Odotan toista lastamme viimeisilläni, nyt mies ilmoitti haluavansa erota

Kaikki tapaamissopimukset ja elatussipimukset kannattaa tehdä kirjallisena. Mies saattaa nyt lupailla vaikka kuun taivaalta mutta myöhemmin monesti lupaukset "unohtuu" ja sitten ei oo enää kuin sana sanaa vasten.

Mikä on olo tänään?



Voimia...

Toinen valitettavasti on. Meillä meni mun mielestä mukavasti, joskin pikkulapsiaika vei kahdenkeskistä aikaa. Toinen tili kuvioihin ja kuinkas ollakaan, tunteet ovat mua kohtaan tässä vuosien varrella muuttuneet ts ei ole enää rakkautta. Uuden olemassaolo tietty kiistettiin. Omalla parisuhteella ei ole mitään toivoa niin kauan kuin toinen on ja se on salaista. Uusi tuntuu ihanalta ja niinkuin keskusteluista voi huomata tunteet omaa siippaa kohtaan laimenee tai niitä ei ole ollutkaan. Tuskin kukaan lähtee kun toinen on viimeisillään raskaana ellei uutta ole.

Olisit voinut yrittää kontrolloida häntä..? Olen eri mieltä siinä, että olemassa olevalla suhteella ei olisi mahdollisuuksia tässä. Näin on, jos toinen rupeaa raivopääksi ja kontrollifriikiksi. Sen sijaan toiselle ajan antaminen kääntää vaakakupin helpostikin vanhan suhteen puolelle. Naiset helposti kuvittelevat, että toista ohjailemalla/määräilemällä jotenkin saisivat taottua "totuuksia" (sikäli kuin sellaisia tässä maailmassa edes on) sinne miehensä päähän. Jokainen elää oman elämäntiensä, ja jokaisella on oikeus myös kasvuvaiheisiin. Vaikka se sitten kolhaiseekin jonkun ylpeyttä. En nyt puhu ap:stä vaan näistä muista..

Siis sinulla on oikeus "kasvuvaiheisiin" eli epärehellisyyteen, salailuun ja yhteisten sopimusten rikkomiseen, mutta sitten vaimossasi on jotain vikaa, jos hän "alkaa raivopääksi".

Hengissä ollaan, pakko elää hetki kerrallaan. Sain tänään pakotettua itseni esikoisen kanssa puistoon. Siellä en voinut hysterisoida ja itkeä pillittää. Ja auttoi kyllä kieltämättä, pitää itsansä väkisin rauhallisena ja keskittyä lapseen. Yökin meni paremmin, kuin edelliset. Sain joten kuten nukuttua pätkittäin. Olin varmaan niin totaaliväsynyt, että siksikin nukuin paremmin.



Illalla kävin suihkussa ja katselin itseäni alastomana peilistä. Vatsa on valtava, mutta näytän kyllä tosi hyvältä ulkoisesti, naiselliselta kerrankin. Ajattelin yhtäkkiä, että kyllä tämä jollekin vielä kelpaa, jos ei omalle miehelle. Siitä tuli kummallisella tavalla hyvä mieli ja sellainen olo, että kyllä minua vielä elämä jossain odottaa. Luin lapselle sängyssä iltasatua ja lapsi piti minusta kiinni tahmeilla pikku käsillään. Tajusin, että nämä hetket jäävät minulle, ne eivät katoa. Rakas lapsi ja toinen tulossa, niihin minä panostan ja keskityn, jos tässä erotilanteessa käy lopulta huonosti.



Tänään on ollut vähemmän hysteerisiä hetkiä ja paniikkia. Sain jopa pyykit koneeseen puistoreissun jälkeen ja tein kunnon ruokaa taaperolle. Mies lähti illalla veljensä luokse toiseen kaupunkiin, heillä yhteinen firma ja joutuu tekemään siellä ajoittain töitä veljensä kotona. Nyt mies on siis poissa silmistäni ainakin loppuviikon, mikä on varmasti ihan hyvä juttu. Huomaan olevani todella itkuinen aina, kun mies on tässä kotosalla. Jos on töissä, itkua on vähemmän. Ja jos joku nyt sitten alkaa vihjailla, että nyt miehellä on tilaisuus pettää siellä toisessa kaupungissa, niin olisihan hänellä se mahdollisuus täällä kotipaikkakunnallaankin ihan yhtä lailla. Jos siis tämä kaikki johtuisi toisesta naisesta tai pettämisestä.



Mies on ollut kotona illat eikä soittele tai viestittele kenellekään (toiselle naiselle) jatkuvasti. Miehen puhelinta en pysty tarkistamaan, hönellä on päällä joku turvakoodi, jonka joutuu aina näppäilemään, että pääsee soittamaan ym. Sama puhelin ollut jo parisen vuotta ja alusta asti ollut tuo koodi päällä, ettei varkaustapauksessa tai jonkun ulkopuolisen toimesta puhelimella pääse tekemään laskua. Minunkin puhelimessani on tuo sama koodijuttu päällä aina.



