Noin 10-12 vuotiaiden surun kohtaaminen kuoleman yhteydessä

tietysti näki minun suuren surun.

Katseltiin valokuvia ja mietittiin kaikkia mukavia asioita. Luettiin kirjoja, joita oli saanut tädiltä.

Aina ei halunnut muistella, varsinkin iltaa kohden kieltäytyi, ettei olisi ollut niin huono olo.

Nyt aikaa kulunut 3v ja kaikki on ihan ok.

Muistellaan edellen asioita, mutta ei satu enää.

Haudalla käydään ja viedään kukkia kun ollaan paikkakunnalla.

Mun äitini kuoli ollessani 12-vuotias, vain neljä päivää ennen yläasteen alkua, uusperheemme (minä, äiti, isäpuoli, siskopuoli) yhteisellä ulkomaanmatkalla todella yllättäin. Tästä on nyt aikaa 10 vuotta.



Menin uuteen kouluun normaalisti, kävin yksin sekä isäni ja äitipuoleni kanssa jossakin kriisiterapiassa viikottain mutta en ole vielä tähän päiväänkään mennessä pitänyt sitä itselleni hyödyllisenä surun käsittelykanavana. Pikemminkin isäni ja äitipuoleni saivat siellä tietää ajatuksiani ja pääsivät purkamaan tunteitaan. Itselleni auttoi parhaiten kun sain puhua asiasta silloin kuin itse halusin. Ei ollut väliä kuka kuunteli, kunhan sain vain ihmetellä, itkeä ja olla vihainen.



Ja tuosta että tuonikäiset unohtaa, voin kertoa että eivät unohda! Itse kärsin seuraukset äidin menetyksestä teini-iässä, aloin kapinoimaan menetyksen takia hyvinkin rankasti (join paljon, poltin tupakkaa, lintsasin koulusta, olin hatkassa kotoa jne) kävin juttelemassa silloinkin koulukuraattorin, nuorisopsykiatrien ja nuorisotyöntekijöiden kanssa mutta olin niin syvällä vihassani etten päässyt paljon puuta pidemmälle. Muutin muutamaksi kuukaudeksi äitini siskon luokse asumaan, koska emme tulleet toimeen isäni ja varsinkaan äitipuoleni kanssa. Muutto ja muualla olo auttoivat paljon ja kun ikääkin alkoi tulla enemmän, myös järki alkoi vaikuttaa tekemisiini enemmän kuin tunteet ja kaveripiirin painostus, pian tuo käytös loppui.



Nyt olen onnellisessa parisuhteessa lapsuuden rakastettuni kanssa ja odotan esikoista syntyväksi tammikuussa, minulla on oma asunto sekä hyväpalkkainen virka kivassa työpaikassa.



En tarkoita, että lapsesi tulee käymään tämän saman läpi kuin minä! Minä vain käsittelin kaiken rankemman kautta, siinä kaikki. Ole tukena, kuuntelijana ja olkapäänä kun lapsesi sitä tarvitsee, itselle se on ollut tärkeä "terapiakanava" kun ikävä äidistä iskee. Tsemppiä jatkoon ja osanotot menetyksistä.

Tärkeintä lapsen kohdatessa kuolemaa tai muita elämän kriisejä on olla lapsen käytettävissä, kun hän haluaa siitä kysellä.

Kysymyksiin ei aina tarvitse tai edes ole hyväkään vastata. Kysymysten hoitava piirre on se, että joku kuulee ne, ottaa ne todesta ja ihmettelee asiaa hänen kanssaan. Tietenkin joihinkin kysymyksiin voi selkeästi myös vastata. Mutta lapselle kysymysten teko on tapa käsitllä asiaa.

Kuitenkaan vielä 10-12 vuotiaskaan ei ole abstraktissa ajattelussan valmis. Toiminnalliset menetelmät ovat usein parhaita. Voidaan vaikka kirjoittaa/piirtää mummolle kirje ja viedä se hänen haudalleen. Tai kerätä mummon kuvista albumin tms,



Menetin itse jo lapsena isovanhempani ja muitakin tärkeitä ihmisiä. Mutta itse otin ne jotenkin tosi luontevasti. En minä niistä traumatisoitunut. Itkin toki esim. hautajaisissa.

Ei lapsestakaan tarvitse lähteä "etsimään" vaurioitumisen merkkejä jos hän vaikuttaa normaalilta. Toki voi joskus vähän tarjota tilaisuutta: Onko sulla ikävä häntä?



Kuolema on , vaikka nykymaailma onkin sen arjesta eristänyt, luonnollinen asia. Ehkä meillä on jopa oppimista lapsilta sen luonnollisessa hyväksymisessä.



Voin etsiä jostain vielä linkin kohta, muistelen meillä töissä olevan joku kirja Lapsen suru tms.

jonka ainakin itse allekirjoitan



http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/3FB0F9C5F45A33C2C225709F004E25BE?Open…

Meillä lapsi on menettänyt puolen vuoden sisään mummonsa, isomummonsa ja lemmikkinsä. Ko. tapahtumien jälkeen itki kovasti pari viikkoa iltaisin, jolloin puhuttiin paljon asioista, nyt ei ole tullut käsiteltyä. Tänään lapsi sanoi että ei ole enää niin iloinen mitä aiemmin, esim. vuosi sitten. Yritin vähän kysellä asioista ja tuli puheeksi nuo poismenot. i]

Tämä ei tarkoita, että lapselle jää ns pysyvät traumat menetyksistä. Kyllä hän sopeutuu (kuten aikuisetkin), se vain vaatii aikaa ja aikaa. Puoli vuotta on hyvin lyhyt aika.

Ole läsnä. Kuuntele kun hän haluaa puhua. Puhukaa myös kuolleista, älkää unohtako heitä. Muistakaa heidän syntymäpäivät jne. Aina ei tarvitse lähteä haudalle, vaan kuollutta voi muistaa kotona.

Aina voit ottaa yhtetyttä kouluterveydenhoitajaan, jos olet yhtään epävarma lapsen jaksamisesta.