Kuinka rankkaa lapsen saaminen oikeasti on?

Minusta riippuu paljon siitä, millaista elämänne on nyt. Onko kavereillanne lapsia vai riekutteko vielä yöelämässä? Jos olette kotona viihtyvää sorttia, ei muutos ole liian iso. Jos kaverit pyörivät viihteellä, voi tulla jonkin verran yksinäinen olo. Myös todellakin tuo tukiverkon miettiminen on hyvä idea, isovanhemmat ovat korvaamattomia.



Meillä nykyään ravintolaan syömään meno on uskomatonta luksusta, aiemmin se oli no big deal. Tässä oppii arvostamaan pieniä asioita: rauhallista saunailtaa, tv elokuvaa siiderin kera jne. Mielestäni aiemmin elämäni oli tyhjää ja tylsää, nyt kiireistä, raskasta, mutta todella rakasta. Vapaa-aikaa ei ole, joten sille antaa ihan eri merkityksen nyt :) Olen myös oppinut kotiäidiksi, en aiemmin ollut mikään kokki tai siivousintoilija, mutta jossain vaiheessa muutos tapahtui.



Minulla odotus oli raskas sairastumisineen, vauvavuosi uneton refluksin takia, mutta taaperon kanssa on mukavaa. Et voi tietää etukäteen, miten odotus ja vauva-aika sujuu, mutta ei sitä rääkkiä kuitenkaan loputtomiin kestä. Kummasti sitä venyy, ihan oikeasti.



Jos haluatte lapsia ja elämä on jossain määrin mallillaan, turvaverkot kunnossa ja motivaatiota rauhoittaa elämä, antakaa mennä!

Sukulaisperhe on käyttänyt jossain vaiheessa aika paljonkin MLL:n hoitajapalvelua ja löytänyt sitä kautta mukavan vanhemman naisen lastenhoitajaksi. Heillä se ei ole mummon korvike, mutta ei ne kaikki MLL:n hoitajat ole teinityttöjä.

joten kiitos kun tarjosit apua, mutta asun kyllä kaukana, länsi-suomessa. Ja korostan että se "yksinolo-oma-aika" ei ole ongelma, pääsenhän minä yksin menemään esim. jumppaan, kaupungille jne kun se mies hoitaa lapset. Pääsen myös käymään elokuvissa, syömässä ja baarissakin, mutta siis yksin.

Olen miettinyt varamummon palkkaamistakin, koska mummoahan lapsilla ei ole lainkaan, mutta en vaan tiedä mistä etsisin... voisin maksaa vaikka 15e/h eli ihan kohtuukorvauksenkin. Ideoita mistä voisi löytää mummeleita? :)

Ap:lle sanoisin, että elämä ei ole ennallaan vauvan saannin jälkeen. Kun vauva on helppo, niin sehän menee mukana monessa paikassa, mutta haastavan kanssa ei halua lähteä mihinkään. Toisaalta vauvan jälkeen mietti ihmeissään mitä me edes tehtiin ennen vauvaa :)

Riippuu tietenkin siitä mihin on tottunut, millainen lapsi on ja miten saa apua.



Me elimme jo ennen lapsia niin "tylsää" elämää, että tavallaan elämä ei ihan kamalasti muuttunut. Emme ennenkään rampanneet miehen kanssa matkoilla tai ravintoloissa.



Eka lapsi oli todella rasittava vauva, univaje oli aivan järkyttävä. Toka taas oli helppo vauva. Nukuin hänen vauva-aikanaa enemmän kuin koskaan muulloin. Eka lapsi taas vauva-ajan jälkeen on ollut aivan unelmalapsi. Rauhallinen ja tottelevainen. Toka taas on hirvittävän voimakastahtoinen ja hänellä oli aivan järkyttävä uhmaikä.



Ekan lapsen vauvavuosi oli elämäni rankin vuosi. Kotiäitivuodet tokan lapsen syntymän jälkeen taas olivat elmäni ihaninta ja rennointa aikaa. Aika hirveää oli myös silloin kun hoitovapaa loppui ja molemmat lapset olivat eri päiväkodeissa, koko ajan kipeinä ja itsellä ja miehellä oli vaativat työt. Tokan lapsen uhmaikä osui siihen samaan aikaan ja se nyt vaan oli tauotonta itkua ja huutoa.



