Miksi lapsen pipeistä pitää tehdä iso juttu?

Kun olin lapsi ja satutin itseni minulle sanottiin vaan että kyllä se ohi menee älä valita. Kyllä lapseenkin sattuu eikä kyse ole vaan mistään "pipistä" joka menisi puhaltamalla pois.

Miehelläni on 2 lasta, joista toinen (4v) nostaa aina hirveän metakan pienimmästäkin kolauksesta. Siis tyyliin joku vahingossa tönäisee ja lapsi huutaa kuin olisi pää irti. Toinen taas kävelee vaikka päin seiniä, eikä edes huomaa vaikka oikeastikin sattuisi. Tuon "kipuherkän" kohdalla meillä vaan puhalletaan pipikohtaan ja se siitä, ihan turha nostaa mitään metakkaa. Tosi harvoin oikeasti tapahtuu sellaista, joka sattuisi oikeasti.

Minun äitini aina vähätteli kaikkea kipuani, oli kyseessä sitten pipi tai päänsärky tai mahakipu. En sitten koskaan oppinut oikein selkeää suhtautumista kipuihini. Siedän kipua huonosti mutta toisaalta saatan myös aliarvioida sen. Oman lapseni kipuun olen yrittänyt suhtautua empaattisesti jotta hän oppisi ymmärtämään, että kipu on merkki siitä, että jokin on vialla, mutta että useimmiten kipu on vain lyhytkestoinen kokemus.

Ei ap mielestäni väheksy lapsen kipua. Johan ap kirjoitti, että jos lapseen sattuu niin puhalletaan, otetaan syliin ja halitaan. Mutta ei pienistä asioista kuulu tehdä isoa.



Eli ei lasta kuulu opettaa liian herkäksikään. Lohdutetaan tietysti, mutta lapsi unohtaa pienet kivut pian, niin miksi ottaa unohtuneita asioita esille ja laittaa lapsi surkuttelemaan vanhoja?