Lue keskustelun säännöt.
Isäni kuoli, enkä tiedä enää mitä ajatella.
02.08.2012 |
Minulla ja isällä on ollut melko vaikea suhde tämän 22 vuotta. Isä on ollut aina todella itsekeskeinen ja hallitsva persoona, narsistimaisuuttakin oli. Hän on joskus sanonutkin että haluaa olla kaikkien herra, ei suostu kenenkään orjaksi. Sen joudun kyllä kokemaan lapsuudessa, pienistäkin virheistä tuli nyrkkiä, mikään ei hänelle kelvannut. En tiedä oliko hän edes koskaan minusta ylpeä.
Nyt hän kuitenkin on kuollut, alkushokistakaan en ole tainnut vielä selvitä, sillä kuolema tuli melko yllättäin. Jollian tasolla tunnen suurta helpotusta, mutta samalla surua. En tiedä mitä minun kuuluu tuntea. Hän oli kuitenkin isäni, vaikka en jaksa oikein mitään iloisia asioita hänestä muistaa, koska niitä ei liiemmin ollut. Tuntuu väärin surra ihmistä, jolle olen joskus kuolemaakin toivonut, mutta tuntuu väärin olla suremattakaan. En edes vielä taida tajuta, mitä on tapahtunut, koska kuolemasta on vasta pari päivää.
Saatan kuulostaa todella ilkeältä ihmiseltä, mutta minusta näin oli parempi. Äitini on elänyt isän vallan alla 30 vuotta, olemme sisarusteni kanssa seuranneet hänen kärsimystään vierestä pitkään. Äiti ei koskaan uskaltanut sanoa isälle vastaan, eli täysin isän ehtojen mukaan. Luulisi, että nyt äitinkin olo helpottuu kun isä on poissa, mutta tottakai hän on aivan murskana. Minua niin sattuu nähdä äitin itkevän niin sydäntäsärkevästi. Vaikka isäni onkin ollut millainen nyt oli, toki äiti kaipaa häntä ja paljon, olihan isä hänen miehensä 30 vuotta. Äidin surun näkeminen taitaa olla pahinta tässä.
Välillä tuntuu, että minulla ei ole minkäänlaista oikeutta surra, kerta olen isästä ajatellut pitkän vain huonoa... Sitli surettaa ajatella, mitä asioita isäni ei tule näkemään enää; hän ei näe lapseni 2 vuotis syntymäpäiviä, ei näe minun valmistuvan, ei näe kenenkään meidän menestyvän elämässä, ei näe minua alttarilla. Ja nämä asiat olisin isälleni halunnut vielä näyttää, olisin tahtonut hänen olevan ylpeä edes jostakin..
Anteekis sekava teksti, pakko vain ajatuksia purkaa jonnekkin...
Kommentit (4)
Hän oli sinun isäsi, koko elämäsi lähellä. Vaikka hän oli luonteeltaan mikä oli, niin kuitenkin hän on ollut sinun turvanasi. Uskompa, että hän tiesi, että te menestytte elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta tunnet, että pitäisi tuntea surua ja toisaalta häpeät sitä, että helpotus onkin se, mikä ensimmäisenä tulee mieleen.
Sinä suret niitä hyviä hetkiä, joita oli ja etenkin niitä, joita toivoit olevan. Nyt ei enää ole mahdollisuutta näyttää, että onnistuit ja kelpaat maailmalle, vaikka et välttämättä isälle.
Äitisi suree myös asioita, joita olisi voinut olla. Salli se hänelle - ja itsellesi. Kuitenkin on ihan OK huomata, että omat tunteet ovat muutakin kuin surua.
Kiteytit ajatuksesi "ei näe kenenkään meidän menestyvän elämässä". Tiedätkö: hän näki jo! Hän ei vain osannut sitä ääneen sanoa. Kyllä hän oli teistä ylpeä, mutta liian tiukka itselleen sanoakseen sitä ääneen.
Isäni oli tunnevammainen alkoholisti (olettaisin, että taustalla masennusta, johon hän ei osannut hakea muuta hoitoa kuin tuon ryyppäämisen). Olin moneen kertaan ehtinyt toivoa hänen kuolemaansa, ja kyllähän se helpotus oli. Tunteeni hänen kuolemansa jälkeen olivat kuitenkin todella ristiriitaiset. Kuten joku yllä kirjoitti, surussa on varmasti mukana surua siitä, mitä isä ei ollut. Ja se on ihan ok. Ylipäätään kaikki tunteet (tai se, ettei voimakasta tunnereaktiota heti tule) ovat ihan oikeita, eikä niihin tarvitse saada kenenkään ulkopuolisen "hyväksyntää".
Itse olen vuosien kuluttua vähitellen myös jutellut muillekin siitä, mitä tunteita isän kuolema aiheutti, mutta aluksi oli jollain tavalla helpompaa ja luontevaakin asettua siihen vanhempansa menettäneen nuoren aikuisen rooliin, jota ympäristö minulta odotti. Se antoi mahdollisuuden käsitellä rauhassa pinnan alla olevia ristiriitaisia tunteita.
Voi olla, että suret sitä mitä olisi voinut olla jne.
Tunteet eivät voi olla väärin, koskaan.