Liian rankka aihe? Irrationaalinen pelko siitä, että lapselle tapahtuu jotain.

Miten näistä ajatuksista pääsee eroon? Yleensä ne iskevät illalla kun lapsi (kouluikäinen jo!) nukkuu.

Kokeile mennä nukkumaan lapsen kanssa. Läheisyys ja ennen kaikkea kunnon yöunet rauhoittavat mieltä. Tein näin kaksi viikkoa ja tilanne parani homattavasti. Ja ei, mikään ei ole niin tärkeää ja kiireistä, että se pitäisi hoitaa lapsen nukkumaan menon jälkeen. Kaiken ehti muutenkin.

Pahoja ovat kyllä edelleen ne pari päivää ennen kuukausittaista vierasta. Hormonit siis vaikuttavat paljon. Siihen helpottaa kalenteri eli tieto matalan mielen syystä.

Helpottavaa kuulla, että muitakin on.



Minulla näihin pelkoihin liittyy myös valtava katumuksen tunne siitä, että jos lapselle nyt sattuisi jotain, niin en ole ollut tarpeeksi hyvä äiti. En siis tarkoita, että olisin antanut jotain sattua, vaan harmittelen vanhoja asioita, esim. kuinka silloin kerran huusin ja otin tukasta kiinni, kuinka avioeroa ei käsitelty lapsen kanssa tarpeeksi hyvin, kuinka kerrankin toivoin, että se huutava vauva katoaisi elämästäni jne...



Rakkaudestahan tämä kertoo, tiedän sen. Minäkään en mielestäni ole masentunut, vaikka kuolemanpelko voikin olla yksi masennuksen merkki.

Mutta vielä enemmän pelkään sitä, että miehelle tapahtuu jotain. Ja olen vielä superpikanopea kehittämään kauhukuvat mielessäni. Mies on työmatkalla, ja eilen esimerkiksi kävi näin: Oli sovittu miehen kanssa, että soitellaan vielä illalla. Yritin soittaa. Ei vastannut. Menin lukemaan lapselle iltasatua. Kuulin auton äänen (naapurin pihaan ajoi ilmeisesti). Noh, päätelmäni oli tämä: Mies ajanut pari tuntia sitten kolarin, menehtynyt ja nyt minulle tultiin asiasta kertomaan. Kesken iltasadun otin puhelimen käteen, ja soitin miehelle´. Kurkkua alkoi jo kuristamaan, kun ei vastannut. Mutta vastasi kuitenkin! :) Onko muita tällaisia kauhuskenaarioajattelijoita?

Mutta vielä enemmän pelkään sitä, että miehelle tapahtuu jotain. Ja olen vielä superpikanopea kehittämään kauhukuvat mielessäni. Mies on työmatkalla, ja eilen esimerkiksi kävi näin: Oli sovittu miehen kanssa, että soitellaan vielä illalla. Yritin soittaa. Ei vastannut. Menin lukemaan lapselle iltasatua. Kuulin auton äänen (naapurin pihaan ajoi ilmeisesti). Noh, päätelmäni oli tämä: Mies ajanut pari tuntia sitten kolarin, menehtynyt ja nyt minulle tultiin asiasta kertomaan. Kesken iltasadun otin puhelimen käteen, ja soitin miehelle´. Kurkkua alkoi jo kuristamaan, kun ei vastannut. Mutta vastasi kuitenkin! :) Onko muita tällaisia kauhuskenaarioajattelijoita?

Olen opiskellut kaksi tutkintoa, joihin kumpaakin on kuulunut psykologia olennaisena osana. Opin jo kauan sitten, että nämä ajatukset ovat normaaleita ja kuuluvat valitettavasti monien vanhempien vakiokalustoon. MUTTA. Jos ajatuksista tulee häiritseviä ja pakonomaisia, ne voi myös palauttaan jonkinlaiseen ruotuun kognitiivisen terapian avulla.

Mutta ihmisen biologiaan ja psyykeen kuuluu siis erittäin voimakas suojeluvaisto, joten...

Yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä ilmenevä ahdistus ja huoli eroavat elämäntilanteiden aiheuttamasta luonnollisesta ahdistuneisuudesta siinä suhteessa, että ahdistus ja huoli ovat henkilön elämäntilanteeseen nähden luonteeltaan selvästi liiallisia, itsepäisiä ja jatkuvia. Mitä useammista asioista henkilö on huolissaan ja mitä enemmän oirekuvaan kuuluvat jatkuva väsymys, levottomuus tai ärtyneisyys, sitä todennäköisemmin ei ole kyse vain ahdistavasta tai stressaavasta elämäntilanteesta ja kyse on yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä.

Itse siis kuvittelen lapsista vastaavia juttuja. Mutta pari päivää sitten kehitin miehestäkin kauhuskenaarion. Mies oli 15 myöhässä ja sinä aikana olin jo valinnut itselleni hautajaisvaatteet ja -tarjoomiset, panikoinut asuntolainasta ja lapsuille kertomisesta....

