistä lasta, jotka asuvat meillä 50/50 ajastaan. Mietin pitkään ja hartaasti alussa, että lähdenkö tähän soppaan mukaan. EN koskaan halunnut miestä, jolla olisi jo lapsia, en tietenkään.. tiesin, että se tuo mukanaan suuria haasteita.



Kaikki on kuitenkin mennyt todella hienosti :) Pyörin paljon erilaisilla uusperhesivuilla, luin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja yritin parhaani mukaan varautua eri tilanteisiin. Tästä oli plajon hyötyä!! Osasin odottaa mitä tuleman pitää enkä pelästynyt heti alkuun.



Yksi tärkeä juttu on mielestäni se, että sallii tuntea kaikenlaisia tunteita. Kaikki lapset on joskus ärsyttäviä ja rasittavia, kiukuttelevia "kakaroita" ja se on ihan okei tuntea ärtymystä. Niin biologisetkin vanhemmat tuntevat. Samoin mustasukkaisuus on ihan inhimillinen tunne. Kun aamuisin katson miestäni ja tytärtään, heidän herkkää silittelyä ja suukottelua, haen yleensä molemmilta suukot itsellenikin, etten tunne oloani ulkopuoliseksi. Antavat hetken huomiota minullekin ja jatkavat tätä symbioosiaan, ihanaa isä-tytär hetkeään :) ja minä aikuisena sitten kerään itseni ja mustasukkaisuuteni ja mietin kuinka helvetin hyvän miehen olen itselleni saanut :) On ihan ok tuntea negatiivisiakin tunteita ja myös puhuakin niistä.



Eniten yllätyin kuitenkin siitä, kuinka olen näihin lapsiin kiintynyt. Minä rakastan todella sydämestäni heitä molempia. Kun lähtevät, tunnen aina hetken helpotusta, rauhaa, hiljaisuutta, mutta pikkuhiljaa se ikäväkin tulee ja alan miettiä jo heidän paluutaan taas. Nytkin etsin muumi-kakkukoristetta toisen pienen ihmisen synttärikakkuun..



Tärkein pointti uusperheissä on ehdottomasti sen biovanhemman rooli. Olen arjessa vahvasti mukana, teen ruokaa, pesen pyykkejä jne.(mies tekee myös!) MUTTA kaikki päävastuu on lasten isällä. Hän huolehtii ja vastaa lasten asioista 100%. Minä toki siis autan ja teen ym., mutta jos haluan jäädä töiden jälkeen minne tahansa, lähteä minne tahansa, sen toki teen. Siis mies on päävastuullinen omista lapsistaan (tietysti äidin kanssa!!) eikä minun tarvitse huolehtia, että asiat hoituu.



Voisiko sinulla olla kyse siitä, ettei mies hoida osuuttaan? Sinulle jää liikaa vastuuta ja se on se asia mikä ärsyttää?

kiva, että ainakin haluaisit tuntea lämpimämpiä tunteita poikaa kohtaan.

Tärkeätä on ymmärtää, että lapsi ei poistu kuvioista, vaikka hänen olemassaolonsa tuntuu sinusta raskaalta. Eli ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se.

Toisaalta, kiintymys syntyy (tai ainakin voi syntyä) yhdessäololla ja hoivaamisella. Niin vanhemmatkin kiintyvät omiin lapsiinsa. Eli vähitellen, kun osallistut lapsen hoitamiseen ja leikkimiseen, niin lämpimämpiä tunteita voi syntyä.

Mutta älä ota liikaa vastuuta, ettet ahdistu lisää: vastuu pojasta kuuluu hänen isälleen, sinä voit mennä myös omille menoillesi lapsiviikkoina, jos haluat.

Tsemppiä! Ei ole myöskään häpeä erota siksi, ettei kestä toisen lasta. Silloin on syytä hävetä, jos jää kuvioihin ja alkaa kohdella lasta huonosti.

Meillä alku oli todella raskas. Mietin vaan mielessäni, ettei tästä tule mitään ja minä en pidä tuosta tytöstä (kuullostaa todella kaamealta). Myönnän, että olin myös kateellinen siitä huomiosta, sillä tyttö on isänsä silmäterä ja äärettömän äärettömän rakas. Mies jopa kerran sanoi minulle, että jos hommasta ei tule mitään niin tuossa on ovi. Mieheni on kunnon mies, joka laittaa lapset etusijalle. Jotenkin vain hyväksyin tilanteen ja en ottanut stressiä tytön ja minun suhteen kehittymisestä, mutta kuitenkin hitaasti yritin ottaa enemmän kontaktia tyttöön. Kyselin päiväkodista, kavereista ja ihan perusarjesta, katseltiin yhdessä vaatteita, askarreltiin, piirrettiin ja käytiin kaupassa. Ykskaks huomasinkin, että minähän tykkään tuosta ihanasta pienestä tytöstä ja kaikenlisäksi tyttö tykkää minusta.