Parisuhde miehen kanssa on vaan vahvistunut. Olemme miehen ja naisen lisäksi isä ja äiti. Minusta tämä tuo lisää syvyyttä suhteeseen. Kaksin emme tietenkään ole kovin usein (ei edes vuosittain), mutta se ei meitä haittaa pahasti. Toki olisi kiva päästä joskus vaikka teatetriin kaksin, mutta ehtiihän sitä myöhemminkin. Perheenä on niin mukava olla, että se korvaa paljon.

Ja muutos on niin totaalinen, ettei se lopu todellakaan vauva-ajan päättymiseen, vaan jatkuu koko lopun elämääsi.

(Silti en antaisi lastani mistään hinnasta pois, vaikka se repii minusta viimeisetkin mehut ja rippeet...).

Yllättikö muutos? Oliko vauva-aika todella rankkaa, helpottaako jossain vaiheessa? Mikä on ollut vaikeinta, mikä parasta? Onko totta, että kunnon yöunista saa vain haaveilla usean vuoden ajan? Kärsiikö parisuhde?

tai aivan hirveää! Hyppy tuntemattomaan on todellakin aika hyvä kuvaus. Kerron, millaista se meillä oli. Menee tuonne aivan hirveää -päähän. Raskausaika esikoisen kanssa oli vaikeahkoa, vuosin verta ja keskenmenoa ennusteltiin, kaikeksi onneksi sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Viimeisen kolmanneksen olin kokonaan kotilevossa. Vauva syntyi täysiaikaisena vaikean synnytyksen päätteeksi. Repesin sen verran pahasti, lisäksi haava tulehtui, etten pystynyt istumaan pariin kuukauteen ollenkaan, vaan imettelin kylkimakuulla. Jälkivuotoa oli nelisen kuukautta. Seksi sattui aivan kamalasti ad 8kk synnytyksestä (sitä ei ollutkaan silloin kuin yksittäisiä kertoja) ja melko kamalasti 1,5v, sitten helpotti ja nykyään ei satu enää. Vauvalla oli koliikki, joka ei loppunutkaan silloin, kun piti vaan jatkui 5kk ikään. Hän ei nukkunut päivällä kuin liikkuvissa vaunuissa tai sylissä kantaen, yöllä hän nukkui 45min pätkissä. Alkuyö kannettiin ja heijattiin koliikkiaan huutavaa pakkausta kolme tuntia korvatulpat korvissa, vuorotellen. Päivälläkin huusi tosi paljon ja kovalla äänellä, en voinut ollenkaan laskea häntä minnekään sitteriin tai lattialle ilman, että hän huusi siihen saakka, että otin syliin. Sylissäkin huusi. Kävimme lääkärissä kyllä, mutta mitään allergiaa tai muuta selitystä ei löytynyt. Vauva oli toivottu, mutta pahimpina unenpuuteaikoina tuli ajatuksia hänen tai itseni vahingoittamisesta ja karjuin vauvalle usein tosi rumasti. Valvominen jatkui, hän heräsi monta kertaa yössä kuukausikaupalla ja vuosikaupalla, edelleen 4-vuotiaana hän herää joka ikinen yö vähintään kerran, yleensä monta kertaa. Olen aivan muistihäiriöinen edelleen, unohtelen kesken lauseen, mitä olin sanomassa ja töissä selviäminen on vaikeutunut huomattavasti, olen tyhmentynyt paljon.



Kaikesta tästä huolimatta hankimme vielä toisenkin lapsen, me hullut :) ja kolmannenkin, mutta hän kuoli kohtuun. Toinen lapsi on onneksi ollut paljon helpompi ja parempiuninen. Parisuhde on kärsinyt lasten syntymisen jälkeen, etenkin kolmannen lapsen syntymän jälkeinen suru ajoi meidät erilleen ja puhuimme jo eroamisestakin, onneksi nyt tilanne on sen suhteen parantunut. Meillä ei ole juurikaan tukiverkkoa emmekä siis pääse viettämään "parisuhdeaikaa" muuta kuin hetkosen sohvalla lasten nukahdettua.



