Mitäs palstan pullamössöt mieltä sota-ajan makkarasta

Tapaus sotavankimakkara ja juuston kuoret.



Tänäänkin syömme juustonkuoria sulatejuustoissa.

Tuolloin ei laitettu eläinjätettä rehuihin ja Creutzfeld-Jakobin tautia tuskin edes tunnettiin.



---



Sotavankien huoltoa koskevassa suomalaisessa tutkimuksessa on jo muutamaan otteeseen sivuttu erityisesti sotavangeille tarkoitettujen elintarvikkeiden, kuten sotavankimakkaran ja –juuston valmistusta jatkosodan aikana ja erityisesti niiden laatuun liittyneitä ongelmia – valmistettiinhan ne pääasiassa muuhun ravinnontuotantoon kelpaamattomista ainesosista. Kotijoukkojen esikunnan keväällä 1942 antaman muonitusohjeen mukaan sotavankimakkaran valmistukseen tuli käyttää teurastarkastuksessa hylättyjä osia, kuten verta, maksaa, pernaa, pötsiä, kiveksiä yms. teuraan osia, joita muutoin ei makkaran valmistukseen käytettäisi.

Kuten nykyisinkin, juuri makkara oli se elintarvike, joka antoi mahdollisuuden sen valmistuksessa käytetyn raaka-ainekirjon laventamiseen eikä sotavangeille tarkoitettu makkara erityisesti ulkonäkönsä puolesta poikennut muulle väestölle tarkoitetusta valmisteesta. Sota-aikana suomalaiset lihanjalostajat valmistivat puolustushallinnon tarpeisiin neljää erilaista makkaralaatua, joita olivat leikkelemakkara, halpamakkara, ryynimakkara ja sotavankimakkara. Makkaroiden laatujärjestyksessä ei liene epäselvyyttä.

Makkaran tavoin sotavankijuustoa valmistettiin muusta tuotannosta ylitse jääneistä raaka-aineista ja se oli tarkoitettu lähinnä leireille vaikeasti hankittavan ja huonosta säilyvän maidon korvikkeeksi. Kotijoukkojen esikunnan ohjeistossa 20 grammaa sotavankijuustoa vastasi 200 grammaa kuorittua maitoa. Juuston valmistuksesta vastasi voinvientiosuusliike Valio, joka valmisti sitä sulattamalla emmental-juuston kuoriosia. Syksyllä 1942 annetussa lisäohjeessa sotavankimakkaran ”reseptiä”kohennettiin siten, ettei sen valmistuksessa sallittu enää käyttää kohtuja, pernoja, juoksutusmahoja, sukupuolielimiä tai luujauhoa. Sallittuja aineita olivat uuden tarkennetun ohjeen mukaan ruhojen pää- ja sorkkalihat, pötsit, keuhkot, utareet, satakerrat, suolenpätkät sekä punaiset verisolut. Loppusyksystä 1942 suoritettiin sotilashallinnon toimesta myös ensimmäiset sotavankimakkaraa koskevat selvitykset, joissa sen ulkonäkö, haju, maku ja suolapitoisuus todettiin kelvolliseksi. Sotavankimakkaran nimellä vakiintuneen tuotteen alkuperästä ei ole tarkkaa selvyyttä, mutta on oletettavaa, että sen synty tavalla tai toisella johtaa sotavankien huollosta vastanneiden viranomaistahojen suuntaan. Jatkosodan vuosina sen valmistuksesta vastasi kymmenkunta eri teurastamoa ympäri Suomea ja sen kokonaistuotannon on sota-aikana arveltu kohonneen satoihin tuhansiin kiloihin.

Suurelle yleisölle sotavankimakkaran olemassaolo lienee jäänyt melko lailla tuntemattomaksi, vaikka yleisestä niukkuudesta oli tietysti jo lähes jokainen saanut osansa. Kansalaisten ravitsemusta järjestettäessä ei katsottu enää olevan varaa turhaan nirsoiluun. Muun muassa Jämsän Lehti rohkaisi lukijoitaan käyttämään ennen sivuun heitettyjä teurasjätteitä ravinnon lähteinä julistaen, että nykyisenä elintarvikkeiden niukkuuden aikoina on kaikki ravintoaineiksi suinkin kelpaavaa otettava tarkoin talteen ja hyljättävä mahdolliset rauhanvuosilta periytyvät ennakkoluulot”. Paheksuntaa sai osakseen maaseudulla harjoitettu koti teurastus, jossa ”kasvattaja tai kyläteurastaja vain ani harvoissa tapauksissa ottaa teurastuksen sivutuotteet talteen”, ja ”melkein aina lampaan ja vasikan, usein isonkin naudan pää heitetään tunkiolle, samoin eläinten mahat”. Lisäksi käyttämättä jäivät raavaiden ja lampaiden suolet ja voitiinpa toisinaan jopa teuraan veri laskea ajattelemattomasti hukkaan yleisesti arvottomimpina pidettyjen teurasjätteiden kuten, sydämen keuhkojen ym. hävittämisestä puhumattakaan.