Itse myös jätin natseilut sikseen ja yritin ottaa rennomman linjan sääntöjen suhteen. Olemme myös sopineen isommat perussäännöt, joita noudatetaan, mutta turhat komentelut olen jättänyt pois.

jätti minuun jälkensä koko elämäksi. Isän uusi vaimo ei koskaan minusta ja veljestä pitänyt. Olimme välttämätön paha, kohteli meitä asiallisesti mutta jotenkin tunnekylmästi. Joskus lomilla jos olimme pidempään isällä, esim viikon, kuulin hänen valittavan isälle kuinka loma menee pilalle kun pitää passata vieraita lapsia. Olin 4 vanhempien erotessa, uusi vaimo muutti sisään samalla ovenavauksella kun me muutimme äidin kanssa kotoa pois. Vietimme isällä joka toisen viikonlopun ja kesällä 1-2 viikkoa.Lopetin isälle menemisen 8-vuotiaana kun kuulin äitipuolen puhuvan minusta pahasti isälle (luuli että olen ulkona enkä kuule). Sen koomin en ole isällä ollut yötä. Käyn jouluna ja joskus satunnaisesti kylässä. Olemme toisillemme aika vieraita. Nyt kun on omat lapset haluaisi isä pitää yhteyksiä, lapseni ovat hänen ainoat lapsenlapset. En kuitenkaan osaa enää nyt kolmenkymmenen vuoden jälkeen luoda lämmintä suhdetta vaikka olen yrittänyt. Toisaalta ei ole mielestäni minun velvollisuuskaan enää tässä vaiheessa. Äitipuoli suhtautuu minuun edelleen kuten lapsenakin, asialliset välit ilman mitään tunteita.



Sääliksi käy viattomat lapset aina kun lukee näistä uusperhekuvioista.

Kiintymyshän syntyy vähitellen. Samoin on omien lapsien laita. Pientä vauvaa saattaa joku/monet rakastaa, koska se on söpö, mutta omaa erittäin haastavaa lasta aloin todella rakastaa siinä parin vuoden tietämillä.

Et siis omaa lastasi rakastanut ennen kahta vuotta?

lapsiparka...

Mitä tekopyhäilyä.

Pojot ap:lle siitä että uskaltaa nähdä ja myöntää omat tunteensa, ja sen että niillä on vaikutusta lapseen ja parisuhteeseen. Koska niinhän se väkisin on. Itse elän uusperheessä jossa jo yksi yhteinenkin lapsi, ja haastavien tunteiden kanssa saan tehdä nupissani töitä jatkuvasti. Pidän aika epätodennäköisenä että sitä puolison lasta voisi koskaan rakastaa samalla tapaa kuin omaa, etenkin jos lapsi ei tutustuttaessa ole ollut ihan pieni. Mutta näiden tunteiden peittely ja kieltäminen tuskin tuottaa mitään hyvää, vaan omat tunteet on uskallettava kohdata ja miettiä, miten niistä huolimatta parhaalla tavalla edistää sen lapsen ja koko perheen hyvää.

vaikka kuinka olisi miehen edellisestä liitosta/suhteesta. Yleensä toisen lapset koetaan helpommin rasittavaksi kuin oma, näin se vain menee. Ja varsinkin, kun hänellä on äiti olemassa (ja pitää ollakin, kun on mahdollista) eikä sinulla ole vanhemman oikeutta lapseen. Tämä tosin pitää jatkossa olla toisin, jos meinaatte perheenä elää. Lisäksi perussäännöt perheissä olisi hyvä olla suht samanlaiset, jotta uuseperhejärjestely toimii sujuvasti.

lapsiparka...

Näin mä olen yrittänytkin ajatella, että tunteet on varmasti eri sitten omien lasten kohdalla :) Kurjaa se on silti, koska mielelläni olisin jotenkin... lämpimämpi tätä poikaa kohtaan. Pojan äiti on (sen mitä tiedän) tosi fiksu ja hyvä äiti, eikä kommunikoinnissa mehen ja hänen välillään ole ikinä ollut mitään ongelmia. onneksi.



ap

Elin itse viitisen vuotta uusperhe-elämää, vielä silloin itse lapsettomana. Omien kokemusteni perusteella jäin siihen käsitykseen, että uusperheen onnistuminen on huiman paljon kiinni myös siitä biologisesta vanhemmasta. "Ulkopuolisena" monet asiat mm. lapsen kasvatuksen suhteen näkee selvemmin, kun ei ole lapsessa niin tunteella kiinni.



Itselläni on nykyisin omia lapsia enkä aio enää uusperhettä perustaa. Tunteet omia lapsia kohtaan ovat aivan toista luokkaa. Ymmärrys ex-miestäni ja hänen tilannettaan kohtaan on omien lasten myötä lisääntynyt, mutta edelleen nostan hattua jokaiselle äitipuolelle!