Minulle lapsen saaminen heitti elämän täysin päälaelleen, mikään ei mennyt niin kuin olin suunnitellut. Rakastan kyllä silti tuota neljävuotiasta herättelijää, kuten pikkusisarustaankin, ja kaikesta huolimatta tekisin tämän uudelleen. (Mutta olen silti huojentunut, ettei luojan kiitos enää tarvitse!)

etukäteen ei voi tietää millainen lapsi tulee olemaan tai millaisia te tulette olemaan. Siksi olennaista on että molemmat oikeasti haluavat lasta. Koskaan ei voi sanoa, että on oikeasti valmis siihen, mutta kannattaa keskustella miehen kanssa kunnolla, että miksi hänestä tuntuu siltä, mitä hän pelkää...



Jos kauhutarinoita haluat, eka raskaus kamala pahoinvointi viikoilla heldelmöityksestä seuraavana aamuna (kyllä, paoinvointi alkanut heti silloin, 6 kertaa)viikoille 34-35, siis oksentelua sellainen 20-40 kertaa päivässä + tajuttomat vatsakrampit, jos vatsa pääsi tyhjäksi ja huimaamista myös. Sitten pahoinvointi alkoi uudestaan n. viikolla 38. Lapsella lonkkaluksatio, joten oli sellaisessa lastassa eka 8 viikkoa. Alusta asti nukkui päivisin vain 15 min pätkissä, öisin 45 min unta, 1-2 h hereillä... Muuten söi tissiä tai itki, tuttia ei koskaan syönyt, vaikka kaikkia malleja kokeiltiin. Rattaissa ja autossa vaan itki, ei nukahtanut. Iho meni huonoon kunton ja pää alkoi märkimään, itse asioita tutkien ymmärsin ajatella allergiota (ikää n. 3 kk) kun "ei noin pienellä voi mitään allergiaa olla". Kaikki meni täysin mun maidon läpi, aloin poistaa ruoka-aineita ja kun päästiin 4 kk iässä maistelemaan saatiin iho kuntoon kun löytyi ne 6 ruoka-ainetta, joille ei ollut allerginen. Nukkuminen parantui niin, että saattoi päivällä nukkua jopa tunnin pariin otteeseen ja yöllä sellaisia parin tunnin pätkiä...



Sanotaanko, että olin hiukka väsynyt mutta pystyin toimimaan normaalisti. Oli rankkaa, mutta en kokenut sitä niin rankaksi. Ihmettelin vaan, kun monet äitikaverit valitti tosi pienestä ja oli hätää kärsimässä. Toinen lapsi tuli kun esikoinen 1 v 8 kk, ja olin ihan varautunut samaan rumbaan,jota onneksi ei tullut.



Kaikki niin riippuu susta ja sun miehestä ja lapsesta...

Muiden puolesta en osaa vastata, mutta meidän vauva refluksivauva. Arki ensimmäiset 6 kk täyttä hulluutta. Itkettiin joka päivä miehen kanssa vuorotellen, poika oli koko ajan kipeä ja ihan kirjaimellisesti huusi aamusta iltaan paitsi silloin kun nukkui... ja nukkui vain kantorepussa jossa pidimme miehen kanssa vuorotellen.. öisinkin. ruokatorvi todella tulehtunut eikä apua saatu mistään kun refluksia ei täällä tunnisteta. Kun lääkkeet saatiin ja oikea diagnoosi niin helpotti paljon.



Nyt kun on kivuista päästy niin tilalle tuli eroahdistus. Juuri ja juuri saa hengittää ilman, että poika älähtää :) Hirveän voimakastahtoinen ja tempperamenttinen persoona, niin hyvässä kuin pahassakin. Enpä silti mistään hinnasta vaihtaisi pois.



Vaikka alku oli noin raskas niin ei luojan kiitos käynyt suhteen päälle. Jos jotain niin vahvisti vain entisestään, kun onneksi tajuttiin puhaltaa yhteen hiileen eikä syytellä toista väsyneenä.