Mutta vielä enemmän pelkään sitä, että miehelle tapahtuu jotain. Ja olen vielä superpikanopea kehittämään kauhukuvat mielessäni. Mies on työmatkalla, ja eilen esimerkiksi kävi näin: Oli sovittu miehen kanssa, että soitellaan vielä illalla. Yritin soittaa. Ei vastannut. Menin lukemaan lapselle iltasatua. Kuulin auton äänen (naapurin pihaan ajoi ilmeisesti). Noh, päätelmäni oli tämä: Mies ajanut pari tuntia sitten kolarin, menehtynyt ja nyt minulle tultiin asiasta kertomaan. Kesken iltasadun otin puhelimen käteen, ja soitin miehelle´. Kurkkua alkoi jo kuristamaan, kun ei vastannut. Mutta vastasi kuitenkin! :) Onko muita tällaisia kauhuskenaarioajattelijoita?

Olen opiskellut kaksi tutkintoa, joihin kumpaakin on kuulunut psykologia olennaisena osana. Opin jo kauan sitten, että nämä ajatukset ovat normaaleita ja kuuluvat valitettavasti monien vanhempien vakiokalustoon. MUTTA. Jos ajatuksista tulee häiritseviä ja pakonomaisia, ne voi myös palauttaan jonkinlaiseen ruotuun kognitiivisen terapian avulla.

Mutta ihmisen biologiaan ja psyykeen kuuluu siis erittäin voimakas suojeluvaisto, joten...

Pelkään ihan kauheasti, että jotain kauheaa sattuu ja ahdistun valtavasti esim. lasten hukkumisuutisista. Ne ovat niin kammottavia ja kenen tahansa kohdalle voisi tapahtua vastaava tragedia. Luin kerran nettisivuja, jotka oli tehty pienen tytön muistolle, joka kuoli omaan pihaan hukuttuaan vesisaaviin. Kuinka arkinen asia joku vesisaavi, ihan kammottavaa. Myös lasten kuolemat liikenneonnettomuuksissa koskettavat valtavasti.



Perhesurmatkin ovat toki kammottavia ja koen suurta myötätuntoa äitejä kohtaan, mutta ne eivät saa samanlaista kuristavaa paniikkia päälle, koska koen, että meillä ei voisi tapahtua vastaavaa. Tietenkin teoriassa voi, voinhan vaikka itse seota, mutta se on niin hypoteettinen ajatus.



En tiedä, miten näistä peloista ja ahdistuksista pääsee eroon. Ei varmaan kokonaan mitenkään, koska osittain se on sitä äitiyttä, ja kukin oman persoonansa kautta sitten kokee ja miettii näitä asioita.



Kauhuskenaarioita miettiessä joskus oikeasti ajattelen, että onkohan minullakaan kaikki ihan kotona, kun voin miettiä tosi tarkkaan ihan käsittämättömiä asioita juurikin tyyliin hautajaistarjoilut jne. Sairasta mutta ah niin helpottavaa kuulla, että joku muukin kehittelee näitä joskus päässään!

ehkä niin ahdistavaa että itkisin illat,mutta joskus kuvittelin tallovani vauvani pään tohjoksi ja tätä saattoi tapahtua monta kertaa päivässä,onko outoa?Lisäksi pelkään vieläkin ettei lapsi hengitä unissaan enkä voi päästää häntä silmistäni hetkeksikään päivällä,koska pelkään että tukehtuu johonkin roskaan jota en ole huomannut.

Olipa lohduttavaa löytää tämä ketju. Itse olen tässä kesän mittaan saanut vaivoikseni kauhean ahdistuksen ja pelon kaikesta mahdollisesta.



Olen yrittänyt kovasti miettiä, milloin nämä pelot alkoivat ja huomasin niiden liittyvän siihen aikaan, kun se isoisä vei sen pikku pojan junan alle. Sen jälkeen aloin itsekin pelätä, että mitä jos itsekin ns. pimahdan ja teen jotain lapsilleni. :(



Olen tavallinen kotiäiti, jolle lapset ovat kaikki kaikessa, tärkeintä tässä elämässä. En voisi ikinä kuvitellakaan tekeväni heille mitään, en edes koskaan tukista tai anna luunappia muusta nyt puhumattakaan. Mutta noiden kauheiden perhesurmien jälkeen tuo isoisäjuttu oli kaiketi viimeinen pisara, joka sai itsenikin pelkäämään.



Nyt mietin, että missä vaiheessa pitää lähteä puhumaan muuallekin kuin miehelleni. Ja miten nämä typerät pelot saisi pois mielestä?!

Kuulua äitiyteen. Huoli jälkikasvusta on aina läsnä ja myös oman ajan rajallisuuden tajuaa. Elämältä alkaa toivomaan eri asioita kun sinkkuvuoina. Nyt toivotaan perheelle lottovoiton lisäksi terveyttä ja pitkää, muulla ei niin väliä.