Voi toivon niin paljon, että mies herää siellä terapiassa. Miehellä on sellaisia traumoja taustalla, että masennushan sillä varmasti on tälläkin hetkellä päällä. Myöntää ahdistuneisuutensa, mutta ei oikein usko, että siihen auttaa muu kuin aika. Ehkä nyt terapiasta saisi avun ja sitä kautta tämä eropäätöskin olisikin liittynyt masentuneisuuteen ja vääristyneeseen ajattelutapaan.



Kiitos edelleen kaikille kommenteista ja tuesta. Joskus täältä palstalta saa ihan arvokastakin vertaistukea ja tsemppiä :).



Ei minuakaan loukkaa se, että mies haluaa eron vaan se, että minkä vuoksi tämä piti kaataa niskaani tällaisella hetkellä. Se on se, miksi olen niin poissa tolaltani, en voi käsittää miten mies pystyi tämän minulle tekemään. Pilasi loppuraskauteni onnellisuuden, pilasi synnytykseen valmistautumisen, vauvasta täysillä nauttimisen. Ja enne kaikkea aiheutti sen, että tämä vauva olisi voinut vaikka syntyä sen slaagin seurauksena, jonka silloin sain kun kertoi ratkaisustaan. Puhumattakaan että lapsihan saattaisi syntyä nytkin hetkenä minä hyvänsä, koska kehoni on niin hirveässä stressitilassa. Esikoinen kärsii paniikistani ja olen hirveän heikossa kunnossa fyysisesti, kun en ole saanut mitään syötävää alas. Että pitäisi sitten jaksaa jotenkin synnyttääkin tämä vauva. Eli siis shokki on nyt kova sen vuoksi, että miten oma mieheni kykeni tekemään minulle näin julman tempun. Jos haluaa erota niin fine, hänellä on siihen oikeus, muta oikeutta ei ollut vaarantaa koko muuta perhettä siksi, ettei nyt vaan pystynyt rehellisyydeltään pitämään suutaan kiinni vielä vähän aikaa. Pistää kyllä niin vihaksi. Eka kertaa olen vihainen hänelle tästä, alkaa näköjään se aneleva ja ruokoileva vaihe väistyä pikku hiljaa. En kuitenkaan ala häntä sättiä tai julkisesti nolata, se riskeeraisi todella mahdollisen yhteenpalaamisen.



Äitini tulee meille loppuviikoksi hoitamaan taaperoa, on siis yötäkin sunnuntaihin asti. Saan levätä, rentoutua ja koota ajatuksiani. Voin käydä kävelyllä ja saunassa. Nukun aamuisin pitkään. Mies on minua laiminlyönyt tässä, en voi tehdä sitä samaa itsekin itselleni. Kuka minusta lopulta huolehtii, ellen itse? Lapset ansaitsevat hyvinvoivan äidin ja sen he saavat, kunhan saan nyt haavojani vähän paranneltua. Onneksi äitini tulee avuksi. Naiset ne vaan on oikeasti parhaita, varsinkin äidit :).



Saa kommentoida vielä, mielellään näitä luen. Varsinkin omakohtaiset kertomukset koskettaa ja auttaa.



Ap

En ole itse äiti enkä kokenut vastaavaa, mutta voin kuvitella tuskan, jota kannat. Mielestäni ei kannata nyt turhaan miettiä, onko miehelläsi toinen nainen, koska kyse on joka tapauksessa tietynlaisesta pettämisestä - miehesi on pettänyt sinut tällä päätöksellään, antanut ymmärtää kaiken olevan hyvin välillänne ja sitten yhtäkkiä ilmoittaa, ettei olekaan onnellinen.



Ihana kuulla, että olet saanut keskusteluapua ja myös äitisi on tukenasi. Tällaisina hetkinä oikeat tukijat punnitaan ja varmasti osaat arvostaa ihan jokaista ystävällistä sanaa. Toivon sydämestäni, että aurinko vielä paistaa sulle tämän vaikean ajan jälkeen, koska olet ansainnut vain hyvää! Muista pitää itsestäsi hyvää huolta, niin jaksat olla lastesi kanssa. Kaikkea hyvää

Toinen valitettavasti on. Meillä meni mun mielestä mukavasti, joskin pikkulapsiaika vei kahdenkeskistä aikaa. Toinen tili kuvioihin ja kuinkas ollakaan, tunteet ovat mua kohtaan tässä vuosien varrella muuttuneet ts ei ole enää rakkautta. Uuden olemassaolo tietty kiistettiin. Omalla parisuhteella ei ole mitään toivoa niin kauan kuin toinen on ja se on salaista. Uusi tuntuu ihanalta ja niinkuin keskusteluista voi huomata tunteet omaa siippaa kohtaan laimenee tai niitä ei ole ollutkaan. Tuskin kukaan lähtee kun toinen on viimeisillään raskaana ellei uutta ole.

