Olen työssäkäyvä äiti ja huomaan lomalla kuinka paljon läheisemmäksi taaperon kanssa tulee kotona

lapsi kohta 3-vuotias ja itse huomasin muutoksen päinvastoin. ELi ennen lapsi roikkui tosi paljon minussa, halusi kovasti huomiota ja äiti oli aina paras. Nyt kun ollaan oltu yli kuukausi yhdessä muutos on huomattava. Haluaa tehdä isänsä kanssa juttuja, haluaa hoitoon, kyläilemään jne. Mietin, että onko raukka ennen ollut aina niin ikävissään, että on pakko olla koko ajan äidin kanssa ja päivystää, ettei äiti lähde pois. Vai onko vaan ikäkysymys. EN tiedä.

2v4kk tyttö istuu kaikki arki-illat sylissäni kuin liimattuna ja itkee, jos lähden jonnekin.



Nyt lomalla huitelee ihan omiaan eikä paljon sylissä viihdy.

Toivoisin enemmän takertumista ja sylittelyä, koen että ne sinetöisivät jotenkin sen että olen lapselle tärkeä. Sen sijaan hän vaan laittaa ranttaliksi kaiken ainakin ekan tunnin, kun tulen kotiin, rimpuilee sylistä, juoksee ja riekkuu. Tosi raskasta, kun on ollut ikävä, mutta sitten illat ovat tällaisia. Tuntuu että jotenkin purkaa ikäväänsä tällä tavalla käänteisesti. Nyt on ihan äidin poika ollut ja haluaa pussata ja halia vähän väliä. Kunpa aina olisi tällaista.

ap

2v4kk tyttö istuu kaikki arki-illat sylissäni kuin liimattuna ja itkee, jos lähden jonnekin. Nyt lomalla huitelee ihan omiaan eikä paljon sylissä viihdy.

sitä pettymystä ja ikäväänsä kun äiti on ollut poissa. Hoitopäivä on raskas, kun pitää olla niin kiltti ja reipas, ja se puretaan sitten äitiin.

olonsa niin turvalliseksi, että huitelee ikäkehityksensä mukaisesti ja tyydyttää luontaisen uteliaisuutensa muihin asioihin nähden!! Onnittelut!



Itse kotiäitinä ollessani panin aika paljon asioita merkille. Tulinkin siihen tulokseen, että hoitolasten äitien pitäisi jopa kotitöiden kustannuksella olla iltaisin ´´vain´´ lastensa kanssa ekat tärkeät vuodet. Jos mahdollista niin ostaisivat palveluita siivoukseen jne...

Meillä esikoinen meni päivähoitoon 1-vuotiaana ja jatkoi siellä aina liki 4-vuotiaaksi, oli myös virikehoidossa sopimuspäivillä ollessani pienemmän kanssa kotona. Kuopus meni päiväkotiin niin ikään vuoden iässä. Meillä oli vain hieman huonoa tuuria matkassa ja kuopus sairasteli ihan koko päiväkotiaikansa ja antibioottikuurejakin käytettiin joka kuukausi. Sain sitten itse lapselta kaikki samat pöpöt ja uupumuskierre oli valmis.



Tein lopulta päätöksen jättää kesken työprojektini ja jäädä kotiin hoitovapaalle 4- ja 2-vuotiaiden lasteni kanssa viime jouluna.



Aluksi suorastaan pelkäsin, miten tulen toimeen tuon meidän aina niin levottoman, huomiohakuisen ja aktiivisen esikoisen kanssa. Hän on aina ollut haastava, uhmainen ja kova säheltämään. Suuri yllätys olikin, kuinka hän rauhottui ensimmäisen kuukauden aikana huomattavasti ja nykyisin hän tuntuu "normaalilta". Oman lapseni kohdalla uskon täysin, että kyse on siitä, että nyt minulla on riittävästi aikaa olla hänen kanssaan. Olen myös oppinut lukemaan hänen mielialojaan ja ymmärtämään, mistä ajottainen levottomuus tai kärttyisyys voi johtua. Olen nykyisin paljon armeliaampi lapselle ja kykenen helpottamaan näitä tilanteita. Aiemmin kiireisenä olin itsekin pinna kireällä ja olisin halunnut olla joskus hetken rauhassa. Tulkitsin lapsen käyttäytymistä ja tuntoja negatiivisesti ja se vaan ruokki lapsen huomiohakuista kärttyilyä.



Kuopus puolestaan on aina ollut rauhallisempi ja tasapainoisempi, mutta erittäin kiinni minussa. Hän nauttii silmin nähden kotona olosta ja siitä että saa viettää kaiken ajan minun kanssani tai sitten tietenkin isänsä kanssa minun vapaa-ajalla.



Olen siis lähentynyt molempia lapsiani ja nyt voin ensimmäistä kertaa sanoa oikeasti tuntevani heidät molemmat. Uskon tämän kokemuksen kantavan myöhemmällekin sitten kun palaan jossakin vaiheessa takaisin työelämään. Koen olevani etuoikeutettu kun tämä on ollut taloudellisestikin mahdollista vaikka tiukkaa välillä tekee. Minulla on täysi miehen tuki takana. Koko perhe voi nyt paremmin ja uskon, että etenkin tuon esikoisen kohdalla saatetaan säästyä monelta ongelmalta tulevaisuudessa tämän yhdessä vietetyn ajan ansiosta.



Mutta lapsia on monenlaisia, samaten vanhempia. Lapsen ja vanhemman välinen henkilökemiakin vaihtelee. Ei voi siis sanoa, että tämä olisi hyvä tie kaikille, mutta meille tämä oli onni onnettomuudessa.



Eli siis olen tehnyt samankaltaisia havaintoja kotiin jäämisestä kuin ap:kin.