Ekaluokkalaisen lähtemisen vaikeus

auttaa itseä jaksamaan. Olen itse alkanut suhtautua myönteisellä huvittuneisuudella, että kun poika sanoo jonkin menneen joten kuten, se tarkoittaa että kivaa oli :) Eli en edes odota häneltä mitään "Jee, kivaa, mennään heti" -reagointia. Kuopuksella tunnereagointi on aika selvää ja usein myönteistä, esikoinen on negatiivisempi ja ilokin ilmaistaan lievästi. Mutta oletan, että kumpikin on elämäänsä ihan tyytyväinen kuitenkin.



Aika pitkään lapsilla toimivat houkutuksina pienetkin jutut eli jos koulun jälkeen pelataan yhdessä jotain peliä (teen nämä työt pois alta sillä aikaa kun olet koulussa), on sinne kouluunkin helpompi mennä. Saatoin esikoistani kouluun koko ekaluokan ja mietin, että teillä noita vapaa-aamujasi voisi auttaa, jos saattaisitkin lasta vähän matkaa. Onhan sekin yksi rakkaudenosoitus.



7

Jotka mouruaa joka jutussa vastaan eikä lähde minnekään?



Minusta kannattaa joko olla välittämättä liiemmin mitä lapsi jankkaa tai puhua perusteellisesti asia läpi.



Jos lapsi tahtoo olla kavereitten kanssa niin pitää laittaa kengät jalkaan ja lähteä!

Koulunkäyminen on vapaaehtoista; sano että jäät kotiin opettamaan hänelle, eikä se tule olemaan mukavaa välttämättä: näin lapsi voi olla kotonaan 247.



Ja tän enempää et taivastele asiaa. Ei mitään lässynläätä koska silloin teillä on valtataistelu päällä asiassa, tai lähinnä se asia voi olla mikä vaan pointti on se että sun yli kävellään.



Kerro ne vaihtoehdot ja miltä se mahtaa tuntua. Nyt kuitenkin lapsi VIIHTYY missä on.



Jos asia ei selkeydy niin soittoa kouluterkalle. Älä anna asian huonontua tekemättä mitään asian eteen, mutta jankkaaminen ei selvästi toimi.



Yksi voi olla että hakee huomiotasi. Jos kaipaa sinua ja teillä on liian vähän yhteistä aikaa?

Lähde lapsen kanssa jonnekin? Vaikka perjantaisin illalla vaan sinä ja tyttö, voit ottaa vaikka porkkanaksi hyvin menneestä viikonlopusta?

Meillä keskimmäinen ei haluaisi mennä mihinkään uuteen. Kouluun lähtö loma-aikojen jälkeen on vaikeata ja joskus ollut jopa viikonloppujen jälkeen. Mutta kun homman saa alkuun, niin sitten ei ole ongelmia.



Olen jotenkin sopeutunut että tämä yksi lapsistamme on tälläinen. En odota että se loppuu, vaan mietin miten minun pitäisi toimia. Käytännössä olenkin sitten aina etukäteen valmistellut lasta näihin muutoksiin/uusin tilanteiseen etukäteen. Ollaan juteltu niistä ja visualisoitu niitä etukäteen.



Jotenkin olen jo oppinut että tämän yhden lapsen kanssa toimitaan erilailla. Tällöin se ei tunnu raskaalta, enkä ole niin poikki. Eli siihen tottuu ja oppii että vaikka asenne ei olekaan lapsella kovin iloinen, niin silti ei ole mitään isompaa juttua vinossa.



Jokainen lapsi on erilainen ja tällöin pitää muuttaa omaa toimintaansa ja asennettansa lapsen mukaisesti. Toisaalta siitä tulee myös ajanmyötä automaattista ja ei vaadi itseltäkään ihmeempiä panostuksia.

Meillä on myös lapsi, esikoinen, jonka kanssa lähtemiset yhtään mihinkään (yhtä lailla kotiin kuin kotoa pois) ovat olleet suorastaan infernaalisen vaikeita. Ja sitten on kuopus, joka aina yllättää olemalla valmis kuin lukkari sotaan kun vain vähän vihjaa, että olisi aika lähteä.



Takana tässä ei ole mitään muuta kuin liikkeelle lähtemisen vaikeus. Päiväkodissakin psykologisoivat vaikka mitä (onko kotona jotain hankalaa, kun kotiinlähtö on niin vaikeaa) ja joskus epäilin päiväkodissa olevan jotain vialla, kun se lähteminen kotoa oli niin vaikeaa. Ei ole, kyse on vain ja ainoastaan lähtökitkasta.



Olen tässä muutamana aamuna esikoiselle jo sanonut, että kouluun lähteminen on nyt hänen vastuullaan ja että hän voi jatkaa tätä keskustelua opettajansa kanssa. Se on toistaiseksi tehonnut. Hän kun ei yhtään halua erottua porukasta ja kaikki yhtään negatiivinen palaute opettajalta tai muilta ulkopuolisilta on tosi kova paikka.

Koulunkäyminen on vapaaehtoista; sano että jäät kotiin opettamaan hänelle, eikä se tule olemaan mukavaa välttämättä: näin lapsi voi olla kotonaan 247.

Toivottavasti kukaan ei edes vihjaa mistään tällaisesta meidän vekarallemme. Ihan varmasti valitisisi kotikoulun ja siinä sitä sitten oltaisiin.

- 27

Tsemppiä ap:lle tuleviin koitoksiin. Suhtaudu hommaan huumorilla niin saat paremmat tulokset, tai ainakin teillä on kivempaa. Minä joskus kyselin lapselta, että keksiikö hän jotain tapaa itse millä siitä lähtemisestä saa mukavamman. Itse muistan ekat kouluviikot istuneeni aina hetken äidin sylissä ennen kouluun lähtöä. Muistan siitä hetkestä paljon hyvää tietysti, mutta myös sen, että siinä sai olla niin kauan, että tuntui siltä, että nyt voin mennä. Kait siinä tosiasiassa joku aikataulu oli, mutta äiti taisi junailla asian fiksusti.