Lue keskustelun säännöt.
Paras ystäväni katosi mammalandiaan, 8 vuoden kuluttua ottaa yhteyttä...
19.08.2012 |
Aikuisikäni paras ystävättäreni liukeni elämästämme hänen päätöksellään reilut 8 vuotta sitten. Heidän häissä vielä olimme mieheni kanssa, mutta sen jälkeen yhteydenpito loppui täysin. Loppui siis siten, että hän ei koskaan vastannut puhelimeen, kun yritin soittaa hänelle, soitin sitten töistä tai omasta puhelimestani. Eikä koskaan soittanut takaisin tietenkään.
Olin ihmeissäni, mutta lopetin soittelun aika pian ja toivoin, että hän soittaa taas minulle ja voimme jatkaa ystävinä kuten ennenkin.
Mitään ei kuulunut kuitenkaan.
Muutaman vuoden kuluttua tuli tekstiviesti ilmeisesti synnäriltä, että "onnelliset vanhemmat jne jne jne." ???! Onnittelin takaisin, pala kurkussa, sillä olen itse jäänyt lapsettomaksi edes ilman mitään selvää syytä. Vaikka asia on meillä selvä, ja nyt jo myöhäistä surra iänkin puolesta, niin aina väillä se tulee päin naamaa kuitenkin. Kuten tässä entisen parhaan ystäväni tapauksessa kävi.
Onko tosiaan niin, että se äitiys ja äitinä oleminen ja elämä lapsen kanssa on niin totaalista, että vanha ystäväpiiri pitää kaikottaa elmästä? En tiedä, kun en sattuneistä syistä tiedä? Minulla on kyllä muita ystäviä, joilla on lapsia, ja olemme heidän kanssaan ihan normaalisti tekemisissä. Ei kait lapsensaanti liki 40-vuotiaana ole niin valtaisasti elämän täyttävä kokemus, että muuhun ei jää aikaa. Tai sitten se on. Kait se riippuu henkilöstä.
Nyt on vuosia kulunut, ja ystäväni ottaa yhteyttä että tervetuloa käymään. Enkä ymmärrä tätä ollenkaan.
Että nytkö mä sitten taas menen heille tuliaisten kanssa ja jatketaan siitä, mihin 8 vuotta sittenyhtäkkiä jäätiin? En usko, että pystyn siihen. En osaa luottaa häneen enää, pelkään että hän hylkää minut elämästään taas uudelleen.
Tuli mieleen, että kutsu on ehkä vaan ihan yleisen ystävällisyydenpuuskassa laitettu. Sellaista small-talkia. Ja ehkä syynä on se, että uusi talo on rakennettu ja sitä halutaan esitellä yleisölle.
Enhän edes tunne hänen lastaan ollenkaan, koska minua ei haluttu lapsen elämään mukaan.
Pitää varmaan hyväksyä, että ystävät ja ihmiset muuttuvat ja vaihtavat maisemaa ja elämänpiiriään vuosien mittaan. Voihan se olla, että minäkin olen muuttunut niin, ettei meistä enää ystäviä tulisikaan. Surettaa silti. Olisin mä osannut olla ystävä silloinkin, kun hänellä oli pieni lapsi, mutta ei kait sitten.
Kommentit (19)
Jopa vuosia ennen sitä. Mitä tekemistä sillä on äitiyden kanssa? Ystävyytesi ei vaan siinä elämän vaiheessa kiinnostanut häntä. Mene kylään ja kysy syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
edelleen on hylännyt mut kahdesti. Tottakai, asuimme kaukana toisistamme ja molemmilla oli paljon omia juttuja. Silti tuntui pahalta, kun yksi puhelu kerran 3kk tai näkeminen kerran vuodessa tai edes joulukortti oli liikaa. Olen hänen tyttärensä kummi ja lähetin postitse joululahjankin, josta en edes kiitostekstaria koskaan saanut.
