Olen nuorena suuttunut ja pettynyt moneen ihmiseen ja katkaissut heihin välit. Nyt minulla ei ole

Tajusin tämän luettuani, että kukaan ystävä ei ole loukannut minua, tai pettänyt luottamusta. Jotenkin olen osannut valita ystäväni aina. Edes alakoulussa minua ei ystävät pettäneet, ei myöhemminkään.



Tosin eihän niitä paljon ole ollut. Silti meillä ei ole varsinaisia perhetuttuja, johtuen muutoista. Ystävät ovat jääneet. Kavereita on täälläkin tullut, mutta ei varsinaisesti perheiden kesken, vaan meillä kaikilla omat ystävät. lapsilla omat, mulla omat, miehellä omat.



Mutta suku. Se loukkaa ja pettää minkä ehtii, ja tässä ei ole eroa oli sitten miehen suku tai oma. varsinkin meidän vanhemmat osaavat kunnostautua tässä pettämisessä ja loukkaamisessa. Miten äitinikin osaa olla niin taitava siinä. Parin päivän aikana ehtii nauraa sille että pienempi lapseni loukkaa isompaa, sekä halventaa -ehkä tahattomasti- lapsen harrastusta.



Miehen vanhemmat taas loukkavat minua minkä ehtivät, mutta arvostelevat myös lapsia varsinkin anoppi.

siis ystävien kanssa pidän yhteyttä mutta tapaamme harvoin, sitä tarkoitin kun sanoin että ystävät jääneet. siis jääneet kauas muutoissa.

Perhetuttuja ei meilläkään ole, kuin kaksi perhettä. Syitä tälle on monia.



Jotkut ystävyyssuhteet on ollut viisainta lopettaa loukkaamisen ja epäluotettavuuden vuoksi.



Näitä en ole jälkeenpäin katunut, vaikka olen kyseisistä ihmisistä saattanut tykätä kuin hullu puurosta. Huonot ihmissuhteet huonontavat elämää sen verran paljon, että jos aikaisemmin ei ole ollut itsetunto-ongelmia, pitkään jatkuneen huonon kohtelun myötä niitä kyllä tulee.



Toinen syy on ollut, että elämä on vienyt eri suuntiin. On tullut vaikkapa muuttoja, eikä ole ollut luontevaa jatkaa yhteydenpitoa. Saattavathan nämä ihmiset joskus tulla vastaan, ja ystävyys jatkuu siitä sitten taas?



Ihmisiä maailmassa riittää. Sinäkin voit saada vielä samanaikaisesti sekä ison että hyvän kaveripiirin.

Elämäni on mennyt siten, etten ole päässyt luomaan pysyviä ihmissuhteita, vaan kaikki ovat aina katkenneet johonkin: lapsena ujouteeni, sitten muuttoihin, omaan elämäntilanteeseeni, vittumaiseen käytökseen, kumppanin mustasukkaisuuteen, jne.



Kun viimein olisi tilaisuus nyt jo nelikymppisenä saada kavereita, en enää jaksa tavata heitä. Yksi syy on, että on pidettävä pientä hajurakoa, koska en voi kertoa menneisyydestäni kaikkea sitä, joka esim. tulisi ilmi jos nämä kaverit tapaisivat sukulaisiani.



Tunnen kyllä pintapuolisesti hyvinkin paljon ihmisiä.

up.

mielenkiintoinen keskustelut

sellainen kehityskausi, että koska itsetuntoni oli niin sietämättömän huono, koin että minua aliarvioidaan ja loukataan kaikkialla, vaikka näin ei tosiaan ollut. Olin myös tosi tuomitseva toisia ihmisiä kohtaan - enhän sietänyt virheitä itsessänikään.



Tuolta ajalta ei montaa kaveria ole jäänyt, ja ehkä ajoittain harmittaa. Nykyisellä elämänkokemuksella näen heidän hyvät puolensa ja ymmärrän paremmin heidän valintansa elämässä.



Mutta silloin, nuorena, välien katkaiseminen (en nyt ihan niin radikaali ollut, jätin vain yhteydenpidon) oli jotenkin tärkeä osa sitä vaihetta. Tunsin silloin suunnatonta helpotusta. Sain myös uusia kavereita, joiden kanssa oli helpompi olla. Ja kun luottamus heihin oli lujempi, ja itsetuntoni parani, pystyin ottamaan vastaan myös kritiikkiä ja näkemään omankin käytökseni objektiivisemmin.

Perheystäviä ei ole juurikaan, omia ystäviä ei ole myöskään oikeastaan yhtään.



En kadu kyllä mitään. Olen mieluummin yksin kuin vietän aikaa yhdentekevien tai epämieluisten ihmisten kanssa. Tulee ahdistunut olo, jos pitää istua ja jutella jonkun kanssa, joka ei oikeasti kiinnosta. (Eli suurin osa ihmisistä)

oman loukkaantumisherkkyyteni vuoksi liki kaikki ystävyydet. tällä hetkellä on taas yksi todella läheinen ja hyödyllinen (molemmille osapuolille) suhde menossa kankkulan kaivoon.



Mulla näitä on niin paljon, että en voi uskoa, että sattumoisin kaikki universumin vittumaiset oisi kerääntyneet mun ympärille. Eli olen itse se ongelma.



toisaalta en vilpittömästi kestä vittuilua, pettämistä, jne. jne. En keksi miten musta tulisi sellainen joka sietää jatkuvasti paskaa kohtelua.



Pattitilanne. On kurjaa olla yksin, yhtä kurjaa epätyydyttävissä ystävyyssuhteissa.



Mua lohduttaa, kun täällä muutkin ovat kertoneet suheiden kateamisesta. Mullakin on ollut olo, että hitto, olisiko pitänyt tehdä toisin. EHkä tää on joidenkin kohtalo :(

Ystäviä on kummallakin muutamia, mutta jostain syystä aina seurustellaan yksittäin. Puolisotkin toki joskus nähnyt, mutta ei ole tapana istua perheinä iltaa. Miehen kaveripiiri on niin erilainen kuin minun. Miehen kaverit on tavallisia duunareita, mukavia sellaisia ja mahdottoman avuliaita tarvittaessa. Miehen kavereista löytyy ne, jotka katsoo meidän vuotavat hanat ja tulee talkoisiin laittamaan lattioita. Mies jeesaa takaisin sitten. Mun kaverit on taas akateemisia teoreetikkoja. Miehensä ovat samanlaisia. Me jutellaan, mutta mun kavereiden miehistä ei kukaan osaisi edes tapetoida. Ne on sellaisia fiksuja pullasorsia, jotka ajaa Audilla ja miehen kaverit taas raavaita autorassareita.



Liittyisiko siihen, että mies on amis ja minä akateemisesti koulutettu?