Olisit voinut yrittää kontrolloida häntä..? Olen eri mieltä siinä, että olemassa olevalla suhteella ei olisi mahdollisuuksia tässä. Näin on, jos toinen rupeaa raivopääksi ja kontrollifriikiksi. Sen sijaan toiselle ajan antaminen kääntää vaakakupin helpostikin vanhan suhteen puolelle. Naiset helposti kuvittelevat, että toista ohjailemalla/määräilemällä jotenkin saisivat taottua "totuuksia" (sikäli kuin sellaisia tässä maailmassa edes on) sinne miehensä päähän. Jokainen elää oman elämäntiensä, ja jokaisella on oikeus myös kasvuvaiheisiin. Vaikka se sitten kolhaiseekin jonkun ylpeyttä. En nyt puhu ap:stä vaan näistä muista..

Siis sinulla on oikeus "kasvuvaiheisiin" eli epärehellisyyteen, salailuun ja yhteisten sopimusten rikkomiseen, mutta sitten vaimossasi on jotain vikaa, jos hän "alkaa raivopääksi".

Ensinnäkin, olen nainen. Toisekseen, ihmiset ovat ihmisiä, ja joskus asiat muuttuvat ihmisen elämässä. Haluaisitko sinä pitää toista kiinni sopimuksessa vain sen takia, että niin on sovittu vuonna x ja y, vaikka se tekisi toisen onnettomaksi? Minä en ainakaan haluaisi.

Kasvuvaiheen ei missään nimessä tarvitse tarkoittaa sitä, että salaillaan asioita. MUTTA, jos asetan itseni sen tilanteeseen, jolla syystä tai toisesta asiat ovat muuttuneet niin paljon, että haluaa muuttaa sitä sopimusta, niin näen ihan loogisena vaihtoehtona sen, että en kertoisi toiselle koko totuutta, jos joutuisin pelkäämään, että toinen pyrkisi estämään minun onneni.

Kasvuvaiheen ei missään nimessä tarvitse tarkoittaa sitä, että salaillaan asioita. MUTTA, jos asetan itseni sen tilanteeseen, jolla syystä tai toisesta asiat ovat muuttuneet niin paljon, että haluaa muuttaa sitä sopimusta, niin näen ihan loogisena vaihtoehtona sen, että en kertoisi toiselle koko totuutta, jos joutuisin pelkäämään, että toinen pyrkisi estämään minun onneni.

Toisellakin on oikeus onneen, ja oikeus tietää totuus omasta elämästään. On eri asia tehdä väärin ja myöntää se kuin puolustella ja rationalisoida tekemäänsä vääryyttä. Oikeudentajun kehitys jäänyt johonkin varhaislapsuuteen, vähintäänkin.

Olen satavarma että selviydyt voittajana tästä tilanteesta ja löydät edestäsi jotakin vielä parempaa, joskus vielä ihmettelet mitä tässä miehessä edes näit.

ja pystyt jo toimimaan jotenkin. Eipä tosiaan välttämättä ole toinen nainen kuvioissa.. se on vaan niin tavallista, että se tulee ekana mieleen. Hyvä, jos ei ole kolmatta pyörää vielä kuviota sotkemassa.



Miehesi varmasti saa apua terapiasta ainakin itselleen, jolloin hänen kanssaan on helpompi kommunikoida. Voihan olla, että tilanne siitä muuttuukin kokonaan.



Voimia sinulle ap! Toivottavasti loppuraskaus on seesteisempi..

Mahtvavaa, että sulla alkaa löytyä asennetta ja anelu ja ruikutus on loppunut!



Minua vaivaa se, ettet ole missään kommentoinut sitä, onko miehen vanhemmille/muille läheisille sukulaisille kerrottu tästä tempusta ja se, ettet ole kertonut, aiotko tosiaan asua miehen kanssa saman katon alla tämän prosessin ajan.



En tarkoita mitään kostomielellä kaikille kertomista, vaan läheisten on hyvä tietää asioiden laita siksikin, että osaavat oikeasti tukea ja auttaa, kun hätä on. Ja kyllä minusta läheisten on hyvä tietää, minkä tempun mies teki, ettei sitten satuile itse että me tässä nyt yhdessä vähän mietitään suhteen tilaa, ei olla kumpikaan onnellisia ym.



Ja jos kerran olet huomannut, että sinun on paljon helpompi olla itkemättä ja rauhallisempi, kun mies on pois, minusta sinulla on täysi oikeus pyytää mies muuttamaan muualle, vaikka sinne veljelleen hetkeksi. Ei sinun tarvitse katsoa tuollaista miestä silmiesi alla, kun yrität selvittää omaa päätäsi ja keskittyä tulevaan synnytykseen. Hoitakoon mies oman osansa esikoisen hoidosta sitten miten hoitaa, ei se ole sinun ongelmasi. Ethän sinä tätä tilannetta halunnut etkä pyytänyt. Saisit aikaa levätä jne. Mies saisi totutella ajatukseen, mitä se ero käytännössä tarkoittaa. Sitä, että hän hoitaa itse ja yksin lapset silloin, kun on hänen vuoronsa. Ei niin, että tulee sinun luoksesi auttelemaan kun se perhe-elämä sattuu huvittamaan.