Ekalla kerralla oli yhteys käytännössä katki 4-5 vuotta. Näimme tuona aikana ehkä kerran ja puhelimessa puhuttiin 2-3 kertaa. Kyllästyin itse olemaan aktiivinen, soittelemaan ja arpomaan, koska harvoin vastaa puhelimeen ja sittenkin on heti kiire, eikä koskaan soita takaisin. Sitten meni naimisiin ja pyysi ylättäin kaasoksi. Hetkeksi välit parani ja ehdin esikoistytön kummiksikin. Vauvan ollessa pieni alkoi taas kontakti hiipua ja meni siihen, että minä soitan, minä lähetän lahjoja jne. Lopetin yhteydenpidon paitsi lähetin postitse kaksi lahjaa vuodessa kummilapselle. Olisiko mennyt sen 3-4 vuotta taas ja yhtäkkiä soitti avautuakseen. Sitten ystävyys taas lämpeni, kun tarvi olkapäätä. Miehensä oli jättänyt ja tarvi terapeuttikaveria. Mut kaivettiin taas naftaliinista, kun tuli hätä. Tässä nyt ollaan. Tykkään hänestä, meillä on hauskaa, mutta en enää luota. Joku haava tuonne sisälle on jäänyt.
Jopa vuosia ennen sitä. Mitä tekemistä sillä on äitiyden kanssa? Ystävyytesi ei vaan siinä elämän vaiheessa kiinnostanut häntä. Mene kylään ja kysy syytä.
Ei kai sitä syytä tarvitse kysyä, jos toinen ei halua olla tekemisissä niin sitten ei halua. Mielestäni aika moukkamaista mennä tenttaamaan 'mikä mättää' (yök mikä ilmaisu), ja vielä moukkamaisempaa olisi siihen vastata todenmukaisesti. 'kun mua rupes ärsyttää kun sä oot niin tyhmä' tms. Joskus tiet vaan erkanee syystä tai toisesta, kavereita ja tuttavia menee ja tulee, harvat suhteet kestää läpi elämän.
vaan ehkä erilaiset elämäntilanteet.
Näin kävi myös oman parhaan ystäväni kanssa. Ensin opiskeluaikoina hän lähti opiskelukavereiden matkaan ja minä mahduin ehkä kerran kahdessa kuussa tavattavien piiriin.
Kun opiskelukaverit hajaantuivat ympäri maailmaa töihin, kelpasin taas vuoden verran joka kuukausi seuraksi (ja joskus jopa useamminkin).
Sitten tuli eka lapsi ja äitikaverit. Siihen maailmaan ei voinut päästä mukaan, kun mammat lapsineen tekivät reissuja etelänkohteisiin. Tapaamisia kuitenkin oli satunnaisesti ehkä 5-6 kertaa vuodessa. Kummiksikin pääsin. Itse olisin kaivannut kaverin seuraa ja joskus keskustelua muustakin kuin lapsista, mutta ihan kivasti tapailtiin vauvan eka vuosi, sitten tulikin parin vuoden hiljaisuus. Kun sain oman lapsen, kelpasin seuraksi viikottain.
Sitten kaverini lähti työelämään, tuli työkaverit ja muut kaverit jäivät. Nyt nähdään 2-3 kertaa vuodessa kummilasten synttäreillä. Yhteistä jutun juurtakaan ei oikein löydy eikä kiinnostusta toisen elämää kohtaan.
Uskoisin, että näkisimme useammin, jos jaksaisin soitella, kutsua kylään jne. Mutta tuo vuosien historia on väsyttänyt enkä enää jaksa. Kovin vastavuoroista tämä ystävyys ei ole ollut. Kaverini on aina hanakasti syyttänyt, jos en ole aktiivisesti soitellut, mutta itse ei soita koskaan. Joskus jonkun tekstiviestin saattaa lähettää esim.kutsuu lapsensa synttäreille.
Ehkä niitä odotuksia voisi laskea tällaisen kaverin suhteen. Kun ei lataa odotuksia, ei harmitakaan niin kovasti, kun tulee taas se uusi hylkääminen. Kannattaa toimia ihan omien mielihalujen mukaan. Jos ystävyys ei enää nappaa, älä pidä yhteyttä.