Yleisen ”tuhlailun” ehkäisemisen lisäksi kotiteurastuksen osuutta tahdottiin pienentää ennen muuta siitä syystä, että viranomaisten valvomissa teurastuslaitoksissa podettiin raaka-aine pulaa. Ja vaikka kaikkien eläinten lähettämisestä teurastuslaitoksiin ei pitkien välimatkojen vuoksi kannattanut edes haaveilla, pidettiin kotiteurastuksen osuutta sittenkin liian suurena. Joissakin kylissä saatettiin lehtitietojen mukaan ”huomattava osa eläimistä teurastaa ladoissa ja vajoissa, vaikka aivan vieressä on teurastamo, jossa kaikki sivutuotteet otetaan mitä huolellisimmin talteen ja toimitetaan yleiseen kulutukseen”. Raaka-aineongelmista johtuen myös sotavankimakkaran tuotanto reistaili toisinaan. Esimerkiksi lokakuussa 1942 Kotijoukkojen esikunta antoi leireille luvan korvata joksikin aikaa sotavankimakkara 50 grammalla naudanlihaa joka toinen päivä makkaran valmistuksen keskeytymisen vuoksi. Lihattomana päivänä vangeille oli määrä tarjota makkaran asemasta 100 grammaa suolakalaa. Makkaranvalmistuksen takkuillessa saatettiin leireillä loppuvuodesta 1942 turvautua myös hevosen lihaan, kuitenkin siten, että varsinaiset paistilihat tuli hevosesta leikata erilleen ja käyttää kotijoukkojen ravinnoksi. Terveydellisessä mielessä sotavankien kohtaloksi koitui makkaran sisältämä luurouhe, joka suolistossa edetessään aiheutti sisäisiä haavaumia ja lopulta veristä ripulia, joka oli varsin yleinen vaiva myös sotavankileirillä n:o 23. Tuolloin vallinneen käsityksen mukaan luurouheen käyttöä pidettiin kuitenkin ravitsemuksellisista syistä perusteltuna eikä sen uskottu aiheuttavan terveyshaittoja. Sotavankien ravitsemusta selvittänyt Lars Westerlund on osoittanut, että sotavangeille toisen maailmansodan aikana tarjotun sotavankimakkaran ainesosilla on yhtymäkohtia 1990-luvulla havaittuun ”Hullun lehmän tautiin”. Siinä on kyse sienimäisestä aivorappeumataudista, jonka muunnoksen eli Creutzfeld-Jakobin taudin oletetaan voivan tarttua myös ihmiseen, sillä tauti leviää rehuihin sisältyvien kuolleiden eläinten kudosten välityksellä. Loppukesästä 1942 myös Kotijoukkojen esikunnassa oli laitettu merkille leirien ripuliongelmat. Elokuun 6. päivänä se lähetti sotavankileireille kirjeen, jossa todettiin, että koska ”sotavankien keskuudessa on aika ajoittain raivonnut vaikea, usein verinen ripuli, ja koska tällaisten potilaitten hoito vaatii eräitä muutoksia ruokajärjestelmään, on pääintendentti tehdystä esityksestä suostunut siihen, että sotavankisairaaloissa ja sotavankileireissä saadaan ripulia sairastaville sotavangeille pehmeän leivän asemasta antaa kuivaa, happamatonta leipää”. Ripuliongelma oli tuttu myös sotavankileirillä n:o 23, sillä muutaman päivän perästä leirin huoltopäällikkö Pettersson lähetti elintarvikevarikolle ripulista kärsiville tarkoitetun leipätilauksen. Ripulivaivojen helpottaminen happamattoman leivän avulla leirillä kuivui kuitenkin kokoon heti alkuunsa, kun leirin esikunta sai elintarvikevarikolta tiedon, ettei siellä enää sen kaltaista leipää edes valmisteta.

