Te, joilla on ollut (pieniäkin) mt-ongelmia, kerroitko siitä heti miehellesi kun tapasitte?

Onneksi mitään kovin vakavaa ei ollutkaan.



Mies rakastui minuun alussa kuin "halolla päähän" ja´sanoin, että ethän edes tunne minua, vaikka olisin tehnyt murhan aiemmin. "No sitten olisit kärsinyt rangaistuksesi, koska olet siinä, ja silloin rikoksilla ei ole enää väliä", oli hänen kommenttinsa. Ei häntä kiinnosta entiset sairauskertomukseni, jotka tapahtuivat kymmenen vuotta ennen tapaamistanne. Eikä niillä ole merkitystä.

eivät ole mun juttuni, siis kerroin.

Mies ei reagoinut kovinkaan ihmeellisesti, mutta on ollut tukena vaikeissa vaiheissa. Päälle päin minusta ei ulkopuolinen tajuaisi mitään, olen päässyt työelämässä pitkälle, ystäviä on paljon, harrastan aktiivisesti, olen iloisen oloinen tapaus. Mt-ongelmat ovat erittäin yleisiä, eivätkä ne itsessään kerro vielä mitään. Jos potilas ei itse hyväksy diagnoosiaan, tilanne on todella paljon vaikeampi. Elämä on monimuotoista ja epätäydellistä. Jos sitä ei siedä, on parempi varmaan elää yksin.