Voimia kovasti!

Mies tuli eilen illalla kotiin. Puhuimme pitkään ja hartaasti, lähinnä minä (en paasannut tai hysterisoinut ollenkaan). Yritin järkeistää mitä häne ilmoituksensa on saanut aikaan minussa ja lapsessamme, syntymättömästä vauvasta puhumattakaan. Miten esikoisemme reagoi jo nyt voimakkaasti siihen, että olen poissaoleva, stressaantunut ja itken koko ajan. Huomaan, että häntä pelottaa, vaikka yritän sanoa hänelle, että äiti rakastaa ja ei ole mitään hätää. Haluaisi olla koko ajan sylissä ja niin, että minä olen näköpiirissä. Minua supistelee, en voi syödä, stressihormonit pyörivät kehossani, verenpaine on koholla, laihdun. Ei voi näistä seikoista olla, kuin vain hallaa vauvalle mahassa. Eli siis pyysin ja rukoilin mieheltä, että otetaan aikalisä. Hänen ei tarvitse perua eropuhelitaan, mutta sovitaan yhdessä että nyt ei ole aika tehdä tällaista lopullista päätöstä, otetaan asia uudelleen esiin vaikka 6 kk kuluttua, kun vauva on saatu maailmaan ja meille on muodostunut joku rytmi. Mennään nyt pariterapiaan jne, mutta että aikalisä ja stoppi tähän jatkuvaan ero on väistämätön puheeseen. Että nyt lapset etusijalle ja se, että jaksaisin synnyttää tämän vauvan jollain konstilla ja että jaksaisin huolehtia itsestäni nämä kriittiset viimeiset viikot. Mutta ei kuulemma mies voi mitään aikalisää ottaa, vaikka siis jää tänne edelleen asumaan. En vaan ymmärrä millään perusteella, ettei voi ottaa vastuuta siitä, mitä ilmoituksellaan sai aikaan. Ei voi nyt tulla vastaan millään tasolla.



Masennuksestakin puhuttiin, mutta vähättelee asiaa ja on järkkymätön siitä, ettei hänen masennuksellaan ole mitään osaa eikä arpaa tässä eroasiassa, että ne ovat kaksi täysin erillistä asiaa. Ei halua mennä lääkäriin hakemaan edes lievimpiä mielialalääkkeitä (ja pyysin tätä ihan lasten hyvinvoinnin vuoksi, että en halua että masentuneena joskus hitaa lapsiaan yksin tulevaisuudessa). Haluaa nyt ehkä alkaa selvittämään, jospa jostain terapiasta olisi hänelle apu ja saisi sitä kautta masennuksensa pois jollain aikavälillä. Ei siis näe, että tässä ei nyt ole aikaa tuhlattavaksi, vaan nyt on aika toimia. Jumalauta ihan kuin puhuisin seinälle, niin epätoivoinen olo, niin käsittämättömän kädetön ja epätoivoinen.



Ja vajosin todella alas eilen. Koen itseni niin tyhmäksi, niin tyhmäksi. Odotin miestä kotiin ja olin meikannut pitkästä aikaa tosi nätisti ja laittanut hiukset, olin hakenut kaupasta kaikkia miehen mieliherkkuja, olin tehnyt ruuan valmiiksi, siivonnut, vaihtanut lakanat jne. Miten minä muka luulin, että tällaisilla asioilla olisi ollut mitään merkitystä. Ajattelin, että nyt kun mies tulee ja näkee miten kaunis vaimo hänellä onkaan, ihana koti. Että hän sitten antaisi edes pienen toivonkipinän minulle, että jaksan tämän loppuraskauden ja synnytyksen. Että hän näkisi, että ansaitsen vaikkapa vain pienen valkoisen valheen siitä, että jotain toivoa on, jos sellaisen turvin vaan jaksaisin nyt tämän hetken. Mutta ei, ei, ei.



Ja tivasin toisesta naisesta, homoudesta, peliveloista, huumeistakin jne jne. Kysyin kaikki keksimäni syyt. Kysyin myös, mitä tarkalleen tarkoittikaan sillä, kun sanoi, että mitä jos minulle tulee esiin siellä terapiassa jotain sellaista, mikä satuttaa vielä enemmän. No tarkoitti kuulemma sitä, että tulen siellä kuulemaan, että mies on ehdoton ja paluuta ei missään nimessä tule koskaan olemaan. Että kun kuulen sen terapiassa, minulta karisee kaikki toivonrippeet ja se satuttaa vielä enemmän.