Ensiksi pelkäsin että saan keskenmenon tai että lapsi on vammainen. Seuraavaksi pelkäsin kätkytkuolemaa ja nyt pelkään sairauksia lapsilla tai että joku raiskaa, sieppaa tai murhaa lapseni. Yritän olla kuitenkin liikaa olla ajattelematta, muuten menee yöunet.

leimaa jollain tapaa pelko, että lapsille sattuu jotain. Joskus se on paniikinomainen pelkotila, joskus taas vain suunnaton surun kaltainen olotila. Tämä surullinen olo johtaa oikein lietsomaan tätä ajatusta, kuvittelen esimerkiksi lapseni hautajaiset, mikä laulu siellä laulettaisiin jne. En selviytyisi, jos lapseni kuolisivat. Ainoa asia, joka minua hieman rauhoittaa on se, että olen antanut itselleni luvan tappaa itseni, jos menetän lapseni.



Tästä huolimatta elän ihan normaalia elämää. Olen akateeminen, järkevä, työssäkäyvä, sosiaalinen ihminen ja hyvä äiti. Olen kyllä pohtinut, josko tästä ahdistuksestä voisi käydä puhumassa jollekulle ammatti-ihmiselle. Sinänsä helpottavaa kuulla, että muitakin kaltaisiani on.

Niin, äitiys toi tosiaan mukanaan myös suuren määrän pelkoja kahden ihanan lapsen myötä.



Olen pyrkinyt poistamaan lasten ympäristöstä ja ulottuvilta kaiken, mihin he voisivat satuttaa itsensä. Muutoinkin olen varmaan aika suojeleva äiti. Mietin jo sitäkin, että tulevatko nämä pelot sitten siitä, kun olen pyrkinyt poistamaan kaiken muun pahan niin jäljelle jää vain oma itse?



Sitten jos mieleen tulee, että tekisin jotain pahaa lapsille, tulee ihan kauhea tunne, paha olo, suru yms. Lapset ovat niin rakkaita minulle. En voi ymmärtää, mistä tällaiset ajatukset pulppuavat?! Olenko liian yliherkkä kaikelle tälle pahalle uutisoinnille, jota media on ollut etenkin tämän kevään pullollaan? Pelkääkö kukaan muu vahingoittavansa lapsiaan vaikka ei oikeasti usko koskaan niin tapahtuvan?

Lapseni on tosin vasta vauva, mutta jos edes ajattelen, että hänelle jotain tapahtuisi, niin rintaa puristaa ja oksettaa. Samasta syystä minulle tulee myös pakkoajatuksia, että itse tekisin lapselle jotain.



En voi lukea uutisia lasten kuolemista tms., koska pelko konkretisoituu tällöin liikaa.



Kuin myös, olen työssäkäyvä ihminen, ja vielä terveydenhuoltoalalla. Ehkä äitiys on tällaista?

vasta sen jälkeen kun näitä perhesurmia ja muita järjettömyyksiä on alkanut tapahtua. tänään purskahdin hysteeriseen itkuun kun luin tuosta isoisästä.



itken vasta sen jälkeen kun lapset ovat menneet nukkumaan, koska silloin talossa on hiljaista ja päivällä pois työnnetyt ajatukset pääsevät pintaan. en ole mielestäni masentunut, mutta olen alkanut pelätä että lapsilleni tapahtuu jotain.

Paitsi että lapsia kolme, ja kaikki alle kouluikäisiä vielä. Joka kerta kun mies lähtee vaikka yhden lapsen kanssa jonnekin, pelkään että ajaa kolarin ja kuolee. Eniten pelkään sitä, että koko perhe joutuu kolariin, ja vain vanhemmat kuolevat...



Minulla tuo ei tosin ole mitään sellaista, että surisin illalla ennen nukkumaanmenoa. Ennemminkin aina tilanteen tullen.



Olen kerran käynyt mielenterveyshoitajalla, ja hän kehotti hermoilemaan kerran päivässä 15 minuuttia, vaikka päiväkahvin jälkeen. Ja sitten piti lopettaa sen asian ajattelu, kun siitä oli jo kerran huolehdittu. Minusta tuo tuntui niin hassulta, että kokeilin, ja ehkäpä se jopa hiukan auttoi. Enpä ole kyllä pitkiin aikoihin tuota testannut.



Pelot eivät silti ole kadonneet mihinkään. Eniten tosiaan pelkään kolaria, tulipaloa tms. Enkä valitettavasti osaa neuvoa, miten niistä pääsee eroon. Elämä on tärkeää, siksi sen menettämistä pelkää :)

Itkun ja ahdistukse saan nykyän asiasta kuin asiasta jos annan ajatuksille valtaa.

Pelkään tulevaisuudessa päästää lapsia pyörällä tai kävellen minnekään. Entä jos hukkuu? Entä jos ajetaan kolari? Entä jos jou joskus heitä satuttaa? Entä jos talo palaa?



Minäkin "normaali", järsissäni ja työssäkäyvä äiti jolla omia harrastuksia ja menevät lapset.



Ihan hirveä ajatus, aivan sietämätön että lapsistaan joskus joutuisi kesken kaiken luopumaan!

Kannattaa varata aika tk-psykologille, voit löytää noille peloille syitä ja selityksiä ja saada rauhallisemman mielen.



Mt-palvelujen ei pitäisi olla ainoastaan selkeiden ja näkyvien häiriöiden hoitoon, vaan myös ihan tavallisten ihmisten hyvinvoinnin edistämistä varten.