Miksi et hymyile?

osapuoli on ystävällinen itselleni (josta seuraa itselleni hyvämieli, johon yhdistyy aito hymy) niin kyllä saa positiivista reaktiota minulta takaisin! Tottakai!



En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät tuolloinkaan hymyile, vaan naama on täysin peruslukemilla edelleen. Eivät kai osaa olla kiitollisia mistään...?

ja toisekseen en edes tapaa ystävällisiä ihmisiä perheeni ulkopuolella.

sisäisesti miten hymyilevä, se ei vaan näy ulospäin kovin herkästi. Kaikki pitää mua tosikkona vaikka totuus on ihan toinen.

En vain ole "hymytyyppiä".



Hyvin harvoin hymyilen, olen enemmän sellainen totinen torvensoittaja.

- Itku pitkästä ilosta, pieru paljosta nauramisesta.



- Mies se kasvaa kusipäästäkin vaan ei tyhjännaurajasta.



Tarvitsetko lisää syitä ? Vakavasti ottaen viime aikoina ei ole paljon naurattanut. Töissä as.palvelutehtävissä ja henkilöstön kanssa pakko yrittää näyttää ystävälliseltä. Kotona ikävän miehen kanssa sen sijaan ei.

Sellainen peruspositiivinen ilme riittää, eli kulmat eivät ole kurtussa, suupielet eivät ole alaspäin jne.

En tosissani näe syytä hymyillä tyhjänpäiten, kun se, tai turhanpäiten nauraminenkaan eivät kuulu luonteeseeni.

En koskaan hymyile esimerkiksi pelkästä kohteliaisuudesta vaan jos aidosti tunnen sisimmästäni halua hymyillä. Ei sitä montaa kertaa vuodessa tapahdu että tahtoisin - elän erittäin erakkomaisesti ja näen vähän ihmisiä.

mä matkin victoriaa. Siis Beckhamia, en ruotsin kruununprinsessaa..

Kyllä hymyilen. Kaupan kassalle, naapuria tervehtiessä, työkaverin kanssa jutellessa jne kun olen kontaktissa toiseen ihmiseen, joskus eläimillekin :)



Siis hymyilen jos on peruspositiivinen fiilis, se tulee ihan luonnostaan.

Hymystä saa usein hymyn vastineeksi! Positiivisuus tarttuu. En käsitä näitä hapannaamoja. Elämä on paljon hauskempaa kun hymyilee vaikkei siihen olisikaan erityistä syytä.

enkä siksi saa hymyä aikaiseksi. Haluaisin hymyillä, mutta sen sijaan kasvoni jähmettyvät.



Olen ollut koulukiusattu yläasteella. Ala-asteikäisenä ilmeisesti hymyilin paljon ja kaikille, koska erään ystäväni äiti kutsui minua hymytytöksi.



Toisaalta, eräs menneisyyteni mies sanoi, että juuti tämä asia on minussa erityisen viehättävä: hymyilen harvoin, mutta kun hymyilen, on se todella aitoa ja äärimmäisen valloittavaa.



Meni ehkä off topic..

Hymystä saa usein hymyn vastineeksi! Positiivisuus tarttuu. En käsitä näitä hapannaamoja. Elämä on paljon hauskempaa kun hymyilee vaikkei siihen olisikaan erityistä syytä.

Ei se ole vakavana/hapannaamana olemista jos ei hymyile kokoajan. =D

Itse en hymyile paljoa, mutta jos ihmisiltä on kysytty että millainen ihminen olen, niin todella moni vastaa että iloinen.

Tää on taas tätä että nähdään vain se on ja off tilat, eikä ollenkaan niitä välimuotoja. =DD

Minusta ei toimi niin päin, että hymyilessä olen positiivinen. Jos tunnen itseni iloiseksi/onnelliseksi, niin hymyilen, muuten en. Haluan olla emotionaalisesti rehellinen itselleni ja muille.