Ai niin, mieheltä lipsahti lause "mulla on jotenkin sellainen olo, että haluaisin aloittaa niin kun tyhjältä pöydältä". No siinä vaiheessa mulla astui viha kehiin ja annoin tulla ihan kunnolla. Että ihan tyhjältä pöydältä olisi kiva aloittaa?? Sanoin suoraan, että jos olisin tiennyt mikä selkärangaton luusei mies on, en olisi ikinaailmassa valinnut häntä aviomiehekseni enkä varsinnkaan lasteni isäksi. Että silloin kun vannotaan vihkivala ja päätetään perustaa perhe, silloin ei enää ole vaihtoehtona vaan aloitella puhtaalta pöydältä, ei ainakaan ilman että ensin on yritetty pelastaa jo olemassa olevat asiat. Miten mies voi olla sitä mieltä, että vaimon, perhee ja pienet lapset voi vaan sysätä sivuun ja aloittaa itse uuden elämän. Olisihan se kiva juu, varmaan aika monelle on tullut tollainen mieleen ajatuksen tasolla, mutta että sitten ihan oikeasti jätetään perhe ja vielä raskaana oleva vaimo noin itsekkäästä syystä. Mies lisäsi, että olisi kiva aloittaa puhtaalta pöydältä, kun meillä parisuhteessa on niin pitkä historia ja siihen sisältyy huonojakin kokemuksia ja aikoja (kaikki suuret varsinkin miehen puolelta tulevat vastoinkäymiset ovat ajoittuneet meidän parisuhteen ajalle vaikka eivät siis liity meidän parisuhteeseen mitenkään).



Ei hyvä jumala, ei tästä suosta voi kun yrittää nousta. Terapia on ainoa oljenkorsi tässä nyt mulla.



Tiedän, että toi teksti kuulostaa siltä tas, että mies on läpimätä idiootti. Mutta jaksan kuitenkin edelleen uskoa, että kun saisi masennukseensa lääkityksen ja lähtisi terapiaan avoimin mielin, tässä olisi aineet pelastumiseen vielä. Välillä ihmettelen, miten ihmeessa minä jaksan taistella enkä luovuta. Ja joka kerta syy on päivänselvä; LAPSET ja lasten paras.



Ap

miehenä. Jäi kiinni pettämisestä kun kakkonen oli syntynyt vajaata paria viikkoa aiemmin. Annoin mahdollisuuden lähteä, mutta edelleen se sika pyykkäyttää pyykkinsä täällä.... Elän siis tässä sivussa omaa elämääni enkä juurikaan kiinnitä huomiota mieheen.

Miten hän ei tajua mitä on menettämässä? Rukoilen teidän perheenne puolesta. Voimia sinulle.

olen varma että sun mies on avun tarpeessa.Meillä oli vähän sama tilanne vuosia sitten.Miehellä työstressiä, siitä seurannutta masennusta jne, ja perhe-elämä alkoikin tuntua "ei miltään".Onneksi tajusi sen itse, hakeutui lääkäriin, tuli kuntoon ja perhe-elämä jatkuu edelleen.Mutta tosiaan oli poissa kotoa jonkin aikaa ennenkuin asian ihan itse tajusi.Itse asiassa hänen parantuminen alkoi siinä vaiheessa kun itse heitin hanskat tiskiin ja olin valmis luovuttamaan.Niin, me ei ehditty erota, mies vaan muutti pois kotoa joksikin aikaa.

Kaikki ap:n puheet miehen saamattomuudesta on kuin mun suusta.

Jos tää tosiaan tuli ap sulle ihan puun takaa, syy voi olla pitkittynyt masennus.Silloin ei pysty selvittämään eikä analysoimaan mitään, kaikki ehdotukset siihen suuntaan (kahdestaan) on turhia.Terapia erikseen ja yhdessä on paras ratkaisu.Ja mahdollinen lääkehoito.Eihän sitä tiedä mitä tulee tapahtumaan, mutta uskon että toivoa pelastaa perhe on.Kunhan sun mies saa päänsä kuntoon.

Meillä ei ollut toista naista kuvioissa.Ihmisellä kun voi olla vaikka mitä kriisejä itsensä kanssa, ihmettelen että aina syyksi tarjotaan sivusuhdetta.

Toivon sydämestäni sulle jaksamista ja tsemppiä.Pelaa aikaa, älä luovuta.Sun mies ei kykene mihinkään "järkevään" just nyt.

tuostahan se on selvinnytkin aikaisemmin että mies on ollut onneton jo ainakin sen pari vuotta, enkä usko että saat tuolla kovistelulla minäänlaista parannusta asiaan. Kun tunteet ovat kadonneet, ei niitä ainakaan luuseriksi, narkkariksi ja homoksi haukkumalla takaisin saa.



