Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
kun rakkaus lapseen lopahtaa
20.08.2012 |
raskaus aikana olin rakkautta ja lämpöä täynnä. suojelin maha-asukkia kaikin tavoin ja odotin innolla nyytin syntymää ja nyt nyytin ollessa 3,5kk vanha en tunne tätä samaa äidillistä rakkautta vaan inhoa :( en lääkärin mukaan pode masennusta, lapsi nukkuu kuin enkeli, on terve ja syö hyvin. Mies auttaa kotona sekä lapsen hoidossa että kotitöissä.
Mistä tämmöinen inhon tunne voi siis kumpua?
Kommentit (16)
kuvinttelin jo olevani -ainut- vaikka tiedän etten ole ainoa asian kanssa kamppaileva. Voiko tää mun välinpitämättömyyteni vauroittaa pahastikkin nyytin tunne-elämää? rehellisesti olen siis jättänyt vauvan muutamia kertoja yksin itkemään kun on alkanut tuntumaan että oma hermo menee, onko se ihan "tervettä" toimintaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi on uusi tuntematon ihminen, johon ainakin osan täytyy tutustua ja rakastua. En itsekään ollut täynnä rakkautta, huolenpitoa ja suojeluvaisto kyllä toimi. Vauvan ollessa n seitsemän viikon ikäinen huomasin rakastuuneeni häneen täysin.
Noinhan itsekin tein, vaikka rakastin/rakastan lastani yli kaiken. Hermo voi silti mennä ja tarttee hetken rauhoittumisen.
Pohja tohon voi olla omassa lapsuudessa. Miten sinua kohdeltiin, kun olit vauva? Entisaikaan saatettiin hyvinkin jättää vauva aika oman onnensa nojaa muutamaksi tunniksi ja sitten ruokittiin.
hmmm en oikeen osaa vastata tohon että miten mua kohdeltiin vauvana kun on hypytetty perheestä toiseen, voishan se kaiketi johtua tästä mut luulin ainaki olevan sujut menneisyyteni kanssa kun kävin useamman vuoden terapiassa tosin vuosia sitten mutta kumminkin ei pitäis olla mitään avaamattomia solmuja yms ja olo on kyllä mitä parhain henkisesti (: voisin kyl ottaa asian neuvolassa puheeks mut nykymaailma kun on mikä on niin pelkään että nyytti otetaan multa pois
koska nythän se rakkaus vasta alkaa kasvamaan, päivä päivältä, sitä mukaa mitä enemmän lapsi itse ottaa kontaktia ja palkitsee sinua hymyillään ja hellyydenosoituksillaan.
Vihantunteet ja jopa tuhoavat tunteet on ihan normaaleja, ja ne tuntuu ihan hirveiltä, varsinkin kun lapsi on niin avuton ja viaton. Niistä kannattaa puhua, ettei se viha pään sisällä kasva niin isoksi että lapselle jotain oikeasti tekeekin. Kun asiat sanoo ääneen, niin yleensä sillä sekunnilla itsekin tajuaa, ettei koskaan tekisi lapselleen niin, eikä haluais tehdä, mitä juuri äsken ajatteli.
Jos et kestä olla lapsen kanssa, niin eipä siinä muuta voi kuin antaa lapsen silloin itkeä yksin. Se on lapselle kuitenkin paljon vähemmän ahdistava kokemus kuin se, että joku vihainen ihminen käsittelee häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koska nythän se rakkaus vasta alkaa kasvamaan, päivä päivältä, sitä mukaa mitä enemmän lapsi itse ottaa kontaktia ja palkitsee sinua hymyillään ja hellyydenosoituksillaan.
Vihantunteet ja jopa tuhoavat tunteet on ihan normaaleja, ja ne tuntuu ihan hirveiltä, varsinkin kun lapsi on niin avuton ja viaton. Niistä kannattaa puhua, ettei se viha pään sisällä kasva niin isoksi että lapselle jotain oikeasti tekeekin. Kun asiat sanoo ääneen, niin yleensä sillä sekunnilla itsekin tajuaa, ettei koskaan tekisi lapselleen niin, eikä haluais tehdä, mitä juuri äsken ajatteli.
Jos et kestä olla lapsen kanssa, niin eipä siinä muuta voi kuin antaa lapsen silloin itkeä yksin. Se on lapselle kuitenkin paljon vähemmän ahdistava kokemus kuin se, että joku vihainen ihminen käsittelee häntä.
koska nythän se rakkaus vasta alkaa kasvamaan, päivä päivältä, sitä mukaa mitä enemmän lapsi itse ottaa kontaktia ja palkitsee sinua hymyillään ja hellyydenosoituksillaan.
Vihantunteet ja jopa tuhoavat tunteet on ihan normaaleja, ja ne tuntuu ihan hirveiltä, varsinkin kun lapsi on niin avuton ja viaton. Niistä kannattaa puhua, ettei se viha pään sisällä kasva niin isoksi että lapselle jotain oikeasti tekeekin. Kun asiat sanoo ääneen, niin yleensä sillä sekunnilla itsekin tajuaa, ettei koskaan tekisi lapselleen niin, eikä haluais tehdä, mitä juuri äsken ajatteli.
