4-vuotias sanoo ettei halua olla olemassa?

Lapsesi kokee itsensä yksinäiseksi eikä osaa sanoittaa tunnettaan muuten kuin noin. Se on kuitenkin tosi hyvä asia, että tunnistaa yksinäisyyden ja osaa siitä kertoa!



Pystyisitkö järjestämään lapselle enemmän aikaa? Ei sen mitään ihmeellistä tarvitse olla, otat mukaan kotitöihin jne.

Tätä olen itsekin ajatellut. Ehkä asiaan vaikuttaa myös tämä raskaus, sillä se on ollut vähän hankala ja olen ollut koko kesän ja alkusyksyn huonovointinen ja todella väsynyt enkä ole varmaankaan jaksanut ihan samaan tapaan ja pinna ollut varmaan tiukemmalla:( Onneksi tämä olo on itsellä ruvennut helpottamaan ja jos jaksaisi nyt paremmin.



Ollaan molemmat vanhemmat myös vähän "herkkiä" ja luovia, (niin lapsena kuin aikuisenakin), että ei mikään ihme jos lapsemme on näissä asioissa herkempi..

up

että tuonikäinen lapsi puhuu jostain niinkin oudosta käsitteestä lapsille kuin olemassaolosta.



Meillä lapsi kuoli joskus, eikä yksikään sisarrus ole tuossa iässä mistään olemassaolostaan ja sen loppumisesta puhunut.



Onko teillä kaikki kunnossa siellä kotona? Mistä ihmeestä lapsi tietää jotain "olemassa olosta"?

Melko mielenkiintoista että tuonikäinen lapsi puhuu jostain niinkin oudosta käsitteestä lapsille kuin olemassaolosta.

Meillä lapsi kuoli joskus, eikä yksikään sisarrus ole tuossa iässä mistään olemassaolostaan ja sen loppumisesta puhunut.

Onko teillä kaikki kunnossa siellä kotona? Mistä ihmeestä lapsi tietää jotain "olemassa olosta"?

että lapset kuulevat asioita myös monesta muusta paikasta kuin omilta vanhemmiltaan ja omassa kodissa..

Monet tuon ikäiset katsovat tv:stä lastenohjelmia, satukirjoissa on mitä ihmeellisimpiä juttuja ;), aikuisten puhe, toisten lasten jutut, sukulaiset ym ym..

Eikä alkuperäinen viestissään kerro että lapsi ymmärtäisi tuon käsitteen olla olemassa tai ainakaan niin kuin me aikuiset.

Tuo olemassa olo tulee varmaa siitä, että kun olemme puhuneet jostain vanhoista asioista tai olemme katsoneet vanhoja valokuvia (ennen tämän lapsen syntymää tapahtuneista/otetuista) ja lapsi on kysynyt että missä hän on silloin ollut, olemme selittäneet että hän ei ole ollut vielä olemassa ja että äiti ja isä ovat tehneet hänet vauvan siemenistä vasta myöhemmin. Lapsi on siis siinä iässä että syntymä ja kuolema kiinnostaa mutta ei meni ihan kaaliin vielä:)

Tuossa iässä lapsi alkaa yleensä yhä vahvemmin tuntea erillisyytensä vanhemmista, ja se on monelle jonkin verran ahdistava kehitysvaihe. Monet esim. kokevat suurta vieraudentunnetta omasta perheestään, esim. etteivät kuuluisi perheeseensä. Osalla se menee siihenkin että kokee ettei kuulu elämään.



Nämä eivät kuitenkaan ole mitään vakavia haluja kuolla pois, vaan lapsen mielen tapa käsitellä itseyden kehitykseen liittyvää luonnollista "eroahdistusta". Lapselle tehdään iso karhunpalvelus jos asiasta aletaan hössöttämään eikä anneta lapsen itse käydä läpi noita vaikeitakin tunteita. Jokaisen kun on kasvunsa aikana kohdattava se että lopulta on tässä maailmassa yksin, että edes isi ja äiti eivät voi kaikkea eivätkä ymmärrä lasta täysin, ja että tylsääkin välillä on.

Kun minun 4 vuotiaani suuttui, kun komensin tms. hän sanoi, että vihaan sinua.

Myös meillä on puhuttu aiheesta, onko hän ollut olemassa joskus ja missä on ollut joskus vuonna xx kun ei ole ollut syntynyt vielä jne.



Myös kouolemasta on paljon puhuttu, koska kesällä haudattiin pari ikkunaan lentänyttä lintua. Silti hn ei ole koskaan sanonut, ettei haluaisi olla itse olemassa.



Minä huolestuisin kyllä, jos leikki-ikäinen lapsi ilmoittaisi, ettei halua olla olemassa, olkoon sen laukaiseva tekijä mikä tahansa vähäpätöisen oloinen asia.