Edelleenkään ei sinulla liene mahdollisuuksia tai edes ammattitaitoa vetää tuosta vain lonkalta diagnoosia syyksi miehen käyttäytymiselle, saatikka sitten pakottamaan tälle mielialalääkitystä, siihen tarvitaan oikeasti lääkäriä, enkä usko että lääkärikään voi pakottaa ketään syömään lääkkeitä vastoin tahtoaan.

miehellä olisi toinen nainen tai vaikka olisi vain rakastanut ilman että olisi pettänyt, olisi sekin tavallaan helpotus ap:lle. Silloin miehen käyttäytymiselle löytynyt syy on parisuhteen ulkopuolella, parisuhteessa sinänsä ei silloin tarvitsisi olla vikaa.



Mutta jos toista naista ei ole, silloin olisi syytä alkaa miettimään, mikä on aiheuttanut muutoksen. Jos miehellä todellakin olisi masennus päällä, silloinkin voisi miettiä, mikä tai kuka on aiheuttanut masennuksen puhkeamisen.



Kolmas, ap:n kannalta vaikein mahdollisuus on, että mies on onneton juuri ap:n kanssa parisuhteessa olemisen vuoksi. Ap on nimenomaan sanonut että miehen menemisiä ei ole rajoitettu mitenkään eikä miestä ole kuormitettu lapsiperheen arjella, ap on ottanut päävastuun kodin-ja lapsenhoidosta.



Valitettavasti voi olla täysin mahdollista että parisuhde on vain tullut päätöspisteeseensä, edessä on umpikuja. Avioliitto ei ollt sitä mitä toinen oli ihan vilpittömästi sen uskonut ja toivonut olevan. Tässä on ihminen, jonka kanssa en enään halua enkä pysty jakamaan elämääni, ainut järkevä vaihtoehto on ero.

ymmärrän todellakin että oot shokissa ja järkyttyny, se on ihan hemmetin normaali reaktio.Eikä sun tarvi olla järkevä koko ajan ja miettiä jokaista sanaa miehelle.Mun mielestä on ihan ok että huudat homoksi ja vaikka miksi, onhan se totta että ansaitset selityksen. Mutta älä tee sitä koko ajan (mielummin enää ollenkaan jos pystyt siihen) sillä se ei johda mihinkään.Ja muista ajatella itseäsi ja lapsia, te ootte ne tärkeimmät.

Meilläkin oli silloin kriisihetkellä pieni lapsi, ja raskas pitkittynyt keskenmeno (mulla oli hengenlähtö lähellä, mies silloinkin töissä koko ajan eikä asiasta edes puhuttu juurikaan) takana.Eli melkoisen rankkaa oli ollut kaikin puolin.

Toivon (ja jopa vähän uskon) että sun mies tulee tajuamaan oman osansa omaan fiilikseensä.Edelleen liputan sen terapian puolesta.

tuostahan se on selvinnytkin aikaisemmin että mies on ollut onneton jo ainakin sen pari vuotta, enkä usko että saat tuolla kovistelulla minäänlaista parannusta asiaan. Kun tunteet ovat kadonneet, ei niitä ainakaan luuseriksi, narkkariksi ja homoksi haukkumalla takaisin saa.

Edelleenkään ei sinulla liene mahdollisuuksia tai edes ammattitaitoa vetää tuosta vain lonkalta diagnoosia syyksi miehen käyttäytymiselle, saatikka sitten pakottamaan tälle mielialalääkitystä, siihen tarvitaan oikeasti lääkäriä, enkä usko että lääkärikään voi pakottaa ketään syömään lääkkeitä vastoin tahtoaan.

En kovistellut tai haukkunut miestä narkkariksi, homoksi jne. Vaan kysyin, että onko jotain huumeisiin liittyvää ehkä, että häpeilisi sen tulevan esiin tai onko ollut homouteen liittyviä ajatuksia, onko rahahuolia/peliongelmaa, jotain sellaista mikä aiheuttaisi jonkinlaisen pakoreaktion ja joku sellainen, mikä aiheuttaisi miehelle niin suuren häpeän, että haluaisi kaikin keinoin peitellä sitä.

Tuo kovistelu tuli tosiaan siitä, kun minulla vaan keitti yli nuo puheet jostain puhtaalta pöydältä aloittamisesta. Tuli raivo, että eikö mies tunne vastuuta perheestään ja lapsistaan, eikö katso yhtään asialliseksi ja korrektiksi asettaa itsensä aikuisena miehenä toiselle sijalle joksikin aikaa. Vaan jankuttaa sitä, että hänellä oli niin paha olla ja ahdisti ym ym. Ja se ettei ole reilua tai oikeudenmukaista minua kohtaa olla hiljaa asioista, jotka tulevat vaikuttamaan minuun ja lapsiinkin, ei vain yksin mieheen. Minulla olisi ollut oikeus kuulla näistä ajatuksista jo ajat sitten, se on todella väärin että on itse valmistellut vain ja ainoastaan itseään eroon, antamatta minulle samaa mahdollisuutta. Kyllähän sitä on jokaisen vastuuntuntoisen ja rehdin ihmisen pystyttävä ajattelemaan kokonaiskuvaa ja sitä, miten teoillaan vaikuttaa muihin. Ei voi olla vain itsekäs, viis veisata mitä muille toimistaan aiheutuu, vieläpä viattomille lapsille. Kyllä mielestäni minulla oli aihetta suutahtaakin miehelle.