Ja se on se, että vaikka se lapsi olisi miten ihana, hyvin nukkuva tai toivottu, voi olla ettei sitä äitinä oloa vaan kestä. Ja se on loppuelämän homma. Sitä on hyvä miettiä myös.

helppo raskaus, helppo synnytys, helppo vauva. Mutta miehen kanssa meni sukset täysin ristiin ja lopulta jouduin jo hakemaan lähestymiskieltoakin. En olisi ikinä uskonut, että meille käy niin.



Nyt olen taaperon kanssa kaksin ja rakastan elämääni muilta osin, paitsi lapsen isään liittyvien kuvioiden osalta. Omaa aikaa ei oikeastaan ole kuin iltaisin, kun lapsi nukkuu. Suihkussakin käyn useimmiten niin, että taapero on mukana ja hääräilee omiaan vieressä. Onhan se hirveän tarvitseva, mutta mä olen aina ollut kotihiiri, etten omia menoja kaipaa niinkään ja Elixialla onneksi on maksuton lastenhoito.

kauan olet ollut kumppanisi kanssa? oletteko jo naimisissa? järjestä ensin häät, sekin jo voi olla rankaa ja jos saatte lapsia unelmien (?) häitä et välttämättä voi/viitsi enää tehdäkkään,

Mulla on vauva ja taapero. Välillä meinaa levitä pää, kun molemmat huutaa täysillä. Mutta suurimman osan aikaa aika helppoa. Suurin muutos on ollut oman ajan katoaminen. Päiväunet lapset nukkuu eri aikaan. Illalla lapset ei tahdo nukahtaa ennen puolta kymmentä. Itsekkin pitää mennä ajoissa nukkumaan, että jaksaa aamulla herätä kuudelta.

Lapsettomana oli miljoon kertaa helpompaa.

Ja erityisesti tuo oman ajan katoaminen on iso asia, johon täytyy olla valmis lapsia halutessa, sekä myös vanhempien kahdenkeskisen ajan katoamiseen!! Ja vaikka nyt ajattelisitkin ettet kaipaa omaa aikaa tai että sitä saa, kun isä on lapsen kanssa, niin se ei ole sama asia. Oma-aika on lasten kanssa suunniteltuna hetkenä ja sitä ei ole kuin hetki kerrallaan. Ja vielä suurempi asia on mielestäni vanhempien yhteinen aika, jos nyt ei halua lasta/lapsia usein hoitoon laittaa (mikäli siihen on mahdollisuus). Itse en viitsi isovanhempia rasittaa viemällä lapsia hoitoon vanhempien yhteisen ajan vuoksi, vaikka he mielellään lastemme kanssa ovatkin. Jotenkin koen, että lapset on hoidettava itse.. Toki päällekkäiset työmenot ym ovat eri asia.

tai jos kotosalla mieluiten lekottelee ja lukee. Jos taas on kotona viihtyvää ja puuhaavaa tyyppiä, äitiys sopii varmaan kuin nenä päähän.



Minä oksensin ensimmäisen raskauden alusta loppuun. Olin siis käytännössä puolikuollut jo kun lapsi syntyi. Tyttö oli koliikkivauva ja minä vielä synnytyksessä revennyt niin, että ensimmäisen vauvavuoden ei voinut kuvitellakaan seksin harrastamista. Särkylääkkeitä napsin 10kk. No parisuhdehan oli ihan hirveässä kriisissä, en tiedä miten siitä selvittiin. Kolme vuotta meni ennen kuin uskalsin ajatellakaan toista lasta.



Toinen raskaus ei ollut ensimmäistä helpompi mutta synnytys oli. Kuopus myös nukkui hyvin ja isoin muutos oli tavallaan jo kipuiltu. Ainoa muutos ensimmäiseen lapseen oli oikeastaan se, että en tajunnut miten paljon sisarukset voivat tapella. Olen aina ollut hiljaisuutta ja rauhaa rakastava tyyppi ja sitä kinaa ja meteliä on joskus vaikea kestää.



Tukiverkkoa meillä ei oikeastaan ole, joten miehen kanssa ollaan kahdestaan vain omassa sängyssä yömyöhään. odotan kovasti aikaa, jolloin saan miehen takaisin itselleni.