Jos et kestä olla lapsen kanssa, niin eipä siinä muuta voi kuin antaa lapsen silloin itkeä yksin. Se on lapselle kuitenkin paljon vähemmän ahdistava kokemus kuin se, että joku vihainen ihminen käsittelee häntä.
Muistan itse, kuinka jätin esikoisen yksin huutamaan ja menin hetkeksi aikaa parvekkeelle haukkamaan happea. Se oli vain pieni hetki, mutta rauhoituin itse enkä vihaisena ollut vauvan kanssa.
että minun oli todella vaikea kestää toisen lapseni itkuisuutta, ja olin lapselle ihan hirvittävän vihainen siitä itkusta. Näin noihin aikoihin myös paljon painajaisia, joissa itse itkin ja itkin, ja paljastui että minut oli lapsena jätetty tunneiksi yksin itkemään, sattuneista syistä. Kun tajusin, että se lapsen itku on mulle liikaa omien lapsuusmuistojeni vuoksi, minun oli yhtäkkiä paljon helpompi olla, ja pystyin olemaan lapselle rauhallinen ja turvallinen aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos teille kaikille vastanneille (: helpottaa omaa oloa kun voi avautua rehellisesti ilman mitään kierteklyitä ja vähättelyitä.
Ap sanoi, että lapsensa on kaikin tavoin "helppo" vauva, nukkuu rauhallisesti, on terve ja syö hyvin. Kotiasiatkin ovat mallillaan, koska mies on mukana lapsenhoidossa ja kotitöissä. Ja SILTI ap sanoo inhoavansa lastaan ja kaikki urpot täällä komppaa että joo, joo se ihan normaalia! Ei helvetissä se ole normaalia, mitä te sellasta uskottelette toisillenne? Menkää hoitoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap sanoi, että lapsensa on kaikin tavoin "helppo" vauva, nukkuu rauhallisesti, on terve ja syö hyvin. Kotiasiatkin ovat mallillaan, koska mies on mukana lapsenhoidossa ja kotitöissä. Ja SILTI ap sanoo inhoavansa lastaan ja kaikki urpot täällä komppaa että joo, joo se ihan normaalia! Ei helvetissä se ole normaalia, mitä te sellasta uskottelette toisillenne? Menkää hoitoon!
Tai sit olet ollut niin onnekas, ettet ole kokenut minkään asteista baby bluesia tms. Ja voin kyllä kuvitella, että jos joku kaverisi on tällaisia tunteita kokenut, ei ole kyllä sinulle uskaltanut kertoa. Ehkä tallaiset tunteet ovat sinulle siksi niin vieraita?
Itselläni meni useampi kuukausi kokea sellaista huumaavaa äidinrakkautta esikoistani kohtaan. Eikä se ole mikään pysyvä tila, tietenkään.
mä oon niin 200% varma, että nämä samat vajukit lampaat jotka täällä määkii ap:lle JOO SE ON SISKO KULTA IHAN NORMAALIA!!, on just niitä samoja ilkeitä lehmiä, jotka mollaa ja haukkuu ap:ta tossa äitipuoliketjussa. Ootte niin OMA LAJINNE, että on tässä oppinu jo tyhmempikin tunnistamaan!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastuin lapseeni kunnolla vasta ensimmäisen syntymäpäivän jälkeen. Sitä ennen tunsin rakkautta vaihtelevasti ja alkukuukausina oli oikeastaan aika kamalaa, vaikken ollut masentunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun sanot että sä pelkäät että otettais sulta pois.. Ehkä se on vaan ahdistusta tuosta vauvan sitovuudesta tms? Ja hei, sinä joka vedit sen äitipuoli ketjun tähän; aika eritavoin näiden kahden ketjun aloittajat lapsista puhuvat..
Kolmen lapsen äitinä voisin antaa neuvon, joka mulla on toiminut (en toki voi antaa takeita että muilla toimisi). Eli itse haistatin v#tut kaikille tuollaisille tuntemuksille ja päätin rakastaa ja pitää huolta pienistäni vaikka mikä olisi. Ajan kanssa se helpottaa ja rakkaus todella kasvaa sitä mukaa kun lapseesi tutustut. Siitä voit olla varma!
Mutta pointti oli siis se, että noita inhottavia tunteita voi potkia pois ja yrittää keskittyä mukaviin asioihin. Ja pidä huolta itsestäsi, syö, juo, ulkoile!, lepää yms.
Muista että ne on ne hormonit, etkä sinä joka sekoilee.
Alue: Aihe vapaa
on normaalia.Älä hätäile rakkaus lapseen kasvaa toisilla nopeasti ja toisilla hitaasti.Synnytyksen jälkeen on naisilla yleensä hormonit sekaisin ja tunteet vaihtelevat joskus laidasta laitaan,anna ajan kulua ja nauti lapsestasi,kyllä se ohi menee:)