En ole lonkalta vetänytkään masennusdiagnoosia, mies on itse myöntänyt jo pitkään olevansa jollain tapaa masentunut, ei tunne iloa paljon mistään, tai sitä iloa pitää oikein metsästää ja hakea, arkisista asioista ei koe iloa. Myönsi, että on ollut niin pitkään masentunut, että ei oikein osaa verrata olotilaansa siihen, mikä oli olo kun ei ollut masentunut. Ei pysty ajattelemaankaan, että miltä tuntuisi iloita ihan vaan arjesta, perheestä ja vaikkapa työstä. Hänen on vaikea ajatella, että kukaan pystyisi löytämään onnen arjesta, löytämään iloa vaikka metsämansikoista tai aamukahvista.

Soitan tänään sinne perheneuvolaan ja yritän saada meille pikaisesti aikaa pariterapiaan. Perheneuvola on ollut kesätauolla ja tänään taas ovat paikalla. Yritän vielä puhua, jos mies kävisi lääkärissä selvittämässä lääkärin kanssa, olisiko aihetta masennuslääkitykselle.

Ap

Mies tuli eilen illalla kotiin. Puhuimme pitkään ja hartaasti, lähinnä minä (en paasannut tai hysterisoinut ollenkaan). Yritin järkeistää mitä häne ilmoituksensa on saanut aikaan minussa ja lapsessamme, syntymättömästä vauvasta puhumattakaan. Miten esikoisemme reagoi jo nyt voimakkaasti siihen, että olen poissaoleva, stressaantunut ja itken koko ajan. Huomaan, että häntä pelottaa, vaikka yritän sanoa hänelle, että äiti rakastaa ja ei ole mitään hätää. Haluaisi olla koko ajan sylissä ja niin, että minä olen näköpiirissä. Minua supistelee, en voi syödä, stressihormonit pyörivät kehossani, verenpaine on koholla, laihdun. Ei voi näistä seikoista olla, kuin vain hallaa vauvalle mahassa. Eli siis pyysin ja rukoilin mieheltä, että otetaan aikalisä. Hänen ei tarvitse perua eropuhelitaan, mutta sovitaan yhdessä että nyt ei ole aika tehdä tällaista lopullista päätöstä, otetaan asia uudelleen esiin vaikka 6 kk kuluttua, kun vauva on saatu maailmaan ja meille on muodostunut joku rytmi. Mennään nyt pariterapiaan jne, mutta että aikalisä ja stoppi tähän jatkuvaan ero on väistämätön puheeseen. Että nyt lapset etusijalle ja se, että jaksaisin synnyttää tämän vauvan jollain konstilla ja että jaksaisin huolehtia itsestäni nämä kriittiset viimeiset viikot. Mutta ei kuulemma mies voi mitään aikalisää ottaa, vaikka siis jää tänne edelleen asumaan. En vaan ymmärrä millään perusteella, ettei voi ottaa vastuuta siitä, mitä ilmoituksellaan sai aikaan. Ei voi nyt tulla vastaan millään tasolla.

Masennuksestakin puhuttiin, mutta vähättelee asiaa ja on järkkymätön siitä, ettei hänen masennuksellaan ole mitään osaa eikä arpaa tässä eroasiassa, että ne ovat kaksi täysin erillistä asiaa. Ei halua mennä lääkäriin hakemaan edes lievimpiä mielialalääkkeitä (ja pyysin tätä ihan lasten hyvinvoinnin vuoksi, että en halua että masentuneena joskus hitaa lapsiaan yksin tulevaisuudessa). Haluaa nyt ehkä alkaa selvittämään, jospa jostain terapiasta olisi hänelle apu ja saisi sitä kautta masennuksensa pois jollain aikavälillä. Ei siis näe, että tässä ei nyt ole aikaa tuhlattavaksi, vaan nyt on aika toimia. Jumalauta ihan kuin puhuisin seinälle, niin epätoivoinen olo, niin käsittämättömän kädetön ja epätoivoinen.