Aitoja ystäviä ei kohdella kuin jotain kulutushyödykkeitä, eikä aito ystävyys todellakaan vaadi sitä, että elämäntilanteiden pitäisi olla identtiset.
Ei ollut sun menetys, ajattele niin. Ja mikä estää häntä heivaamasta sua jostain muusta syystä aivan yhtä tylysti taas uudestaan ja uudestaan. Tuollaisen ihmisen kanssa ei voi kuin saada nenilleen, uudestaan ja uudestaan. Sitä hänen tapaansa elää kutsutaan myös vissiin nykyään verkostoitumiseksi (ja todella laskelmoivaksi toiminnaksi). Se on katsos tätä päivää se, aika monilla toi tyyli. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että hyvien ystävien kesken ei tarvitse koko ajan nähdä, jos elämäntilannekin on kiireinen tai on etäisyyttä tms., ja juttua voidaan jatkaa siitä mihin on aikanaan jääty?
Toki tuo on aika ikävää, että jos vain toinen on yrittänyt tavoittaa eikä toinen tee muuten mitään elettä yhteyden pitämiseksi. Mutta kyllä minultakin saattaa jäädä jonkun tärkeänkin ihmisen viesti vastaamatta tai soittamatta takaisin, enkä välttämättä muista että kumpi on viimeksi ottanut yhteyttä. Tai joulukortti lähettämättä. Eli sitten kun joskus ottaisin taas yhteyttä, en arvaisi ollenkaan, että toinen on tahollaan surrut sitä kun en silloin joskus vastannut.
Jos ei toisesta kuulu mitään pitkään aikaan, ajattelen että on kiireitä, enkä muistele että kumman vuoro tässä nyt olikaan pitää yhteyttä.
uteliaisuudesta.
yrittäisin etäännyttää itseni tilanteesta ja tarkkailla uteliaasti, miten hän käyttäytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuskin kutsu tarkoittaa sitä, että jatkaisitte siitä, mihin 8 vuotta sitten jäitte! Ikävää toki, että tienne erkaantuivat noin ja jännä, että haluaa nyt olla yhteydessä. Mene käymään, mutta suhtaudu vähän kuin johonki tupperi-kutsuihin - ystävällisesti mutta jokseenkin pinnallisesti vaihdat kuulumiset.
kun kelaat 8 (siis kah-dek-san!!!) vuotta sitten saatuja kaverilemppuja vielä sillä aatoksella että josko sittenkin tästä jatkettaisiin.
Mun mielestä sun pitäisi olla oikeutetusti loukkaantunut siitä, että ystäväsi hylkäsi sinut elämästään ja nyt sun kannattaisi jatkaa todellakin ilman häntä.
Jos hän ei aikanaan vastannut työ- eikä omapuhelimesta laitettuhin soittoihin, niin kyseessä oli aktiivinen välttely. Ehkä olit sanonut jotain mistä hän oli loukkantunut tms.? JOka tapauksessa myöhäistä hänen on nyt sinulle armoaan osoittaa.
Mut kukin tietty tekee niin kuin itselle sopii. Itse en edes sylkäisisi tuollaiseen armonpalaan näin pitkän tauon jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on käynyt niin, että lapsuus- ja nuoruusaikojeni paras ystävä hylkäsi minut mennessään naimisiin. Vuosia myöhemmin nostin kissan pöydälle ja sain vastaukseksi, että hän otti etäisyyttä koska oli kateellinen elämästäni ja rohkeista valinnoistani (mm. matkustelin todella paljon). Kaipasin häntä todella pitkään ja paljon.
Lopulta opin jotenkin päästämään ystävyyden muistoista irti. Olen ymmärtänyt, ettei syy ollut minussa ja koska itse olen uskollinen ystävilleni on minulla oikeus vaatia sitä myös muilta. En voisi enää luottaa häneen.