Sodan päätyttyä ihmisravinnoksi tarkoitetun sotavankimakkaran valmistamiseen liittyviä epäkohtia käsiteltiin Lahden raastuvanoikeudessa erään Etelä-Suomen Osuusteurastamon työtekijän tekemän ilmiannon perusteella. Tapausta tutkittaessa kävi ilmi, että teurastamo oli käyttänyt sotavankimakkaransa valmistuksessa sotavankien terveydelle haitallisia raaka-aineita, kuten luurouhetta, likaisia teurasjätteitä ja pilaantunutta lihaa. Tapauksen tutkinnan yhteydessä annettujen todistajalausuntojen mukaan makkaran ainesosia olivat osuusteurastamolla olleet pernat, sukupuolielimet, keskoset, haudattaviksi määrätyt kuolleet eläimet, matkalla pilaantuneet ja haisevat lihat, joita työläiset olivat käsitelleet koukuilla, ”koska paljain käsin ja usein kintaatkaan kädessä ei näihin oltu voitu koskea”. Sotavankimakkaramassaan oli lisäksi pantu silakanpäitä, lantunkuoria multineen, nokkosia ja perunakuoria sekä pilaantuneita kaalinlehtiä. Makkaratyöntekijä Toivo Heinonen kertoi ”itse silloin tällöin nähneensä pilaantunutta lihaa, josta osa oli haissut ja osassa ollut matoja ja mätäpaiseita” ja hänen työtoverinsa makkaratyöntekijä Hilja Tuominen kertoi puolestaan ”jauhattaneensa sotavankimakkaroihin käytettyjä mahoja myllyssä ja havainneensa, että niiden joukossa oli ollut lantaa eli sellaista, joka oli eläimen mahassa jo suurimmaksi osaksi sulanut”. Työntekijöiden huomautettua näkemistään epäkohdista oli heille todettu sen kelpaavan aivan hyvin Iivanoille. Myös terveystarkastaja Gustaf Forsgren antoi oikeudessa todistuksen, jonka mukaan sotavankimakkaraa oli tuotettu ”satakertaelimistä, mahoista, emättimistä, keskosista, teurastetuissa eläimissä oli saattanut olla mm. lievää punatautia”.

Lahden osuusteurastamo toimitti sotavankimakkaransa Hämeenlinnassa sijaitsevaan elintarvikkeiden jakelukeskukseen, josta eines jaettiin tarpeen ja tilauksien mukaan edelleen leireille. On oletettavaa, että myös sotavankileirillä n:o 23 nautittiin Lahden osuusteurastamon tuotteita, sillä leirin perustamista seuraavan kolmen kuukauden ajan sotavankimakkaran Orivedelle toimitti juuri Hämeenlinnan elintarvikevarikko. Makkaratoimitusten kokonaismäärä tuona aikana oli yhteensä yli 4 300 kiloa. Kokonaismenekkinä se tarkoittaa yli 1 400:n kiloon nousevaa makkaran kulutusta kuukaudessa. Myöhemmin keväällä tilanne muuttui, sillä huhtikuun alusta aina syyskuun loppupuolelle asti kestäneen kuuden kuukauden aikana sotavankimakkaraa leirille toimittivat Pohjanmaan liha Oy Kristiinankaupungista, Osuusteurastamo Itikka Jyväskylästä sekä Suur-Savon Osuusteurastamo Mikkelistä. Yhteensä teurastamoiden toimitukset leirille nousivat hieman yli 5 000 kiloon. Tällä ajanjaksolla myös makkaran keskikulutus leirillä väheni noin 800 kilon tasolle per kuukausi. Leirin arkistoon jääneen raportin mukaan sotavankileirille toimitettiin sen toiminta-aikana 21 erää sotavankimakkaraa ja sitä syötiin 28.12.1941–22.9.1942 välisenä aikana yhteensä 9 351 kiloa. Näiden lukujen perusteella onkin aihetta epäillä, että leirillä alkuvuodesta ilmenneellä suurella sairastuvuudella ja erityisesti ripulioireilla saattaisi olla jotain tekemistä leirin ensimmäisien kuukausien aikana nautitun sotavankimakkaran kanssa, jolloin myös kiistanalaisen eineen keskikulutus oli huomattavasti suurempaa kuin myöhemmin. Mitään erityistä tutkintaa ei sodan jälkeen suoritettu muiden kuin Etelä-Suomen Osuusteurastamon osalta, mikä ei tietysti tarkoita sitä ettei vastaavankaltaisia väärinkäytöksiä olisi saattanut ilmetä muuallakin. Sotavankileiri n:o 23:n tiedetään reklamoineen makkaran laadusta ainakin kerran kun Suur-Savon Osuusteurastamolta tullut 300 kilon makkaraerä oli jo tullessa ollut yltä päältä homeessa ja ”suureksi osaksi pilaantunutta”.



Sotavankileiri n:o 23 – Kuolemaa, kulkutauteja ja rautatienrakennusta Tenho Pimiä, Ilmestyi, elokuussa 2012



http://www.helsinkikirjat.fi/lukunaytteet/tapaus-sotavankimakkara







Sotavankimakkaran vaikutus, koostumus ja juuston kuoret.



http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=10&t=4761

haettuun kohderyhmään, joten et sitten varmaan kaipaa mun vastaustanikaan!