Ja vajosin todella alas eilen. Koen itseni niin tyhmäksi, niin tyhmäksi. Odotin miestä kotiin ja olin meikannut pitkästä aikaa tosi nätisti ja laittanut hiukset, olin hakenut kaupasta kaikkia miehen mieliherkkuja, olin tehnyt ruuan valmiiksi, siivonnut, vaihtanut lakanat jne. Miten minä muka luulin, että tällaisilla asioilla olisi ollut mitään merkitystä. Ajattelin, että nyt kun mies tulee ja näkee miten kaunis vaimo hänellä onkaan, ihana koti. Että hän sitten antaisi edes pienen toivonkipinän minulle, että jaksan tämän loppuraskauden ja synnytyksen. Että hän näkisi, että ansaitsen vaikkapa vain pienen valkoisen valheen siitä, että jotain toivoa on, jos sellaisen turvin vaan jaksaisin nyt tämän hetken. Mutta ei, ei, ei.

Ja tivasin toisesta naisesta, homoudesta, peliveloista, huumeistakin jne jne. Kysyin kaikki keksimäni syyt. Kysyin myös, mitä tarkalleen tarkoittikaan sillä, kun sanoi, että mitä jos minulle tulee esiin siellä terapiassa jotain sellaista, mikä satuttaa vielä enemmän. No tarkoitti kuulemma sitä, että tulen siellä kuulemaan, että mies on ehdoton ja paluuta ei missään nimessä tule koskaan olemaan. Että kun kuulen sen terapiassa, minulta karisee kaikki toivonrippeet ja se satuttaa vielä enemmän.

Ai niin, mieheltä lipsahti lause "mulla on jotenkin sellainen olo, että haluaisin aloittaa niin kun tyhjältä pöydältä". No siinä vaiheessa mulla astui viha kehiin ja annoin tulla ihan kunnolla. Että ihan tyhjältä pöydältä olisi kiva aloittaa?? Sanoin suoraan, että jos olisin tiennyt mikä selkärangaton luusei mies on, en olisi ikinaailmassa valinnut häntä aviomiehekseni enkä varsinnkaan lasteni isäksi. Että silloin kun vannotaan vihkivala ja päätetään perustaa perhe, silloin ei enää ole vaihtoehtona vaan aloitella puhtaalta pöydältä, ei ainakaan ilman että ensin on yritetty pelastaa jo olemassa olevat asiat. Miten mies voi olla sitä mieltä, että vaimon, perhee ja pienet lapset voi vaan sysätä sivuun ja aloittaa itse uuden elämän. Olisihan se kiva juu, varmaan aika monelle on tullut tollainen mieleen ajatuksen tasolla, mutta että sitten ihan oikeasti jätetään perhe ja vielä raskaana oleva vaimo noin itsekkäästä syystä. Mies lisäsi, että olisi kiva aloittaa puhtaalta pöydältä, kun meillä parisuhteessa on niin pitkä historia ja siihen sisältyy huonojakin kokemuksia ja aikoja (kaikki suuret varsinkin miehen puolelta tulevat vastoinkäymiset ovat ajoittuneet meidän parisuhteen ajalle vaikka eivät siis liity meidän parisuhteeseen mitenkään).

Ei hyvä jumala, ei tästä suosta voi kun yrittää nousta. Terapia on ainoa oljenkorsi tässä nyt mulla.

Tiedän, että toi teksti kuulostaa siltä tas, että mies on läpimätä idiootti. Mutta jaksan kuitenkin edelleen uskoa, että kun saisi masennukseensa lääkityksen ja lähtisi terapiaan avoimin mielin, tässä olisi aineet pelastumiseen vielä. Välillä ihmettelen, miten ihmeessa minä jaksan taistella enkä luovuta. Ja joka kerta syy on päivänselvä; LAPSET ja lasten paras.

Ap

että mies lähtisi jonnekin muualle asumaan, olisiko ollut järkevää edes harkita sitä niin olisi lapsikin säästynyt yllä olevalta välienselvittelyltä. Oikeasti, eiköhän se ole juuri lapsenne jonka olette yhdessä altistaneet

järkyttymään ja kärsimään noista järjestämistänne ikävistä välikohtauksista.

Miehellä ilmeisesti todella paha henkilökohtainen kriisi päällä.

Tuo puhtaalta pöydältä aloittaminen kuulostaa todella pahalta. Totuuden nimissä se on myös sietämättömän itsekästä juuri nyt, kun toinen lapsi on syntymässä ja esikoinenkin vielä pieni. "Emmä tätä oikeestaan enää haluukaan" tulee nyt ihan väärään aikaan, eikä lapsiaan muutoinkaan voi pyyhkäistä pois.

Voimia ap:lle, tilanteesi on sietämättömän vaikea. Toistan samaa kuin muutkin: ota kaikki apu vastaan.

Jonain päivänä vielä helpottaa, yritä muistaa se pahimpina hetkinä. Ja näin murrosikäisten nuorten lähivanhempana voin sanoa, että elämän suurimpiin iloihin ja onnenlähteisiin kuuluu se, kun saa seurata lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä. Vauva-aika on raskasta, mutta pikkuhiljaa lapset itsenäistyvät ja sinä tulet saamaan omaa aikaa ja elämä helpottuu. Sinulla on perhe, joka pidemmän päälle on suuri voimavara.

Voimia ja onnea.