"Vanhana" äidiksitulo ei ole muuttanut omia ystävyyssuhteitani. Itse kärsin pitkään lapsettomuudesta ja sen kokemuksen takia yritän olla mahdollisimman hienotunteinen niiden kanssa, joiden tiedän/arvelen kärsivän samasta. Heidän kanssaan en höpötä mammajuttuja.
Jos en äitinä enää ehdi soitella niin kirjoittelen ajoittain pitkiä viestejä ja viestitän niillä ystävilleni, että he ovat mielessäni ja minulle tärkeitä. Ystävät ovat käsittämättömän arvokas asia elämässä!
Olet selkeästi ollut ystäväsi mielessä vuosien saatossa. Lopeta menneiden vatvominen ja mene avoimin mielin kylään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olisin todella iloinen ja menisin kylään. Tärkeimpiä ystäviä eivät minulle ole olleet ne, joita tapaan päivittäin, vaan sellaiset, joiden kanssa juttu luistaa vuosienkin tauon jälkeen. Kaikki eivät ole sosiaalisesti niin aktiivisia, että pystyisivät ylläpitämään kiinteitä bestis-suhteita yhtä aikaa seurustelun tai pikkulapsiperheen rinnalla. Silti ystävät ovat tällaiselle arvokkaita - erityisesti ne, jotka tulevat kahville vielä vuosien jälkeen.
Olen ymmärtänyt, ettei syy ollut minussa ja koska itse olen uskollinen ystävilleni on minulla oikeus vaatia sitä myös muilta. En voisi enää luottaa häneen.
Onneksi minulla ei ole tuollaisia ystäviä, jotka edellyttävät uskollisuutta. Ystävyys on minusta sitä, että tuntee ja hyväksyy toisen ilman mitään velvollisuuksia. Sekin pitää hyväksyä, että joskus ystävän elämäntilanne vaatii huomion keskittämisen jonnekin muualle kuin minuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että ne vauvan perkeleet tuhoavat elämän viimeisetkin rippeet.
jos ei sen elämään lapsen jälkeen yhtään mitään muuta mahdukaan. Kuka sellaista ystävää kaipaakaan? Luottamus on a ja o, joten ei tuollaisten tosi rumien hylkäämisten jälkeen tarvitsisi alkaa kyselemään perään. Kuulostaa tyhjältä tyypiltä.
vaan loppui jo aikaisemmin. Näin ainakin ap itse kirjoitti.
Mitäpä jos ap kysyisit itse tältä tyypiltä ihan nätisti suoraan? Turha meidän täällä on arvuutella. Joskus elämässä voi sattua kaikenlaista (ikävääkin), mistä ei ympäriinsä huudella.
Olen ymmärtänyt, ettei syy ollut minussa ja koska itse olen uskollinen ystävilleni on minulla oikeus vaatia sitä myös muilta. En voisi enää luottaa häneen.
Onneksi minulla ei ole tuollaisia ystäviä, jotka edellyttävät uskollisuutta. Ystävyys on minusta sitä, että tuntee ja hyväksyy toisen ilman mitään velvollisuuksia. Sekin pitää hyväksyä, että joskus ystävän elämäntilanne vaatii huomion keskittämisen jonnekin muualle kuin minuun.
Samaa mieltä. Minua alkaa ahdistaa "uskollisuuden vaatijat", joista sitten otankin välimatkaa.
jotta yhteys voisi toimia, mutta joskus toisella voi olla niin hankala tilanne, ettei vain jaksa olla yhteydessä. Ja jos toisessa osapuolessa on vaikkapa jokin "vaativa" piirre (haluaa esim. nähdä todella usein, EN väitä että ap:lla olisi näin!) voi yhteydenpito käydä mahdottomaksi.
Tietenkään "hylätyltä" ei voi loukkaantumistakaan kieltää, eli miniusta ap: seuraava liike on ihan hänen omasta halustaan kiinni.
tuttu ilmiö myös opiskelemaan lähdettäessä ja valmistuttaessa jne.