Jos olisin tiennyt millaista tämä on, niin en todellakaan osaa sanoa, olisiko minulla lapsia. Mutta kun se homma on kertaalleen jo tehty, niin sitten on käytännössä sama vaikka tekisi useammankin lapsen.

kauan olet ollut kumppanisi kanssa? oletteko jo naimisissa? järjestä ensin häät, sekin jo voi olla rankaa ja jos saatte lapsia unelmien (?) häitä et välttämättä voi/viitsi enää tehdäkkään,

Olemme olleet yhdessä muutaman vuoden, kihloissa vasta vähän aikaa ja menossa parin vuoden sisällä naimisiin. :) Mutta häitä ei edes haluta sen kummempia järjestää, muuta kuin korkeintaan joku epävirallinen päivällinen lähimpien kesken.

Eipä vastaukset oikeastaan ole yllättäneet, eivätkä kauheasti mieltä muuttaneet! Haluaisin yhä lapsen, vaikka tavallaan tuntuukin, että parin vuoden päästä olisin itse siihen valmiimpi kuin nyt. Mutta suurin kynnys on tietysti se, ettei mieheni ole siihen valmis - hän on hieman nuorempi ja hieman kypsymättömämpi ja luulen, että hän tarvitsee vielä hiukan aikaa, ennenkö olisi valmis isäksi. Enkä tietenkään halua häntä painostaa näin suuren asiaan, hänen täytyy itse olla siitä varma ja haluta myös.

Että kai täällä vielä pitää odotella jonkin aikaa. Tekisi kyllä mieli tehdä se hyppy tuntemattomaan. :)

Kiitos vastauksista, lukisin mielellään vielä lisää!

-ap

Miehelle isäksi tulo on vielä kovempi paikka kuin naiselle äidiksitulo, sillä miehellä eivät hormonit ole samalla tavalla apuna. Miehen on aina helpompi lähteä tilanteesta, jos lapsiperhearki alkaa ahdistaa, kuin naisen, joten odota ihmeessä, että miehesi todella haluaa lasta.

pistetään isosisko pikkusisarusten kanssa videota katsomaan olkkariin ja mennään miehen kanssa makkariin ja lukitaan ovi.

Ja kauppaankin päästään (100 metrin päässä) kun isosisko (13 v) vahtii kolmea pienempää sen aikaa. Eli suosittelen tekemään lapsia vähän pidemmällä aikavälillä :)

että oma aika tai jaksaminen ei minua (vielä) niinkään huoleta, vaan lähinnä se oman ja kumppanin yhteisen ajan puuttuminen ja vaikutukset parisuhteeseen. Tällä hetkellä elämäni tärkein asia on parisuhteeni ja siitä huolehtiminen, ja tuntuu pelottavalta ajatukselta, että romantiikka ja yhteiset hetket voisivat kokonaan kadota vauva-ajan pyörityksessä. Ottaisin sen varmaan henkisesti rankasti, jos suhteemme alkaisi voida huonosti vauva-arjen seurauksena. Tukiverkostot ja muut käytännön järjestelyt pitäisi varmaan miettiä tarkkaan jo etukäteen.

-ap

Mulle tuli vaan mieleen että voisitteko hommata miehen kanssa yhteistä aikaa sillai että jättäisitte hoitajalle (vaikka se MLL) isommat lapset (kai esim. yli 2 tai 3 veet uskaltaa jättää) ja ottaisitte pienimmän mukaan päiväunien aikaan vaunuihin?



Minä olen kans tosi huono jättämään pientä vauvaa/taaperoa kenenkään hoitoon, mut käydään usein miehen kaa ravintolassa, kahvilla tai terassilla sillai puolenpäivän aikoihin kun taapero nukkuu n. 2 tunnin päiväunet. Tuntuu siltä että saadaan oikeesti rentoutua ja laatuaikaa yhdessä, ilman suurta järjestelyä.

Eikä siitä voi kertoa rehellisiä ja kaunistelemattomia totuuksia, koska sitä ei voi pukea sanoiksi. Kuitenkin elämä on rikkaampaa, kuka sitä itselleen jaksaisi koko elämänsä elää...?

Mihinkähän ratkaisuun ap päätyi