Kiintymyshän syntyy vähitellen. Samoin on omien lapsien laita. Pientä vauvaa saattaa joku/monet rakastaa, koska se on söpö, mutta omaa erittäin haastavaa lasta aloin todella rakastaa siinä parin vuoden tietämillä.

edelleen voin sanoa, ettei miehen lapsi merkitse mulle juuri mitään. Hän on miehen lapsi ja sinänsä tärkeä. Ja tietysti yhteisten lasten sisarus, vaikka sen verran vanhempana ja muualla asuvana etäinen, että hyvin nämä pärjäisi kahdestaankin. Jos mulle sanottaisiin nyt, etten näe lasta enää koskaan, niin kyyneltä ei tulisi. Hän on kuin työkaveri, joka on ihan ok ja sen kanssa voi tulla toimeen, jotta asiat sujuu, mutta työpaikan vaihtuessa en uhraa ajatustakaan.



Tottakai vieras lapsi rasittaa ja meillä ainakin ne vierailuviikonloput on musta tylsiä. Paljon mukavampaa sunnuntaina, kun päästään takaisin normaaliin elämään. Koen myös oman porukan kesken viikonloput mukavampina. Tietenkin tulen lapsen kanssa toimeen ja meillä on ihan hauskat välit, mutta tunnetta siinä suhteessa ei ainakaan mun puolelta ole.

kuka paskaa tilaa, paskaa myös saa. Nämä uusioperheet ovat tuhoon tuomittuja, AINA.

tunne oikeastaan mitään miehen lapsia kohtaan. Vähän samat fiilikset kuin tuolla, joka on ollut 9 vuotta uusperheen äitinä. Kotona on jotenkin raskasta olla, kun miehen lapset ovat meillä, nimenomaan tuollainen koti ei tunnu kodilta -olo. Helpottanee kun lapset kasvavat, mutta tuskin tulen ikinä tuntemaan mitään rakkautta heitä kohtaan.



Mielelläni suhtautuisin heihin kuin omaani, mutta en vain pysty.

kuka paskaa tilaa, paskaa myös saa. Nämä uusioperheet ovat tuhoon tuomittuja, AINA.

En mä jaksa uskoa, että tässä tuhoon tuomittuja ollaan. Sori. Jonkinnäköistä itsetutkiskelua tässä tietenkin on pakko tehdä. Tottakai mulla on epänormaali, paska ja huono olo kun en vaan tunne lasta kohtaan tämän enempää. Just tän takia ajatus omista lapsista on jotenkin muuttunut tosi etäiseksi.

Kuten tässä pari on maininnutkin, toivon, että hiljalleen, ajan kanssa. Mun velvollisuus on kohdella lasta reilusti ja olla turvallinen aikuinen. Äiti ja isä lapsella on jo, mulla on mahdollisuus (!!) kasvaa omaan rooliin, jos vain kykenen ja osaan. Tähän nyt niitä neuvoja ja tukea tarvitsisin hirmusti.

ap

Mä rakastan ylitsevuotavasti omaa lastani. Rakastan paljon kummityttöäni myös. Mutta mieheni poikaa kohtaan en tunne mitään. Hän on rasite minulle ja pojalleni. Siksi uusioperhe kokeilumme ovat kaatuneet joka yrittämällä. En tajua miksei mieheni hanki omaa asuntoa jossa olisivat sitten yhdessä ja leikki puistoissa, syömässä tms voisimme käydä perheinä. Aikuiset näkisivät silloin kun lapset toisilla vanhemmillaan, ja muutenkin voi päivisin poiketa toisen luona kylässä. Mutta perheenä asuminen ihmisten kanssa jotka eivät toisiaan rakasta ei ole järkevää. Miksi vääntää väkisin..

Vierailija kirjoitti:

Olen itse äitipuolesta "kärsinyt" isintyttö ja voin sanoa rehellisesti, että ainakin meidän perheessä tämä nainen aiheutti 99% riidoista. Pisti isäni valitsemaan hänen ja minun väliltä vähän väliä, teki jopa numeron siitä kun en suostunut istumaan autossa takapenkillä vaan edessä (olin istunut isäni vieressä pienestä asti pitkiä matkoja). Kaikesta tuli valtataistelu jne. Ei kovin hyviä muistoja jäänyt hänestä, varsinkaan kun sitten isäni kanssa tappelivat joskus kännissä siitä, miten äitipuoli koki olonsa syrjityksi.

Vanha ketju mutta valtataistelu olisi tullut meilläkin jos lapsi ilmoittaa ettei mene taakse istumaan..

Minä en hyväksy,että aikuiset pakottaa lapset elämään tuntemattoman ihmisen vallan alla. Eksälläni on yksi ainoa eksä,josta pidin. Nykyinen naisensa on lapseton ihminen,jonka takia tytär ei ole isällä lainkaan,koska kuulema uusi nainen ei pidä lapsista. Ei se minua haittaa,en antaisikaan lasta,jos se nainen on tympeä. Ajatelkaa lapsianne,älkää alapäillänne.