Olen lukenut muutamien lapsena seksuaalisesti hyväksikäytettyjen, aikuisten, kokemuksia ja tuli heti mieleen nämä blogistit, miten he kokivat lapsena. He toivoivat, että olisivat kuolleet, olleet kuolleita. Puhuivat välillä aivan "kummallisia", vaikka muun ajan olivatkin ihan normaaleja lapsia, koska sulkivat käsittämättömät kokemukset itsensä ulkopuolelle.



Mitä ja keitä ihmisiä lapsi tapaa ilman ap:ta , muita kuin perhep.hoitajaa?

jatkan vielä, en tietysti ole mikään lasten psykiatri, mutta minulla on 4 lasta, kaikki ovat ohittaneet jo 4 vuoden iän, eikä kellään ole koskaan ollut ikä- tai kehitysvaihetta, jossa olisivat toivoneet itsensä häipyneeksi tästä maailmasta.

Ainoastaan masentuneella lapsella, jolla ei asiat ole hyvin, on toive, ettei olisi olemassa, että kuolisi, että katoaisi vaan jotenkin,haihtuisi maan pinnalta.



Puhuminen, asioiden sanottaminen, ei tuon ikäiselle ole luontevaa. Leikin kautta tai piirtämisen kautta.

onko jollain vielä kokemusta asiasta..?





AP

sanoi usein, että haluaa kuolla (välillä siis ihan päivittäin), aina kun esim. komensin jostain vähän ankarammin tai tuli riitaa kaverin kanssa. Huomasi varmaan ekoilla kerroilla, että sai mut reagoimaan tolla lauseella. Loppu muutamassa kuukaudessa kun en enää kiinnittänyt noissa tilanteissa tohon sanomiseen huomiota.

Neuvolan 6-v tarkastuksessa meillä juuri kyseltiin, onko ollut kautta kun puhuu paljon omasta ja läheisten kuolemasta. On kuulemma tavallista useimmilla n. 5-vuotiailla.

Ihan vain sivuhuomiona

Melko mielenkiintoista että tuonikäinen lapsi puhuu jostain niinkin oudosta käsitteestä lapsille kuin olemassaolosta.

Meillä lapsi kuoli joskus, eikä yksikään sisarrus ole tuossa iässä mistään olemassaolostaan ja sen loppumisesta puhunut.

Onko teillä kaikki kunnossa siellä kotona? Mistä ihmeestä lapsi tietää jotain "olemassa olosta"?

että lapset kuulevat asioita myös monesta muusta paikasta kuin omilta vanhemmiltaan ja omassa kodissa..

Monet tuon ikäiset katsovat tv:stä lastenohjelmia, satukirjoissa on mitä ihmeellisimpiä juttuja ;), aikuisten puhe, toisten lasten jutut, sukulaiset ym ym..

Eikä alkuperäinen viestissään kerro että lapsi ymmärtäisi tuon käsitteen olla olemassa tai ainakaan niin kuin me aikuiset.

Kuten joku kirjoittikin, meidänkin lapselle tuo "olemassa olo" on tuttua ihan arkisista yhteyksistä. Juuri selliaisista, kun lapsi kyselee, miksei hän esim. ollut jollain lomamatkalla, jolla minä ja mieheni ollaan oltu. Ja vastauksena on meilläkin ollut, tuo "sinua ei vielä silloin ollut olemassa".

Eipä silti, meidän 3-vuotiasta kiinnostaa ylipäätään olemassaoloon, elämiseen ja kuolemiseen liittyvät asiat. Tuossa ap:n mainitsemassa yhteydessä hän ei ole asiasta puhunut, mutta hänkin saattaa kysyä esim. "Olisitteko te surullisia, jos mua ei olisi olemassa?". Tosin pidempi keskustelu on osoittanut, että ainakin vielä meidän 3-vuotiaalle tuo kysymys tarkoittaa samaa kuin "Olisitteko surullisia, jos minä katoaisin (siis esim. pihalle, kauppaan jne.)".

näköjään tullut laidasta laitaan. Jotenkin koen tämän niin että lapsi kokee välillä tosiaan tylsyyttä ja yksinäisyyttä ja tämän on hänen jotenkin hankala kestää.. en vaan tiedä nyt puuttuako noihin puheisiin (jos niitä vielä tulee) kyselemällä miksi hän niin haluaa ja vakuutella että äidin tulisi kova ikävä jne. vai olla reagoimatta ollenkaan? Jotenkin tuntuisi hankalalta ja pahalta olla sanomatta siihen sitten mitään:(



Yritän nyt antaa hänelle enemmän yhteistä aikaa läheisyyttä ja kysellä sitten siinä jossain vaiheessa asiasta vaivihkaa..



AP